Lue keskustelun säännöt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni melkein ehdin olla onnellinen, mutta ei muuta ku lisää paskaa niskaan!
15.05.2016 |
Olen 24-vuotias nainen. Lapsuusmuistot liittyvät kiusaamiseen, vanhempien vuosia kestäneeseen avioeroprosessiin ja masennukseen. Ei ollut minkäänlaista elämänhalua enää täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Äiti kuitenkin sai suostuteltua minut hoitoon ja olen pitkän terapian avulla alkanut taas tuntea, että haluan elää ja nauttia elämästä. 1,5 vuotta sitten löysin elämääni ihan miehen. Hän on enemmän kuin mitä ikinä uskalsin toivoa. Meni kauan, että uskalsin rakastua, pelkäsin niin kovasti että menetän hänet. Mies oli kuitenkin kärsivällinen. Aloimme seurustella vakavasti tänä keväänä. Minä ehdin jo iloita, tällä elämällä on minulle jotain hyvää annettavaa!! Se ilo ei kauan kestänyt. Rakas äitini kuoli kaksi viikkoa sitten. En pysty hengittämään, on niin paha olla. Taas kaikki tuska alkaa alusta. Mitä järkeä on edes yrittää, aina kaikki viedään pois.
Kommentit (7)
Luuletko olevasi ainoa, jonka elämässä on raskaita vastoinkäymisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru kuuluu elämään. Kun suru on surtu, jää kiitollisuus siitä mitä on ollut. Sinun tapauksessa esimerkiksi se, että sinulla on ollut sellainen äiti, jota voi surra. Ja hän ehti vielä nähdä sinut rakastuneena.
Osanotto, voimia.
Jokainen saa sen verran, mitä jaksaa kantaa. Sä kyllä selviät siis tästäkin.
Se on elämää, täytyy olla vastoinkäymisiä, että voi nauttia hyvistä hetkistä.
Onhan sulla se mies? Ei äitisi kuolema vienyt miestä.
Otan osaa. Sure nyt, itke ja ryve. Mutta huomenna mieti hyviä asioita ja kirjoita ne vaikka paperille. Keksi joka päivä yksi asia lisää listaan. Huomaat, ettei kaikki hyvä mennyt äidin mukana.
Sun elämä on arvokas.
Itke nyt niin palon kuin jaksat, jossain vaiheessa se helpottaa. Itse menetin isäni kamalissa olosuhteissa, siitä on 15 vuotta aikaa, mutta nykyisin itken vain hänen kuolinpäivänään. Tietenkin kadun, etten sanonut hänelle että rakastan häntä jne.
Niin kuin joku sanoi tuossa edellä, niin suru kuuluu elämään. Tiedän sellaisenkin ihmisen joka ei sure ketään, hän on täysin epäinhimillinen ihminen, tunteeton ja erittäin katkeroitunut. Me jotka suremme, olemme sentään joskus rakastaneet.
Yritä jatkaa terapiaa ja jatkaa ennen kaikkea miehesi kanssa elämääsi. Silloin on jo paljon saavutettu, jos on löytänyt elämänkumppanin vierelleen.
Koulukiusaaminen katkeroittaa moneksi vuodeksi. Itse olin myös kiusattu, en luokkani pahiten kiusattu, mutta kuitenkin. Sen kanssa pystyy elämään, jossain vaiheessa sekin helpottaa. Kunhan muistat sen, ettet enää alistu työpaikalla tai missään muualla kiusatuksi. Minun koulukiusaajistani esimerkiksi on tullut alkoholisteja jne. ja minulla itsellä menee tällä hetkellä hyvin. Surumielinen olen yhä, hauskaa en juuri osaa pitää. Eikä minulla ole hirveästi ystäviä, mikä toisaalta on oma valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi haluaisi, että olisit onnellinen. Muista se aina ja pyri aina siihen.
Kaikkea hyvää sinulle ja voimia kovasti!
Osan otto. Pitääkin surra mutta samalla myös elää elämäänsä. Älä käänny sisäänpäin vaan puhut rehellisesti tunteistasi.