Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten päästä yli kohdun poistosta/ettei enempää lapsia tule?
12.05.2016 |
Meillä on 6v ja 6kk ikäiset lapset. Haaveissa oli, että vielä olisi yksi tai kaksi lasta ollut tervetulleita joskus tulevaisuudessa, mutta se ei nyt tule koskaan toteutumaan vaan lapsilukumme on täysi meistä riippumattomista syistä.
Mulle jouduttiin tekemään nuorimman lapsen synnytyksen yhteydessä kohdunpoisto. Ilman kohdunpoistoa minua ei todennäköisesti enää olisi. Tiedän, että pitäisi olla kiitollinen siitä, että olen vielä elossa, mutta tästä huolimatta mua ahdistaa välillä todella paljon se, ettemme tule saamaan enempää lapsia. Olen erittäin onnellinen näistä kahdesta, mutta olin haaveillut, että sitten joskus tulisi vielä se "iltatähti" tai kaksi, miten sitten olisi päätettykin.
Miten päästä oikeasti eteenpäin elämässä ja olla tyytyväinen siihen, että on kaksi ihanaa lasta eikä surkutella sitä, ettei enää enempää tule? Pelkään, että multa menee täysin kuopuksen vauva-aika ohi, kun olen usein tämän asian takia alamaissa.
Kommentit (45)
Hirveitä kommentoijia täällä taas. Hävetkää.
Ap, voimaa sulle. Uskoisin, että tämä on asia jonka saat prosessoitua vain ajan kanssa. Vaatii oman surutyönsä kuten moni muukin lopullinen luopuminen elämässä. Anna aikaa itsellesi ja oikeus surra. Olen varma, että pääset vielä tasapainoon asian kanssa, mutta aikaa siihen voi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvoa en osaa, mutta ymmärrän surusi hyvin. Vaimoni ei voi saada lasta. Itse olen 45v mies, lapseton, ja se on minulle todella kipeä asia. Suren sitä 23,5/7/364. Joka ainut kerta kun näen leikki-ikäisen lapsen kadulla tai kaupassa tms. on yhtä aikaa ilo ja suru, samassa hetkessä.
En voi muuta sanoa, kun toivon että antaisit kaiken sen huomion ja rakkauden lapsille, joita sinulla jo on. Voit tietysti harkita esim. MLL;n toimintaan mukaan lähtemistä, jos koet sen omaksesi.
Kaksi on kuitenkin parempi kuin yksi tai ei yhtään. Yritä ajatella, että oli onni kun saitte vielä toisen, ettei tämä tapahtunut ensimmäisen lapsen kohdalla.
Me emme saaneet lasta ilma apuvoimia ja kun lopulta saimme lapsen, hänellä todettiin sairaus jonka kantajia kummatkin vanhemmat olemme.
Lapsi elää suojattua elämää, lisää lapsia emme halua, koska he saavat 99% varmuudella saman taudin.
Vaihtoehto on luovuttajan, mutta pitäisi olla kummatkin luovuttajat.
Suren tätä viikoittain, itken, mutta pystyn elämään asian kanssa.
Parhaat ystäväni ovat lapsettomia.
M45 kirjoitti:
Neuvoa en osaa, mutta ymmärrän surusi hyvin. Vaimoni ei voi saada lasta. Itse olen 45v mies, lapseton, ja se on minulle todella kipeä asia. Suren sitä 23,5/7/364. Joka ainut kerta kun näen leikki-ikäisen lapsen kadulla tai kaupassa tms. on yhtä aikaa ilo ja suru, samassa hetkessä.
En voi muuta sanoa, kun toivon että antaisit kaiken sen huomion ja rakkauden lapsille, joita sinulla jo on. Voit tietysti harkita esim. MLL;n toimintaan mukaan lähtemistä, jos koet sen omaksesi.
Vaihda vaimoa. Adoptoikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin veikkaan, että osaltaan suruusi vaikuttavat vielä hormonit. Asia on varmasti kipeä, mutta uskon, että lasten kasvaessa suru helpottaa.
Meillä on kaksi lasta ja olin ajatellut, että siinä on riittävä määrä. Joskus leikittelin ajatuksella, että jos sitä sittenkin tekisi iltatähden. Minulle tuli kuitenkin eteen kohdunpoisto ja yllätyksekseni huomasin surevani, kun nyt ei enää voinut ajatella "entäs jos". Joskus elämä menee miten menee vaikka kuinka olisi hyvät suunnitelmat ja haaveet.
