Erilaisuudesta parisuhteessa...

Mitä muuta se on kuin sydämen äänen kuuntelemista, jos jatkaa liittoa rakastamansa ihmisen kanssa, vaikka tämä ei " sielun kumppanilta" tuntuisikaan?

Vierailija:

ihmiset jakautuvat niihin, jotka kuuntelevat enemmän sydämen ääntä, ja niihin jotka ajattelevat järkiperäisemmin. Yleensä ensimmäiset saavat kärsiä elämänsä aikana enemmän, mutta ehkä he myös oppivat kantapään kautta, ja sen myötä osaavat lopulta arvostaa asioita kokonaisvaltaisemmin. Järkiperäiset eivät taas aiheuta itselleen murheita uneksimalla ja haaveilemalla...

Vierailija:

Mitä on tämä suureellisesti ilmaisemanne asia " sielunkumppanuus" ? Sitä, että haluavatko molemmat mennä lomalle Lappiin, vai ei?

Vierailija:

Mitä muuta se on kuin sydämen äänen kuuntelemista, jos jatkaa liittoa rakastamansa ihmisen kanssa, vaikka tämä ei " sielun kumppanilta" tuntuisikaan?

Minulla on mies joka on vienyt naisilta jalat alta, niin että soittelevat vieläkin perään. Itse haluaisin vain hyvän miehen joka arvostaisi perhe-elämää ja toki petihommat luistaisivat, mutta ei.

Välillä ottaa päähän kun ei naisjutut selvinnyt ajoissa niin ei tarvitsisi jätettyjen sielunkummpanien soitella perään vaan olisivat asuneet ja eläneet jopa perustaneet perheen tämän unelmien miehen kanssa joka sitten pikkuhiljaa muuttuisi sammakoksi.



Eiköhän se ole niin että kun elämä on tasaista alamme haaveilla uudesta/toisenlaisesta kumppanista. Se vaan on niin totta että se huuma ei kestä kenelläkään montaa vuotta.

Paljon on kiinni myös omasta asenteesta. Jos omat ajatukset alkavat aina takertua siihen että se kihelmöinti ja jalkojen alta vienti puuttuu, niin voi olla ettet huomaakkaan miten paljon sinulla todellisuudessa on!

Hänen työnsä on kovin yksinäistä ja minä teen töitä ihmisten kanssa. Hänellä on vain pari ystävää ja ns. kavereita ei ollenkaan. Hän on avoin ja rohkea vieraissakin tilanteissa. Minulla on laaja joukko kavereita, lukuisten ystävieni lisäksi. Minä olen varovainen, joskaan en ujo tai sulkeutunut. Mieheni voi maata turistirysässä aurinkoa palvomassa, minä en. Ahdistaa jo ajatuskin. Mieheni perusti perheen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Minä olen toisella kierroksella. Miehelleni riittää yksi lapsi, onneksi minulla oli jo kaksi ennestään. :)



Silti hän on sielunkumppanini. Rakastan häntä joka solullani ja välillämme kipinöi viiden vuoden jälkeen yhä kuten tavatessamme. Tiedän, että hän on se oikea ja minä hänelle.



Sielunkumppanuus ei siis ole sitä haluaako toinen turistirysään vai lappiin lomalle. =D Se on jotain, mitä en osaa selittää. Jotain suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tietoa siitä, mitä toinen jostakin ajattelee.

on niissä " sielunkumppaneissakin" vikoja...mitä se hyödyttää, että henkisesti natsais täydellisesti yhteen, mut käytännössä ei homma pelitä lainkaan...ite oon ainaki huomannu et intohimoiset rakastumiset eivät koskaan ole johtaneet mihinkään.

mutta kyllä sen tunnistaa. Tunne on vahvempi kuin se kun kohtaat ystävättären joka on sielunkumppanisi.



