Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan muu kärsinyt kypsymättömistä vanhemmistaan?
20.05.2016 |
Eli keskustulelua haluaisin otsikon aiheesta. Olen kolmekymppinen nainen, joka lapsuudessa ja yhä vieläkin saa kärsiä kypsymättömistä vanhemmista. Äitini oli 18 ja isäni vähän yli parikymppinen, kun synnyin. Lapsuus oli jatkuvaa muuttamista, eroja ja yhteenpaluita. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, valitettavasti. Sain kyllä hoivaa ja minusta huolehdittiin, mutta vanhempieni parisuhde oli todella syvältä. Vaikka lapsista huolehdittiin, meitä ei yhtään suojeltu heidän riidoilta. Sain kuulla alle kouluikäisenä kaikki mahdolliset heidän ongelmat, pettämiset jne. Äitini piti minua jonain terapeuttinaan, jolle aina kertoi isän vieraista naisista ja syrjähypyistä. Molemmat riitatilanteissa mustamaalasi toisiaan meille lapsille. Välillä kesken karmeiden riitojen tultiin kysymään alle kouluikäiseltä, kumman luokse jää erossa. Alkoholia he käyttäneet. Äiti on omasta mielestään ollut hyvä äiti, en voi täysin kiistääkään, mutta hän on meidän lasten aikuistuttua meistä todella riippuvainen. Edelleen saan olla hänen parisuhdeterapeutti. Isän kanssa he ovat edelleen vuosikymmeniä jatkuvassa on-off suhteessa. Jotenkin luulen, ettei äitini ole koskaan oikein itsenäistynyt. Hän on suoraan lapsuudenkodista mennyt isäni kanssa yhteen ja alkanut heti odottaa minua. Vaikka perheessämme ei ole ollut väkivaltaa eikä alkoholismia, niin olen kokenut suurta ahdistusta ja turvattomuutta.
Kommentit (36)
Meillä toimii jäähyt.
Tälläkin hetkellä mummi miettii kolttosiaan meidän 3 vuotiaan kanssa mukuloiden huoneessa.
Ootteko kokeillu vähentää sokeria? Vaarista tulee "uhmaikäinen", siis täysin kypsymätön jos saa vähänkin käsiteltyä sokeria.
Voimahalit ja tsemppiä pikku- ja isoväen kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun vanhemmat oli paljon vanhempia kun sai minut mutta ihan samanlaisessa perheessä olen kasvanut! kuvaus oli kuin omasta elämästä
kyllähän se muhun yhä vaikuttaa että on kasvanut noin tasapainottomassa ympäristössä. he itse eivät sitä oikein tajua. muutettuani pois todella tajusin miten sekavaa kotona oli välillä.
ns. toipuminen on hidas prosessi mutta tällainen kokemusten jakaminen just on mua ainakin auttanut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhemmat ei edes olleet noi nuoria saadessaan lapsia vaan pitkästi yli parikymppisiä. Mutta meillä oli samanlaista lasten käyttämistä terapeuttina ja siitä seurannutta suurta turvattomuuden tunnetta. Äiti on tänäkin päivänä siinä käsityksessä että kaikesta on voitu puhua. Joo, kaikista hänen aikuisen murheistaan, lapsille. Äiti ei edes huomannut etten kertonut hänelle koskaan MITÄÄN omista murheistani.
Juu ei se kypsymättömyys ja epävakaus ikää katso. Minun vanhemmat oli 29-ja 33-vuotiaat kun synnyin eivätkä ollenkaan henkisesti kypsiä siihen hommaan vaikka ns. normaaleja olivatkin. Tuollaista erorumbaa ei ollut, mutta noin muuten osasivat todella käyttäytyä kuin teinit (psykologini luulikin vanhemmistani kertoessani, että kyseessä olisi olleet teinivanhemmat).
