Tyttömme " paino-ongelma"
Tyttömme on juuri täyttänyt 9 vuotta, 144cm ja paino 61kg. Hän painoi syntyessään 4,8kg ja pituus 53cm. Ensi kuussa meillä on aika sairaalaan tutkimuksiin. Koululkrin kanssa keskusteltiin aineenvaihduntahäiriöstä ja ehkä mahdollisesti (tietysti sairaala tutkii ensin) lääkityksestä.
Tytön paino on siis kokoajan ollut noususuunnassa. Hän on vartaloltaan kuin " kärkikolmio" , harteikas, pallomaha. Meillä syödään mielestäni terveellisesti, on rasvatonta sitä ja tuota, on karkkipvä, ei napostella, ei keksejä,sipsejä. Niistä asioista on puhuttu nlassa/koulussa ihan tarpeeksi. Tietysti en aina ole hänen syömisiään vahtimassa (koulu), mutta ei hän ainakaan kotona syö mielestäni isoja annoksia. Emme puhu kotona laihduttamisesta, emmekä moiti tyttöämme, koska pelko anoreksiasta/bulimiasta käy mielessä. Itsekin olen pyöreä 164cm (syön herkkuja lasten nukkuessa), isänsä 184cm.
Perheeseen kuuluu myös isoveli ja pikkuveli, jotka ovat normaalipainoisia. ONNEKSI tyttö on iloinen, sosiaalinen, LIIKKUVAINEN, tyttöjumppaa, ui, hiihtää ja luistelee joskus, ei paljoa viihdy tv:n ääressä, siis aina menossa.
Haluaisin keskustelua/kokemuksia vastaavista tapauksista. Tekeekö aika tehtävänsä (nyt jo niin pitkä), onkohan sieltä sairaalasta apua, vai pitääkö " katsoa peiliin" ? Tietysti minulla äitinä on pahamieli ja tyttöämme harvoin mutta joskus huomautellaan painosta (sukulaiset pahimpia ja tuntemattomat lapset). Tuli pitkä kirje/vuodatus, mutta kiitos etukäteen mahdoll. kannanotosta.
Kommentit (4)
Paitsi että minun äitini piinasi minua ja varsinkin itseään puhuen ainaisesti näistä OIKEISTA ELÄMÄNTAVOISTA. Hän ei pystynyt noudattamaan itsekään omia äitiysnormejaan ja joutui pettymään kaksinkertaisesti, kun oma tytär tuli lihavaksi kaikista yrityksistä ja ohjeistuksista huolimatta.
Painoni ei ollut minulle koskaan ongelma, olin liikkuvainen ja aikaansaapa, aktiivinen menijä. Ihan aikuisikään saakka olen tuntenut itseni atleettisella tavalla suureksi ja voimakkaaksi. Se ei aina ole mennyt surutta. Elokuvaksikin tehdyssä kirjassa " Liian paksu perhoseksi" tämä teema on keskeinen.
Joskus olen ollut hämmentynyt, kun eräsminua huomattavasti lyhyempi mies, YSTÄVÄ, pohti, että on kurjaa kun ei voi minuun rakastua, kun olemme niin erikokoisia.
Voipi olla, että tyttärestäsi kasvaa omaehtoinen mimmi, jonka päätä ei pikkujutut käännä. Elämän voima vie häntä eteenpäin, ja te vanhemmat voitte olla hänelle siinä avuksi ja suojana. Voitte tukea hänen harrastuksiaan, tutustuttaa maailman asioihin mahdollisimman laajasti. Itse asiassa ei mene monta vuotta, kun hän ehdottaa vaihto-oppilasvuotta Ranskassa tms:) Sanokaa silloin kyllä!
Tyttö joutuu ehkä oppimaan varsin nuorena, että tyhmät jutut pitää jättää omaan arvoonsa. Huumori auttaa johonkin rajaan asti. Kipeää on, että myös niiltä läheisiltä, tai niiltä joita hän ihailee, saattaa päästä moukkamaisuuksia suusta, ja SILTI pitäisi olla niinkuin ei olisikaan. Rajanveto on vaikeaa, on vaikea päättää ehdottomasti, miten asiattomuuksiin pitäisi suhtautua, koska möläyttäjä voi olla joku liian tärkeä...