Sielunkumppaniksi ei pidä missään nimessä sekoittaa sellaista ihmistä joka " vie jalat alta" mutta tuo elämään vain tuskaa. Tällöin kyseessä on vain " pahan pojan" -syndrooma. Kaikki me tytöt josakin vaiheessa ihastutaan koviksiin. Kunnes opimme näkemään kuinka sairaita ne suhteet on...ja siis kaukana siitä oikeasta.



Sielunkumppani on ihminen joka tuntee sinut läpikotaisin vaikka ette ole vielä edes kunnolla tutustuneet. Sielunkumppani on enemmän kuin ystävä, rakastettu ja hänen kanssaan kaikki " natsaa yhteen" . Myös se intohimokin.

Olen miettinyt näitä myös mieheni kanssa. Kun lapset eivät ole enää ihan pieniä, niin on enemmän aikaa miettiä parisuhdetta ja olemme huomanneet olevamme hyvin erilaisia. Tilannetta rasittaa myös se, että olen löytänyt sielunkumppanini, joka on kyllä hyvä ystäväni (mies), hän oli opiskelukaverini. Olemme tahoillamme naimisissa, hänkin avioliitossa, jossa on kasvanut puolisostaan erilleen. Toistaiseksi emme ole tehneet mitään asialle, vaikka molemmat tiedämme tilanteen. Oman miehen kanssa menee periaatteessa hyvin, mutta kovasti mietin, millaista elämä tulevaisuudessa on, kun jo tiedän, että intressimme jne. ovat hyvin erilaisia.

ajattelen aina olevani yksin pähkäilyjeni kanssa.

Vierailija:

Voihan siinä niinkin käydä että mies kohta joskus sen " oikean" , eikö se huolestuta yhtään?

Hänen mielestä ollaan sopivia toisille. Mieheni ei myöskään erottele rakastumista ja rakastamista. Hänen mielestä on niin, että jos alkaa rakastaa, niin se on samalla myös rakastumista...

Ite oon kans huomannut että ne rakastumiset ovat yleensä niitä onnettomia tarinoita :) Ei mun mies koskaan vienyt jalkoja alta, mutta häntä kyllä rakastan paljon...ehkä eri tavalla, mutta rakkauksia onkin niin monenlaisia.

Niin, mies oli enemmän minun perääni silloin alussa, on pitkälti hänen sisukkuutensa ansiota että ollaan edelleen yhdessä. Mä olin jättämässä häntä monesti silloin alussa, osin myös sen takia että elämäntilanteeni oli silloin aika vaikea. Mies sanoo ettei ole koskaan rakastanut ennen näin...mutta niin, eihän koskaan voi tietää minne elämä meidät johtaa. Ei sitä tietenkään voi ummistaa silmiään siltä asialta, että toinen voikin joskus löytää jonkun vielä paremman ja lähteä hänen matkaan.

Luulenpa, että olen ihmisenä niin yksilö, etten voisi koskaan löytää tarkoittamaanne sielunkumppania. Sielunkumppanuus tarkoittaa mielestäni ehkä jotakin siihen suuntaan, että kaksi ihmistä haluaa olla henkisesti lähellä toisiaan jatkuvasti ja tietyllä tavalla myötäilevät toisiaan, se on halua olla silunkumppani enenemmän kuin jotakin synnynnäistä.

Olen tavannut miehiä, joiden kanssa olen saattanut olla enemmän sielunkumppani, kuin mieheni kanssa - mutta he eivät ole miehinä sytyttäneet minua mitenkään erityisesti.

Oma mieheni taas on elämäni suuri ihastus ja rakkaus. Pitää olla riittävn erilainen, jotta suhteessa on mahdollista olla vetovoimaa. Meidän suhde ei kuitenkaan kulminoidu tähän, vaan siihen, että meillä on hauskaa yhdessä, haluamme olla toistemme seurassa ja nautimme toisistamme kaikinpuolin. Meillä on kutakuinkin yhteiset ajatukset elämästämme ja tulevaisuudesta.

oon jo alussa tiennyt ettei mieheni ole ns. sielunkumppanini...mutta en ole koskaan sellaista tavannut, enkä tie tulenko koskaan tapaamaankaan...äkkiä siinä jäis lapset hankkimatta yms ja ois yksin koko elämänsä ku odottelee jotain minkä olemassaoloa ei edes tiedä.