Aattele kuinka ihanaa elämää sulla on, ei enää menkkoja, ei vuotoa, ei rättisulkeisia, ei pelkoa siitä, että istuessasi valkoiselle sohvalle tai tuolille se tahriintuu verestä! Toki sullakin varmaan kierto on edelleen, eli pms oireet on, mutta ei vuotoa, ei heikotusta, ei vuotokipuja! Nauti elämästä!
Sulla on jo iltatähti, 5,5 vuoden ikäero tekee siitä toisesta jo tähden. Mutta muista kehua molempia omiksi rakkaiksi tähdiksi koko ajan ja joka päivä.
Ja ajattele, kuinka paljon enemmän voit kahdelle lapselle tarjota kuin kolmelle tai neljälle. Mahdutte pieneen autoon, pieneen asuntoon, tavalliseen hotellihuoneeseen. Voit helposti auttaa esikoisen poismuuttoa sitten 12 vuoden päästä, kun kotona on vain yksi lapsi, ei kolmea muuta. Pystyt antamaan olemassa oleville lapsille loistavat eväät elämään. Ei kannata surra olemattomia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas vähän ymmärtämättömiä vastauksia. Jos joku asia on ihmiselle vaikea, niin täytyyhän sitä saada surra ja käydä läpi, eikä sitä voi vain käskemällä hyväksyä. Mun neuvo on, että sure rauhassa menetystädsi ja yritä löytää vaikka netistä vertaistukea, naisia, joilla on myös lapsiluku jäänyt toivottua pienemmäksi ei omasta tahdosta.
Adoptoi, niin teet samalla jotain hyvää. Omien lasten hankkiminen on aina itsekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin haluaisin kohdunpoiston, mutta eipä sitä saa vaan koska haluaa. Ratkaisisi kerralla monta ongelmaa.
Asian järkeily ei auta, vaikka täällä kaikki neuvovat järkeilemään asian pois. Kyse on tunnetason ongelmasta, jota voi työstää esimerkiksi terapialla. Ei tarvitse mennä terapeutille - tee vaikka kotona piirroksia tai maalauksia aiheesta. Tai kirjoita runoja, jos olet enemmän sellaista tyyppiä. Kirjoita kirje, ja hyvästele vauvat, joita ei koskaan tule. Ennen pitkään pääset sinuiksi asian kanssa. Kyseessä on surutyö, se on pakko tehdä. Terveisin, Taideterapeutti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työkaveri joutui kohdunpoistoon, ei ehtinyt saada ensimmäistäkään lasta. Hänen surunsa ymmärrän.
Ilmeisesti olet muutoin terve itsekeskeinen minä minä tyyppi mulle kaikki mitä keksin haluta. Otapa tämä menetyksesi kasvuprosessina ihmiseksi.
Tietenkin sinulla on oikeus surra menetettyä mahdollisuutta synnyttää lisää lapsia! Ajan kuluminen muuttaa surua. Puhu, kirjoita, piirrä, liiku, mikä sinulle nyt on luontaisinta käsitellä elämän vastoinkäymisiä. Älä lakaise suruasi maton alle, anna itsellesi lupa surra!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Työkaveri joutui kohdunpoistoon, ei ehtinyt saada ensimmäistäkään lasta. Hänen surunsa ymmärrän.
Ilmeisesti olet muutoin terve itsekeskeinen minä minä tyyppi mulle kaikki mitä keksin haluta. Otapa tämä menetyksesi kasvuprosessina ihmiseksi.
Entäpä jos olisit kouluttautunut unelma-ammattiisi, mutta sairastuisit niin, ettet voisikaan harjoittaa sitä...surisitko pettymystäsi/menetystäsi vai ajattelisitko, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan pysty työelämään, joten oma suruni on vain itsekeskeisyyttä?
Vierailija kirjoitti:
Työkaveri joutui kohdunpoistoon, ei ehtinyt saada ensimmäistäkään lasta. Hänen surunsa ymmärrän.
Ilmeisesti olet muutoin terve itsekeskeinen minä minä tyyppi mulle kaikki mitä keksin haluta. Otapa tämä menetyksesi kasvuprosessina ihmiseksi.