Etenkin äitini oli pahimmillaan kuin pahainen teini, loukkaantui todella herkästi jos hänelle sanoi edes puolta sanaa vastaan, huusi ja rääkyi kuin mikäkin. Lisäksi käytti minua henkkoht terapeuttinaan ihan pienestä, kaatoi niskaani kaikki huolensa ja stressinsä aiheet (pl. vanhempien parisuhde). Hän käytti minua henkkoht kaatopaikkanaan ja purki minuun kaiken v*tutuksensa. Yksi jännä piirre oli sekin, että hän haukkui ja ivasi meille muita lapsia (naapurin lapset, sukulaislapset, meidän koulukaverit) selän takana (siis sen lisäksi, että haukkui ja ivasi omia lapsiaan päin naamaa). Milloin joku lapsi oli liian lihava, milloin ihan s**tanan tyhmä, milloin hemmoteltu kermaperse, milloin kirjoitustaidoton tonttu, milloin kaksnaamainen jne jne. Ihan kuin 10-vuotias olisi haukkunut toista 10-vuotiasta.
Samoin meillä haukuttiin kaikki, varsinkin "parempien" ihmisten perään syljettiin ja "niiden" kanssa ei saanut sanot hengaavansa. Olen vasta aikuisena tajunnut miten vääristynyttä se oli että kaikkia arvosteltiin vapaasti. Tätä olen taatusti yrittänyt välttää lasten parissa ja vaikka niiden kavereiden vanhemmista osa ajaa Hummerilla ja osa on nuoria yh-äitejä, ketään ei meillä arvostella tai arvoteta .
Sehän onkin ihan oikein, helpompihan SUN on luopua järkevien, rikkaampien ja parempien ihmisten arvostelusta, kun taas sinun ja muiden ketjulaisten vanhempia on aika vaikea arvostaa, joten katson varmuuden vuoksi kieroon heikompaa ainesta.
t. Paremmasta kodista oleva
Minun äitini sai minut kun oli 18v. Isä oli 20v. Lapsena useat viikonloput jouduin katselemaan biletystä ja kännäystä. Siis meidän talo täynnä känniläisiä tai olimme jossain muualla kylässä jossa oli sama meininki. Minusta se oli hirveää. Vanhemmat olivat vielä erittäin hyväpalkkaisia ja hyvissä toissä, joten rahaa oli aina biletykseen. Omat lapseni eivät ole ikinä nähneet minua tai miestäni humalassa, enkä ole enään vuosikausiin edes ottanut alkoholia. Olen jo keski-ikäinen, mutta tuo asia on edelleen mielessä.
Vierailija kirjoitti:
lapsuudessa ja yhä vieläkin saa kärsiä kypsymättömistä vanhemmista.
...
Vaikka perheessämme ei ole ollut väkivaltaa eikä alkoholismia, niin olen kokenut suurta ahdistusta ja turvattomuutta.
Tuttu juttu. Vanhemmat eivät ymmärtäneet pitää aikuisten asioita aikuisten asioina, vaan riidat ja jatkuvat rahavaikeudet olivat kotona jatkuvasti esillä elämässä. Tunnollisena vanhimpana lapsena sain jo ala-asteikäisenä sekä juosta maksamassa laskuja, hakemassa halvimmat mahdolliset ruokaostokset ja toimia iltaisin mutsin terapeuttina. Mutsilla oli lisäksi tapana maalailla pilvilinnoja ja lupailla kuita taivaalta; aikani petyin, sen jälkeen vain harmitti kuunnella tyhjää puhetta kerta toisensa jälkeen.
Niinpä tässä vielä keski-ikäisenäkin osaan olla raha-asioitten suhteen neuroottinen vaikka omaisuutta onkin kertynyt ja tulevaisuuden suhteen olen jatkuvasti erittäin pessimistinen ilman mitään varsinaista syytä. Näin aikuisena vanhemmista sentään pystyy huolehtimaan (verisukulaisia ei jätetä, oli mikä oli), toisin kuin kakarana, mutta omia lapsia ei sitten koskaan uskaltanut tehdä. No, mitäpä sitä traumojaan eteenpäin siirtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AEIOU kirjoitti:
[Näin aikuisena vanhemmista sentään pystyy huolehtimaan (verisukulaisia ei jätetä, oli mikä oli)
Jaa, minä olen kyllä ihan hyvillä mielin laittanut välit poikki toiseen vanhempaani jo vuosia sitten ja toisenkin kanssa olen hyvin vähän tekemisissä. En ole koskaan ymmärtänyt tuota, että sukulaisuuden varjolla vanhemmilta (ja muilta sukulaisilta) pitäisi sietää mitä tahansa ja että niistä pitäisi vielä jotenkin huolehtia vaikka ne ei koskaan huolehtineet sinusta kun olit pieni. Minä en noita persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä jaksa katsella, oli ne sitten sukulaisia tai muita. Enkä myöskään aio alkaa heitä mitenkään hoitamaan enkä paapomaan vaikka he alkavatkin olla iäkkäitä. Sanoisin, että niin makaa kuin petaa. Ja ei, en ole katkera, tämä asia on käyty läpi psykoterapiassa jossa tulin siihen tulokseen, että näin on paras ihan oman elämäni kannalta. Minä en ole vanhemmilleni mitään velkaa.