Kyllä elämä sujuu näin, rakastan miestäni, vaikka sellaista suurta henkistä yhteyttä tms ei oikeastaan ole...Se vain harmittaa, että monesti riitojen yhteydessä ne asiat tuntuvat niin isoilta..että miettii jopa eroa. Ihan tajutonta...vaikka onhan kaikilla riitoja..en vaan pysty suhtautumaan niiden aikana silleen, että ok, tää on ohimenevää ja rakastan silti miestäni. Joskus mietin, että liittyykö tää sit just siihen ettei ole just sen oikean kanssa jonka kanssa on se yhteys...että tuntee jatkuvuuden ja rakkauden myös alamäkien kohdalla.

Vierailija:

Luulenpa, että olen ihmisenä niin yksilö, etten voisi koskaan löytää tarkoittamaanne sielunkumppania. Sielunkumppanuus tarkoittaa mielestäni ehkä jotakin siihen suuntaan, että kaksi ihmistä haluaa olla henkisesti lähellä toisiaan jatkuvasti ja tietyllä tavalla myötäilevät toisiaan, se on halua olla silunkumppani enenemmän kuin jotakin synnynnäistä.

Oma mieheni taas on elämäni suuri ihastus ja rakkaus. Pitää olla riittävn erilainen, jotta suhteessa on mahdollista olla vetovoimaa.

Meillä on kutakuinkin yhteiset ajatukset elämästämme ja tulevaisuudesta.

...mutta jollei mies ole elämän suuri rakkaus? ehkä sitä sielunkumppanuutta on silloin vaikeampi havaita...on totta, että erilaisuutta vaaditaan, mutta jos on liian erilainen, eikä esim. halua tulla toista vastaan toisen haaveissa ja kiinnostuksissa, on suhde aika kiikun kaakun. Meillä on vähän niin...mä olen kyllä valmis tekemään asioita, jotka ovat miehelleni tärkeitä, mutta tuntuu ettei homma toimi toisin päin. Mies monesti vähättelee kiinnostuksen kohteitani, eikä arvosta sitä että minä arvostan jotain asiaa. Tällaisissa tilanteissa tuntuu se sielunkumppanuus kyllä aika kaukaa haetulta :(

hän saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta ja hetkittäin jopa " elämää suuremmalta" . Hänen kanssaan on sellainen yhteys, että nousemme arjen yläpuolelle.

Vierailija:

Luulenpa, että olen ihmisenä niin yksilö, etten voisi koskaan löytää tarkoittamaanne sielunkumppania. Sielunkumppanuus tarkoittaa mielestäni ehkä jotakin siihen suuntaan, että kaksi ihmistä haluaa olla henkisesti lähellä toisiaan jatkuvasti ja tietyllä tavalla myötäilevät toisiaan, se on halua olla silunkumppani enenemmän kuin jotakin synnynnäistä.

Olen tavannut miehiä, joiden kanssa olen saattanut olla enemmän sielunkumppani, kuin mieheni kanssa - mutta he eivät ole miehinä sytyttäneet minua mitenkään erityisesti.

Oma mieheni taas on elämäni suuri ihastus ja rakkaus. Pitää olla riittävn erilainen, jotta suhteessa on mahdollista olla vetovoimaa. Meidän suhde ei kuitenkaan kulminoidu tähän, vaan siihen, että meillä on hauskaa yhdessä, haluamme olla toistemme seurassa ja nautimme toisistamme kaikinpuolin. Meillä on kutakuinkin yhteiset ajatukset elämästämme ja tulevaisuudesta.

