Lue keskustelun säännöt.
Kai se on vain hyväksyttävä vihdoin, etten ole kesäihminen
04.05.2016 |
Tai no, mieleni on. Mielessäni rakastan kesää ja kaikkea siihen liittyvää perinteistä. Mikä on totuus, kun se kesä sitten koittaa? Ahdistun ja vittuunnun jatkuvasta hikoilusta, haisen vaikka olen hygieniafriikki (koska hikeä vain erittyy LIIKAA, siinä ei auta mitkään poppaskonstit). Kykenen hikoilemaan myös paukkupakkasessa, ilman minkäänlaista urheilusuoritusta. En edes ole mikään urheilija sanan varsinaisessa merkityksessä.
No, tietenkin myös naama valuu hikeä yhtenään. Jatkuvasti saa stressata, että loistaako naama punaisena kuin paloauto. Jatkuva peilailu ahdistaa ja vituttaa.
En kestä katseita talvellakaan, mutta vielä vähemmän kesällä. Inhoan paljastella itseäni, inhoan kävellä etenkin miesten ohi ja tuntea arvostelevat katseet. Kotona viihdyn vähissä vaatteissa enkä tunne itseäni aivan kamalaksi norsuksi. Ulos lähtiessä tunnen kuinka plösähdän 20 kiloa. En ole mikään lyllertävä ihrakasa, toki painavampi kuin joskus teininä. Mutta silloinkin inhosin paljastella. Luulin olevani lihava, ihan todella luulin, vaikka painoin max 55 kg.
Jatkuvan valoisuuden takia nukun huonosti (täytyy hankkia pimennysverhot joo), saan herkästi migreenin auringonvalosta. Ja kuumuudesta. Ja nestehukasta. Lista on loputon.
Kaiken lisäksi olen eronnut ja kaverit ovat kaikonneet. Toisaalta minulla on ollut niiiiin paljon niin isoja asioita, etten ole jaksanut edes olla kiinnostunut ihmisistä pitkään aikaan. Nyt alan olemaan. En kuitenkaan ole itse syyllinen kaveruuksien loppumiseen, joten tämä ei ole mitään vinkumista, että yhyy kun kaverit ei odotelleet mielenmuutoksiani. Olimme me muutenkin aikalailla kasvaneet erillemme sen porukan kanssa, surullista mutta totta.
Kesäisin tykkään silloin tällöin ottaa ilman sen kummoisempaa syytä alkoholia, mutta en istu suurimpaan osaa porukoista, koska noin 99% mielestä jatkuva ryyppäys kuuluu päivänselvästi kesään.
En ole koskaan ollut mikään biitsi-ihminen, eikä se ole riippuvaista painosta, mielialasta tai yhtään mistään. En vain ole biitsi-ihminen, paitsi siellä ajatuksissani taas. Todellisuudessa saan vain nestehukan, migreenin ja loistan tulipunaisena ja tulikuumana ja saan syövän joskus myöhemmin.
Meillä oli suuret suunnitelmat miehen kanssa, tämän piti olla ihana rakkauden kesä "ihanan" kullan kanssa ja paljon kaikkea ohjelmaa. No vitut siitäkin taas.
En kestä sääliä, en itsekään sääli itseäni. Lähinnä vain vituttaa, etten kykene nauttimaan kesästä, vaikka haluaisin. En edes pysty syödä jäätelöä kenenkään nähden, siideriäkin juodessa tuntuu kamalalta, kun ihmiset näkevät minun kiskovan kaloreita sisääni. No, "onneksi" ei ole ryyppyseuraakaan.
Kaikki on ihan paskaa. Tässä on muuten about kymmenes syy, minkä takia en sovi mihinkään porukkaan. Kun en kestä helteitä, vaikka haluaisin kestää. Haluaisin rakastaa kesän kuumuutta, mutta kärsin siitä monin eri tavoin. En dokaile paljon. En rakasta rannalla hillumista.
Ei kukaan voi ymmärtää tällaista ihmistä. En jaksaisi aina olla se poikkeava, mutta valitettavasti olen. Monin eri tavoin. En ulkoisesti, mutta muuten.
Kiitos ja kumarrus kun ehkä luit tai sitten et.
t. Superväsynyt ihmishenkilö
Kommentit (13)
En mäkään ole kesäihminen. Tykkään kyllä ihan leikata nurmikkoa kesällä ja uida järvessä, mutta siihen se jääkin.
T: 22-vuotias nuori mies/poika
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeisin exä oli todella paskamainen kaikkine paskapuheineen ja temppuineen, mutta silti minulla on EDELLEEN tunteita häntä kohtaan. En tajua itseäni, en tyyliin koskaan vatvo miehiä näin pitkään (paitsi viihdyttääkseni itseäni joillain muistoilla ja nauramalla niille).
