Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö parisuhteesta olla onnellinen?
05.05.2016 |
Olen onnellinen meidän yhteisestä lapsesta mutta muuten olisin ihan yhtä onnellinen - ehkä jopa onnellisempi ilman miestä ja parisuhdetta. Pitäisikö parisuhteen lisätä onnellisuutta? Mitä iloa teille on parisuhteesta?
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitäisi? Onnellisuus ylipäänsä on hyvin abstrakti asia. Ymmärrän sinua ap! Ei elämä aina ole sellaista johdonmukaista suunnittelua ja taistelua kohti suurta onnellisuutta, asiat voivat olla paremmin kuin hyvin ja silti on mahdollista ajatella näin.
Iloa on, kun toinen tekee lapsille aamupalan tai jonkun muun kotihomman. Muuta en just nyt keksi. Olen todella onneton omassa suhteessani, mutta lähteminen on vaikeaa puolivuotiaan vauvan takia. Ja isompiakin lapsia on.
En osaa kuvitella, että olisin yhtään onnellisempi kenenkään muunkaan kanssa. Vaikea kuvitella, että jossain olisi mies joka haluaisi minua ja haluaisi tehdä ja kokea asioita kanssani. Varmasti kelpaisin samanlaiseksi kodinhengettäreksi... mutta mieluummin olen loppuelämäni yksi, vaikka se onkin tosi kipeä ajatus.
Kukaan täyspäinen ei varmana voi olla parisuhteessa joka päivä onnellinen. Kyse on kai siitä että onko niitä onnellisia päiviä enemmän kuin niitä vähemmän onnellisia tai onko keskimäärin onnellinen/tyytyväinen? Ihmisen pitää olla ennen kaikkea onnellinen itsensä kanssa, parisuhde voi olla siihen päälle plussaa.
Onnellisuus on omien korvien välissä. Ihminen voi olla onnellinen, oli elämäntilanne mitä hyvänsä. Kukaan ei voi tehdä sinua onnelliseksi, vain sinä itse voit tehdä sen.
Siksi ajattelen, että parisuhde ei saa viedä mitään, esim energiaa tai laskea itsetuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on omien korvien välissä. Ihminen voi olla onnellinen, oli elämäntilanne mitä hyvänsä. Kukaan ei voi tehdä sinua onnelliseksi, vain sinä itse voit tehdä sen.
Siksi ajattelen, että parisuhde ei saa viedä mitään, esim energiaa tai laskea itsetuntoa.
Ja tässäpä syy miksi monet parisuhteet eivät kestä.
Tietysti rakkauden hoito ja ylläpitäminen vievät energiaa. Välillä toisella on vaikeampia vaiheita, ja energiaa kuluu toisen tukemiseen. Nämä vaiheet voivat kestää vuosiakin, sairastumiset ja eksistentiaaliset kriisit. Ei se tarkoita, että parisuhde pitäisi lopettaa. Mutta siinä mitataan tosissaan, että rakastaako.
Sama tilanne, eronneena elämä olisi helpompaa ja kaikin puolin kevyempää. En silti eroa koska en halua itselle ja lapsille eroperheen reissuelämää.
Olen myös huomannut että lasten kasvaessa asiat helpottuu merkittävästi. Ensimmäinen porras oli lasten hoitoon meno, toinen alakoulun kuluessa.
Silloin kun on kiinni pienten lasten hoidossa koko ajan, toisen kanssa menee väsyneenä ja stressaantuneena väkisinkin vain riitelyksi. Yritän pitää jonkinlaisen yhteyden yllä myös aikuisten välillä ja se osan aikaa onnistuukin. Ajattelen myös niitä asioita jotka nyt ovat huomaamattoman helppoja ja eron jälkeen vaikeutuisivat. Niitä on yllättävän paljon: seksi, raha-asiat, työnjako eli yksin joutuisi kaikki asiat tekemään itse. En myöskään halua alkaa tässä iässä tutustumaan uusiin ihmisiin ja varsinkaan uuden parisuhteen rakentaminen nollasta toisen samassa tilanteessa olevan kanssa ei kiinnosta pätkääkään.
Näistä syistä kokonaisuus kääntyy jatkamisen puolelle. Ajattelen että kunhan muistaa pitää yhteyden auki vaimoon päin eli omalta osaltaan välttää vähittäistä erilleen ajautumista, suhde ei pääse siihen pisteeseen missä ainoa mahdollinen vaihtoehto olisi ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iloa on, kun toinen tekee lapsille aamupalan tai jonkun muun kotihomman. Muuta en just nyt keksi. Olen todella onneton omassa suhteessani, mutta lähteminen on vaikeaa puolivuotiaan vauvan takia. Ja isompiakin lapsia on.