T. 12
Meidän perheessä näytellään edelleen näytelmää jossa mitään asioita ei koskaan käsitellä. Me kaikki sisarukset ollaan oltu terapiassa jossain vaiheessa elämäämme. Itse kipuilin vanhemmista irti mm. mielikuvaharjoittelun avulla. Mietin mikä olisi metafora meidän suhteelle lapsuudessa ja se oli sellainen että vanhemmat kyyhöttävät surkealla pienellä lautalla jota minun onneton pieni paattini hinaa hirveässä, elämää uhkaavassa myrskyssä valtavien aaltojen keskellä. Meillä oli kotona aina katastrofimieliala päällä jostain (mitättömästä) asiasta, joten tämä on se mun lapsuuden henkinen ilmapiiri jossa elin ja minun rooli siinä. Sitten vain kuvittelin kuinka katkaisen sen köyden ja jätän vanhemmat sinne myrskyn armoille, päästän vain irti. Vaikka tämä tietysti kuulostaa ulkopuolisesta totaalisen naurettavalta, tämän työstäminen oli niin raastavaa ja voi että itkin, silmäni umpeen ja turvoksiin. Tämä oli sikälikin niin naurettavaa että vanhempani pärjäsivät kaikesta katastrofimielialasta huolimatta hyvin elämässä (materiaalisesti) mutta mistä minä lapsena sitä ymmärsin kun koko ajan minulle kerrottiin niitä pelkoja jne. joiden käsittelyyn minulle ei ollut kypsyyttä eikä kykyä. Joskus yli parikymppisenä kävi ensimmäistä kertaa mielessä teoreettisena mahdollisuutena se ajatus etten ehkä olekaan vastuussa vanhepieni mielalasta tai onnellisuudesta. Teoreettisena siinä mielessä että se oli mun maailmassa sama kuin joku olisi väittänyt että viisivuotiaan voi laittaa tuonne maailmaan yksin pärjäämään, enhän minä sitä oikeasti pystynyt käsittämään. Kesti vielä ainakin kymmenen vuotta tajuta se oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän perheessä näytellään edelleen näytelmää jossa mitään asioita ei koskaan käsitellä. Me kaikki sisarukset ollaan oltu terapiassa jossain vaiheessa elämäämme. Itse kipuilin vanhemmista irti mm. mielikuvaharjoittelun avulla. Mietin mikä olisi metafora meidän suhteelle lapsuudessa ja se oli sellainen että vanhemmat kyyhöttävät surkealla pienellä lautalla jota minun onneton pieni paattini hinaa hirveässä, elämää uhkaavassa myrskyssä valtavien aaltojen keskellä. Meillä oli kotona aina katastrofimieliala päällä jostain (mitättömästä) asiasta, joten tämä on se mun lapsuuden henkinen ilmapiiri jossa elin ja minun rooli siinä. Sitten vain kuvittelin kuinka katkaisen sen köyden ja jätän vanhemmat sinne myrskyn armoille, päästän vain irti. Vaikka tämä tietysti kuulostaa ulkopuolisesta totaalisen naurettavalta, tämän työstäminen oli niin raastavaa ja voi että itkin, silmäni umpeen ja turvoksiin. Tämä oli sikälikin niin naurettavaa että vanhempani pärjäsivät kaikesta katastrofimielialasta huolimatta hyvin elämässä (materiaalisesti) mutta mistä minä lapsena sitä ymmärsin kun koko ajan minulle kerrottiin niitä pelkoja jne. joiden käsittelyyn minulle ei ollut kypsyyttä eikä kykyä. Joskus yli parikymppisenä kävi ensimmäistä kertaa mielessä teoreettisena mahdollisuutena se ajatus etten ehkä olekaan vastuussa vanhepieni mielalasta tai onnellisuudesta. Teoreettisena siinä mielessä että se oli mun maailmassa sama kuin joku olisi väittänyt että viisivuotiaan voi laittaa tuonne maailmaan yksin pärjäämään, enhän minä sitä oikeasti pystynyt käsittämään. Kesti vielä ainakin kymmenen vuotta tajuta se oikeasti.