Vierailija:

Sielunkumppanuus ei siis ole sitä haluaako toinen turistirysään vai lappiin lomalle. =D Se on jotain, mitä en osaa selittää. Jotain suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tietoa siitä, mitä toinen jostakin ajattelee.

Eli jos ei ole suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta VAIKKA tietäisikin ja tuntisikin toisen läpikotaisin, niin silloin ei taida olla kyseessä sielunkumppani...

Vierailija:

Eli jos ei ole suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta VAIKKA tietäisikin ja tuntisikin toisen läpikotaisin, niin silloin ei taida olla kyseessä sielunkumppani...

Sielunkumppanuus on mielestäni havaittavissa jo ensitapaamisilla. Myöhemmin varmuus asiasta syventyy, mutta itse huomasin minun ja mieheni yhtäläisyydet jo ihan muutaman ensikuukauden aikana. Sielunkumppanuus ilmenee meillä mm. siten, että ajattelemme samoja asioita samalla hetkellä (siis eikä mitään ilmiselviä, tyyliin " onpa punainen verho" :D), pidämme ja haaveilemme samoista asioista, sekä muutoinkin olemme pelottavan samanlaisia. En tiedä, tekeekö se samanlaisuus ihmisistä sielunkumppaneita yleensä, mutta meillä ainakin niin.

Tietynlainen symbioosi syntyy väkisinkin sielunkumppaneiden välille, sille ei voi mitään -ja en ainakaa itse haluakaan voida :)

Nyt 10 vuoden jälkeen, yhteen kasvettuamme ja toisiimme läpikotaisin tutustuttuamme, sanoisin että kyllä, olemme sielunkumppaneita. Välillämme vallitsee suuri yhteenuuluvaisuuden tunne, ilman toista tuntisin olevani puolikas.

Vierailija:

Sielunkumppanuus on mielestäni havaittavissa jo ensitapaamisilla. Myöhemmin varmuus asiasta syventyy, mutta itse huomasin minun ja mieheni yhtäläisyydet jo ihan muutaman ensikuukauden aikana. Sielunkumppanuus ilmenee meillä mm. siten, että ajattelemme samoja asioita samalla hetkellä (siis eikä mitään ilmiselviä, tyyliin " onpa punainen verho" :D), pidämme ja haaveilemme samoista asioista, sekä muutoinkin olemme pelottavan samanlaisia. En tiedä, tekeekö se samanlaisuus ihmisistä sielunkumppaneita yleensä, mutta meillä ainakin niin.

Tietynlainen symbioosi syntyy väkisinkin sielunkumppaneiden välille, sille ei voi mitään -ja en ainakaa itse haluakaan voida :)

Vierailija:

Sielunkumppanuus on mielestäni havaittavissa jo ensitapaamisilla. Myöhemmin varmuus asiasta syventyy, mutta itse huomasin minun ja mieheni yhtäläisyydet jo ihan muutaman ensikuukauden aikana. Sielunkumppanuus ilmenee meillä mm. siten, että ajattelemme samoja asioita samalla hetkellä (siis eikä mitään ilmiselviä, tyyliin " onpa punainen verho" :D), pidämme ja haaveilemme samoista asioista, sekä muutoinkin olemme pelottavan samanlaisia. En tiedä, tekeekö se samanlaisuus ihmisistä sielunkumppaneita yleensä, mutta meillä ainakin niin.

Tietynlainen symbioosi syntyy väkisinkin sielunkumppaneiden välille, sille ei voi mitään -ja en ainakaa itse haluakaan voida :)

Surullista on, että näin on joskus ollut...mutta suhde ei lopulta voinut jatkua vaikka se rakkaudesta ei kiinni ollutkaan. Tuntuu vaan ettei samanlaista oloa löydy koskaan....olen kyllä periaatteessa onnellinen mieheni kanssa, mutta ei hän ole sielunkumppanini. Ei sielunkumppanuus ole järkeen sidottua...se tunne vain tulee.