Huokaus... Niin monet muistot ja ajatukset tulvivat mieleeni. Koko elämäni ajan olen joutunut potemaan sitä, miten hankala asia valtava kokoni on MUILLE. Itse viihdyn elämässäni vallan mainiosti, mutta joskus ottaa päähän vieläkin.
Ja omien lasteni kanssa olen halunnut tehdä selväksi, että meidät ihmiset tällä pallolla on luotu ihan omanlaisiksemme, ja siihen on muilla aika vähän sanomista.
Toivon teille kaikkea hyvää! Sinun ja tyttäresi vahva yhteys on voimaksi teille molemmille elämän eri käänteissä!
PS. Hoidettavat vaivat pitää tietenkin hoitaa, ja toivottavasti hoito on hiukan kehittynyt 70-luvusta, jolloin oli aika karua. Mutta ottakaa välillä taukoja, jos tuntuu siltä, että elämästä meinaa tulla liian ohjattua. Esim. ruokapäiväkirja on oiva väline, mutta jos jo sen nähdessään alkaa itkettää, niin kannattaa vähän pysähtyä ja tehdä muita asioita ( meidän äiti ei pysähtynyt, vaan kiihdytti entisestään, ja minä aloin syödä salaa).
kannattaa. Painoon on puututtava, jos siihen on aihetta. Jos ruokavalio on jo kunnossa niin silloin lisätutkimukset lääkärillä ovat tarpeen. Jos lapsi on meneväinen, niin tiedätkö aina oikeasti missä, milloin ja mitä hän syö?
Olen sitä mieltä, ettei herkkuja saa täysin kieltää, mutta niitä pitää nauttia kohtuudella.
Meillä paino lähti nousuun aikanaan koulun alettua, lapsi syö entiseen malliin, mutta liikkuu vähemmän, koska koulussa pitää istua paikallaan :-) Oli siis ennen koulua koko ajan liikkeessä, nyt vain viikonloppuisin koko ajan. Tällä viikolla on seurattu liikkumista nuorisuomi liikkuu kampanjan merkeissä ja voin ihan rehellisesti sanoa, että ko lapsi liikkuu todella paljon, 2h liikuntaa päivässä tulee täyteen helposti. Eilen liikuttiin uskomattomat 9 h ....
Olin hetken eli 9-10 vuotiaana hiukan pulska, mikä aiheutti äidissäni hepulin. Hän osti minulle peittäviä vaatteita vielä kun olin jo mallia pitkä ja hoikka. Itse pidin itseäni lihavana aikuisikään asti, kunnes kerran uimapukua sovittaessani tajusin, että hyvänen aika, vartaloni näyttikin ihan hyvältä. Olen katsellut vanhoja valokuvia. Olin ihan sutjakka teini, vahinko vain, että vaatteeni olivat aina niitä säkkejä eli peittäviä.
Kyselit tekeekö aika tehtävänsä. En usko tähän. Olin itse tuota kokoluokkaa ala-asteella ja en minä siitä mihinkään laihtunut vaikka pituuttakin tuli aika paljon. Vasta aikuisiällä onnistuin painonhallinnassa ja olen nykyään suht normaalipainoinen.
Eli olen vahvasti sitä mieltä, että kannattaa todella nyt jo " tehdä jotain" asialle.
Teille on ehkä ehdotettukkin koululääkärin tms. puolesta ruokapäiväkirjan pitämistä. Siis että merkitään ylös kaikki ruoka mitä lapsi syö ja sen, että koska lapsi syö. Ruokapäiväkirja on todella valaiseva ja siitä on helppo nähdä, että syökö lapsi todella liikaa vai väärää ravintoa vai onko missään vikaa.
(Meillä on kotona päinvastainen ongelma; meidän 8v on taas aivan liian laiha. Ei sekään mukavaa. Nyt onneksi viimeksi kun käytiin kouluterkkarilla oli paino noussut. Tyttö on vaan niin älyttömän nirso eikä oikein tykkää mistään ruoasta...)