Minä olen katkaissut välit äitiini, isäni on kuollut. Tämän ketjun kuvaukset kuulostavat niin tutuilta, tunnistan oman lapsuuteni. Tuo mielikuvaharjoittelu kuulostaa kyllä hyödylliseltä! On se jännä kuinka aikuisenakin voi kestää kauan ymmärtää asioiden todellinen laita. Minäkin elin jo itsenäistä elämää ja olin näennäisesti irtaantunut vanhemmistani, mutta vasta kolmikymppisenä oikeasti tajusin miten väärin minua on lapsena, ja aikuisenakin, kohdeltu. Koska asioista ei missään tapauksessa voinut puhua, päätin poistaa itselleni tuhoisan ihmissuhteen elämästäni. Miltei joka päivä toivon, että minulla olisi äiti, jolle voisi kertoa kuulumisia ja kysyä neuvoa. Mutta sitä minulla ei ole, omasta äidistäni ei ole siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on ikipunkkari. Hävettää kun 54 v ihminen kulkee lastenlastensa juhlissa tukka pystyssä nahkatakissa kilisten ja kalisten. Eipä paljon huvita sellaisen kanssa olla tekemisissä. Naurettavaa käytöstä!
sun äiti kuulostaa paljon fiksummalta/persoonallisemmalta ja mielenkiintosemmalta ihmiseltä kun sä. miten ikipunkkarin lapsesta voi tulla tollanen.
Jos äiti jää teinianarkistiksi on lapsen aikuistuttava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä helk****** on aikuisten ja lasten asiat?! Meillä puhutaan avoimesti KAIKESTA (paitsi nyt jostain seksihetkistä miehen kanssa). Lässyttävät vauvamaiset lapset on ärsyttäviä. Kun kertoo lapsesta asti asiat niin kuin ne on niin maailmassa pärjää eikä tarvii katkeroitua että joku on valehdellut.
Vierailija kirjoitti:
Mitä helk****** on aikuisten ja lasten asiat?! Meillä puhutaan avoimesti KAIKESTA (paitsi nyt jostain seksihetkistä miehen kanssa). Lässyttävät vauvamaiset lapset on ärsyttäviä. Kun kertoo lapsesta asti asiat niin kuin ne on niin maailmassa pärjää eikä tarvii katkeroitua että joku on valehdellut.
Niin. Jotkut ymmärtää, toiset vaan ei sitten millään. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama meininki, mutta vanhemmat oli noin 35v kun meidät pyöräytti, ja sama meno jatkuu nyt 65v. Suurinosa kypsyy ennen 20v, mutta jotkut ei kypsy koskaan.
Luulen monen lapsen kärsivän/kärsineen epäkypsistä vanhemmista, sillä hyvä vanhemmuus on uskomattoman vaativa tehtävä, sillä saman perheen lapset saattavat kokea vanhempansa kasvatuksen aivan eri tavalla, näin on jokaisen sukupolven kohdalla. Onhan jokainen vanhempi vain ihminen, omine heikkouksineen ja vahvuuksineen.
Monet parjaavat ja arvostelevat aikuisena omia vanhempiaan ja kuinka heidän vanhempansa ovat kasvattaneet ja hoitaneet väärin, mutta yhtä todennöisesti heidän omat lapsensa aikanaan tekevät samoin, sillä lapsena koetut asiat voi kokea niin eri tavalla, vaikka vanhemmat yrittäisivät kaikkensa ja yrittäisivät olla kuinka hyviä vanhempia. Sellainen on vain ihmismieli ja sama toistuu jokaisen sukupolven kohdalla.
Ainoastaan ymmärrys ja anteeksianto voi katkaista sukupolvien kierteen, kun löytyy ymmärrystä, ettei kukaan voi olla täydellinen, vaan vanhemmuuteen kuuluu heikkoudet ja vahvuudet, joiden varaan jokaisen on elämänsä rakennettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jaa. no tuommoista se on edelleen vaikka äiti on lähempänä kuuttakymppiä.
jotkut eivät aikuistu ikinä :P
Kypsymättömät vanhemmat voivat olla aika raakoja.