Se sosiaalinen hymy

Mietin sitä sosiaalista hymyä...kun itseltäni taitaa se puuttua.
Tietyllä lailla en osaa lukea ihmisiä...hymyilee, mutta ei sitten enempää...siis voidaan työpaikalla jutella, mutta ens koe sellaista yhteenkuuluvuutta, että voisin kysyä vaikka, että lähdetkö syömään sama matkaa.

Tuntuu, että se olisi nykymaailmassa tärkeä taito...se sosiaalinen hymy.
Vai onko se vain pintaa? Ja toisaalta...ei oikein pääse syvemmälle, kun ei pääse pinnallaan yhteyteen. Ihan työtoveruusasioita mietin, ei mies-naissuhteita. Oli firman juhlat ja jotenkin sellaisia kuppikuntia siellä on....sosiaalisesti hymyileviä. Ja hakeutuvat sitten juhlissa omiin piireihinsä.
Miten mörököllit tutustuu? Tai sellaiset, jotka pikkusen jaksaa sosiaalista hymyä, mutta ei hirmu paljon... Kun ei tiedä pääseekö pinnan alle...kun pinta on niin pintaa. Jaa, ehkei aina tarvikaan päästä syvyyksiin.

No, mutta tämmöisiä pohdin, kun alati on se olo, että pitäis olla enemmän ja sosiaalisempi ja toisaalta ei viitti eikä halua...että mikä on hyvä...kun ihan hyvin tää viihtyy työssä, vaikkei niin niissä sosiaalisissa piireissä tai klikeissä.