Ihmisillä on erilaisia unelmia, ja niiden murskautuminen tuottaa surua. Jotain toista ei kohdunpoisto hetkauta pätkääkään, mutta se, ettei koskaan päässyt lääkikseen, voi jäädä kummittelemaan loppuelämäksi. Kukin työstäköön omat ongelmansa, ja toisilla ei ole mitään asiaa arvottaa, onko jokin asia jollekin suremisen arvoinen. Terveisin, Taideterapeutti
Älä jää vellomaan menneeseen, jolle et mitään voi. Muista, että lapsia saa itse synnyttämättäkin, jos haluaa. Ja ajattelepa sitä, että te ette enää tarvitse ehkäisyä etkä sinä enää vuoda kerran kuussa. Ne ovat huomionarvoisia "etuja". Ja muista myös se, että on naisia, joilta on syystä tai toisesta jouduttu poistamaan kohtu ennen kuin he ovat ehtineet saada yhtään ainutta lasta. Minä kuulun noihin lapsettomiksi jääneisiin. En ole kuitenkaan osannut missään vaiheessa ottaa suuria paineita "menetyksestä", vaan pikemminkin olen ollut tyytyväinen mainitsemistani eduista. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä kuten tavataan sanoa.
Ymmärrän hyvin, minäkin olisin halunnut enemmän lapsia. Lasten isä ei, minulla oli kuitenkin vahva usko, että jonain päivänä haluan lasta niin paljon että saan puhuttua miehen ympäri, pieniä kokeiluja tein mutta aina heti tyrmäys.
Vähitellen itsekin huomasin kuinka ihanaa ja helppoa on olla kahden reippaan ison lapsen äiti.
Mutta jos tyrmäys olisi tullut jo kuopuksen syntyessä, varmasti olisi ollut paljon vaikeampaa tai ainakin rajumpaa sopeutua ajatukseen, että minusta ei tule suurperheen superäitiä, vaan ihan tavisäiti ilman äitienpäivämitalia.
Eli vaan aika auttaa, mutta koita silti nauttia pienestä ja lokeroida suru niihin hetkiin kun tuo ihanuus nukkuu.
Meillä on tyttö ja poika, mutta vaikka olisi vaan toista sukupuolta, niin kumpaakaan lasta ei ole tehty siksi, että olisi haluttu tiettyä sukupuolta vaan nimenomaan lapsi.
Kuten jo aloituksessa kirjoitin niin olen oikeasti todella kiitollinen näistä kahdesta lapsesta, koska tiedän, ettei kaikki saa sitä yhtäkään, vaikka haluaisi.
Osansa tähän suruun varmasti vaikuttaa hormonit ja ehkä myös se, että minä olen vielä nuori (25v) eli hedelmällisiä vuosia olisi ollut vielä paljon edessä päin.
Olen myös yrittänyt ajatella tätä järjellä, kuten täällä on ehdotettu, mutta ei se vaan onnistu. Aina jossain vaiheessa se tunne ottaa vallan.
ap
Vierailija kirjoitti:
Taidat olla vielä hormonihuuruissa. Ei muuten selity.
Olisit kiitollinen siitä mitä on. Tulee väistämättä mieleen että poika olisi pitänyt saada tai ainakin yrittää saada poika, taisit mainita että on kaksi tyttöä.
Oli itsellänikin haikea mieli kun olin synnyttämässä nuorimmaistani. Tajuta se tosiasia, että tämä tässä on viimeinen lapseni. Olin tuolloin 40 v. kun kolmas lapseni syntyi.
Sinun tapauksesi on toki erilainen, luulisi arvostavan sitä että on elossa ylipäätään. Työstä asia vaikka terapiassa ettei lastesi kehitys vaarannu.
En ymmärrä, mitä kitiset. Terveisin lapsettomaksi jäänyt ja silti elämästä kiitollinen.
Alue: Aihe vapaa
Taidat olla vielä hormonihuuruissa. Ei muuten selity.
Olisit kiitollinen siitä mitä on. Tulee väistämättä mieleen että poika olisi pitänyt saada tai ainakin yrittää saada poika, taisit mainita että on kaksi tyttöä.
Oli itsellänikin haikea mieli kun olin synnyttämässä nuorimmaistani. Tajuta se tosiasia, että tämä tässä on viimeinen lapseni. Olin tuolloin 40 v. kun kolmas lapseni syntyi.
Sinun tapauksesi on toki erilainen, luulisi arvostavan sitä että on elossa ylipäätään. Työstä asia vaikka terapiassa ettei lastesi kehitys vaarannu.