En osaa kuvitella, että olisin yhtään onnellisempi kenenkään muunkaan kanssa. Vaikea kuvitella, että jossain olisi mies joka haluaisi minua ja haluaisi tehdä ja kokea asioita kanssani. Varmasti kelpaisin samanlaiseksi kodinhengettäreksi... mutta mieluummin olen loppuelämäni yksi, vaikka se onkin tosi kipeä ajatus.
Puhu asiasta! Kerro toiselle ettet jaksa olla kotihengetär. Kuka sitä vaatii? Voitteko sopia tarkemmin työn jaosta. Oletko kertonut että on iloa kun toinen on tehnyt aamupalan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iloa on, kun toinen tekee lapsille aamupalan tai jonkun muun kotihomman. Muuta en just nyt keksi. Olen todella onneton omassa suhteessani, mutta lähteminen on vaikeaa puolivuotiaan vauvan takia. Ja isompiakin lapsia on.
En osaa kuvitella, että olisin yhtään onnellisempi kenenkään muunkaan kanssa. Vaikea kuvitella, että jossain olisi mies joka haluaisi minua ja haluaisi tehdä ja kokea asioita kanssani. Varmasti kelpaisin samanlaiseksi kodinhengettäreksi... mutta mieluummin olen loppuelämäni yksi, vaikka se onkin tosi kipeä ajatus.
Puhu asiasta! Kerro toiselle ettet jaksa olla kotihengetär. Kuka sitä vaatii? Voitteko sopia tarkemmin työn jaosta. Oletko kertonut että on iloa kun toinen on tehnyt aamupalan?
Kyllä olen puhunut.
Mikään ei ole mennyt parempaan suuntaan, joskaan ei just nyt huonompaakaan. Me vain ollaan, tehdään mitä jaksetaan, riidellään pari kertaa päivässä ja sitten mennään eri aikoihin nukkumaan. Herätään, riidellään, tehdään mitä on pakko...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä sen onnellisuiden tappaa se, että kaikesta pitäs päästä mahdollisimman helpolla. Yleensähän nää on naisia, jotla eivät osaa olla mihinkään tyytyväisiä. Mikä ihmeen pumpulimaailma teille naisille pitäs tarjota?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellisuus on omien korvien välissä. Ihminen voi olla onnellinen, oli elämäntilanne mitä hyvänsä. Kukaan ei voi tehdä sinua onnelliseksi, vain sinä itse voit tehdä sen.
Siksi ajattelen, että parisuhde ei saa viedä mitään, esim energiaa tai laskea itsetuntoa.
Ja tässäpä syy miksi monet parisuhteet eivät kestä.
Tietysti rakkauden hoito ja ylläpitäminen vievät energiaa. Välillä toisella on vaikeampia vaiheita, ja energiaa kuluu toisen tukemiseen. Nämä vaiheet voivat kestää vuosiakin, sairastumiset ja eksistentiaaliset kriisit. Ei se tarkoita, että parisuhde pitäisi lopettaa. Mutta siinä mitataan tosissaan, että rakastaako.
Jaa... Minun ensimmäinen avioliittoni kesti 20 vuotta. Mies oli dominoiva ja elin hänen elämäänsä. Tahtoni katosi. Muistan av:lla aloittaneeni keskustelun, että mitä tarpeet tarkoittavat. Mammat ihmettelivät, kun en tiennyt - minulla ei ollut muuta kuin miehen tarpeet. Ajattelin, että tämä on minun ristini, itsepä olen miehen valinnut. Lopulta mies vaihtoi minut lennosta toiseen.
Muutaman vuoden kokosin palikoita ja opin yllämainitun asian. Tänä päivänä ottaa päähän, että annoin miehen uuvuttaa minut niin, että lopulta olin kävelevä suorittaja. Jos nykyinen avioliittoni ei kestä sen takia, että mies alkaa enemmän ottaa kuin antaa - so be it. Minua ei perkele kukaan enää ime kuiviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen keski-ikäinen sinkkunainen ja elän perushyvää elämää. On työpaikka, vapaaehtoistyö, ystäviä ja sukulaisia, harrastuksiakin. Todellakin kokisin, että elämänlaatuni silti kohenisi, jos löytäisin miehen, jonka kanssa jakaa ajatuksensa ja vuoteensa.
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne, eronneena elämä olisi helpompaa ja kaikin puolin kevyempää. En silti eroa koska en halua itselle ja lapsille eroperheen reissuelämää.
Olen myös huomannut että lasten kasvaessa asiat helpottuu merkittävästi. Ensimmäinen porras oli lasten hoitoon meno, toinen alakoulun kuluessa.
Silloin kun on kiinni pienten lasten hoidossa koko ajan, toisen kanssa menee väsyneenä ja stressaantuneena väkisinkin vain riitelyksi. Yritän pitää jonkinlaisen yhteyden yllä myös aikuisten välillä ja se osan aikaa onnistuukin. Ajattelen myös niitä asioita jotka nyt ovat huomaamattoman helppoja ja eron jälkeen vaikeutuisivat. Niitä on yllättävän paljon: seksi, raha-asiat, työnjako eli yksin joutuisi kaikki asiat tekemään itse. En myöskään halua alkaa tässä iässä tutustumaan uusiin ihmisiin ja varsinkaan uuden parisuhteen rakentaminen nollasta toisen samassa tilanteessa olevan kanssa ei kiinnosta pätkääkään.
Näistä syistä kokonaisuus kääntyy jatkamisen puolelle. Ajattelen että kunhan muistaa pitää yhteyden auki vaimoon päin eli omalta osaltaan välttää vähittäistä erilleen ajautumista, suhde ei pääse siihen pisteeseen missä ainoa mahdollinen vaihtoehto olisi ero.
Voin kertoa kokemuksesta, että kunhan lapset kasvavat vielä alakouluiänkin yli, elämä helpottuu edelleen. Ja silloin voi se parisuhdekin saada uuden alun, jos molemmat vain sitä haluavat ja kuten sanoit, ovat yrittäneet pitää edes jonkinlaisen yhteyden auki. Kannattaa pinnistellä ja ponnistella niitten pikkulapsivuosien yli!! Tsempit kaikille!
T. N44 joka on taas monien vaikeidenkin vuosien jälkeen rakastunut mieheensä uudelleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iloa on, kun toinen tekee lapsille aamupalan tai jonkun muun kotihomman. Muuta en just nyt keksi. Olen todella onneton omassa suhteessani, mutta lähteminen on vaikeaa puolivuotiaan vauvan takia. Ja isompiakin lapsia on.
En osaa kuvitella, että olisin yhtään onnellisempi kenenkään muunkaan kanssa. Vaikea kuvitella, että jossain olisi mies joka haluaisi minua ja haluaisi tehdä ja kokea asioita kanssani. Varmasti kelpaisin samanlaiseksi kodinhengettäreksi... mutta mieluummin olen loppuelämäni yksi, vaikka se onkin tosi kipeä ajatus.
Puhu asiasta! Kerro toiselle ettet jaksa olla kotihengetär. Kuka sitä vaatii? Voitteko sopia tarkemmin työn jaosta. Oletko kertonut että on iloa kun toinen on tehnyt aamupalan?
Kyllä olen puhunut.
Mikään ei ole mennyt parempaan suuntaan, joskaan ei just nyt huonompaakaan. Me vain ollaan, tehdään mitä jaksetaan, riidellään pari kertaa päivässä ja sitten mennään eri aikoihin nukkumaan. Herätään, riidellään, tehdään mitä on pakko...
Riitelytavasta pitäisi päästä irti. Ei ole normaalia riidellä joka päivä. Olette varmaan kumpikin väsyneitä ja on kertynyt lukkiintuneita riitelyn kaavoja? Meillä oli vähän sama tilanne kun vaimo oli kotona ja minä kävin töissä. Minä olin töistä ja kotitöistä uupunut, vaimo kypsänä kun elämä pyöri vain lastenhoidon ympärillä. Tilanne ratkesi itsestään kun lapset meni päiväkotiin ja vaimo palasi töihin. Jos muutosta ei olisi tullut, oltaisiin varmaan päädytty eroon. Silloin ei osattu itse nähdä tilannetta sisältä käsin. Olisi pitänyt ottaa etäisyyttä ja järjestää aikaa levolle ja parisuhteelle.
Meillä parisuhde on mennyt vielä huonommaksi kun minä palasin töihin. Mies jättää lähes kaikki kotityöt edelleen minulle. Puhuminen vain pahentaa asioita.
Tietysti parisuhteessa pitää olla onnellinen, miksi sitä yleensä viitsii muuten edes jatkaa? En todellakaan halua enkä aio elää ja jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, joka on minulle joko täysin välinpitämätön tai välttämätön paha, eikä tee mua onnelliseksi. Aivan sama onko suhteessa lapsia vai ei, ei elämää voi heittää hukkaan kärsimällä huonon kumppanin kanssa. Järjetöntä koko elämä, jos ei saa itse päättää kenen kanssa sen haluaa viettää, vai onko mieluummin yksin.
Olen onnellisempi kuin ikinä tässä parisuhteessa.
Parisuhde pitäisi olla aina plussan puolella, eli vaikka ei varsinaisesti olisi onnellinen, niin ei ainakaan saisi olla onneton!
Mielestäni parisuhteessa kuuluu olla onnellinen. Onnellisuus parisuhteessa tuo hyvää mieltä ja iloa muihinkin elämän osa-alueisiin.
Itse olen parisuhteessani onnellinen myös huonoinakin päivinä ja muistan aina, että vaikka olisi riitaa, rakastan silti miestäni ja hän minua ja olemme onnellisia.
Pyrkikää onnellisuuteen rakkaat ihmiset!
Kysyn