Kaikista hulluinta tässä on varmaan se, että pääsin yli edellisestä exästä, tapasin uuden, ja nyt erottuani haikailen molempia, kuten kerroin. Mikä ihme minua vaivaa! Tiedän tasan v-n tarkkaan molempien (erittäinkin) huonot puolet ja silti haikailen.
Voisin vain nukkua jotain kesäunta ja herätä vaikka ensi kesänä vittuuntumaan vähän lisää.
Tavallaan asioiden ääneen sanominen on vielä pahempaa kuin ajatteleminen. Voisin avautua vaikka äidilleni näistä kesävittuuntumisistani, mutta en halua sinetöidä asiaa :D En halua myöntää, etten kestä ihanaa kesää, vaikka juuri tässä myönsin. Se on todella masentavaa. Voiko kesää oppia kestämään?
Voi teitä ystäviä. Olen 53 v. akka, kroppa ja naama on mitä on, mutta rakastan kevättä ja kesää. Mitä siitä, vaikka hikoilee-pyyhi kasvojasi ja pukeudu kevyemmin. Itse olin nuorena ja hoikkana todella kriittinen, en koskaan kehdannut mennä uimarannalle enkä pukeutunut vaatteisiin, joista olisi vähänkin muotoja näkynyt. Miten paljon elämäniloa hukkasinkaan noina vuosina. Nykyään kun ei tarvitse enää välittää muiden mielipiteistä, elämä on paljon helpompaa ja vapaampaa. Jos joku kokee ällöttäväksi ikäiseni naisen hihattomassa paidassaan, en voi sanoa muuta kuin, että voi voi. Nauttikaa elämästä nuoret, kiloista huolimatta, nuoruus on vain kerran. Hauskaa kesää!
Minua myös surettaa se, että äiti suree aina puolestani kaikkea. Olen sanonut monta kertaa, etten kaipaa sääliä. Kyllä minusta myös pidetään, mutta en ole koskaan se pitkäaikainen ihminen oikein kenellekään. Missään mielessä. Ystävyydet ova kestäneet pisimmillään 10 vuotta, mutta monta vuotta on mennyt myös huonommin. Lopulta tunnen aina olevani jotenkin liian erilainen, tai toinen on liian erilainen, tai jotain. Elämäni ei muutenkaan ole ihan sieltä tavanomaisimmasta päästä, minulla on koko ajan jotain ihmissuhdehässäkkää tai isoja raha-asioita tai jotain, eikä kukaan oikein tavallaan ymmärrä niitä asioita niin, että kykenisi samastumaan (se on muuten samastumaan, ei samaistumaan.) Tämä kuulostaa itsensä korostamiselta, mutta en todellakaan tarkoita mitään sellaista. Mutta ei kovin moni näin nuori (en kerro kuinka nuori) ole esim. käynyt läpi kodin remonttia ja sen tuhansia ongelmia yksin. Tällaisia asioita tarkoitan. Haluaisin niin voida jakaa näitä asioita jo(i)llekin samoja asioita kokeneelle/kokeneille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosta hikoilujutusta tuli mieleeni, että voisiko sulla olla kilpirauhasen liikatoiminta? Minä hikoilin ihan kuvailemallasi tavalla ( ja kammosin kesää siitä syystä), sitten löytyi tuo kilpparin liikatoiminta, sain siihen lääkkeet ja kas, epänormaali hikoilu loppui! Odotan kesää mielenkiinnolla!
Vierailija kirjoitti:
Voi teitä ystäviä. Olen 53 v. akka, kroppa ja naama on mitä on, mutta rakastan kevättä ja kesää. Mitä siitä, vaikka hikoilee-pyyhi kasvojasi ja pukeudu kevyemmin. Itse olin nuorena ja hoikkana todella kriittinen, en koskaan kehdannut mennä uimarannalle enkä pukeutunut vaatteisiin, joista olisi vähänkin muotoja näkynyt. Miten paljon elämäniloa hukkasinkaan noina vuosina. Nykyään kun ei tarvitse enää välittää muiden mielipiteistä, elämä on paljon helpompaa ja vapaampaa. Jos joku kokee ällöttäväksi ikäiseni naisen hihattomassa paidassaan, en voi sanoa muuta kuin, että voi voi. Nauttikaa elämästä nuoret, kiloista huolimatta, nuoruus on vain kerran. Hauskaa kesää!
Minä en todellakaan ällöä muita ihmisiä, ainoastaan ruoskin itseäni joka ikisestä asiasta. Yritän niin kovasti nauttia, mutta se tuntuu mahdottomalta. Tämä kirjoittaminen on mukavaa. Ehkä minä vielä joskus nousen tästä suostani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosta hikoilujutusta tuli mieleeni, että voisiko sulla olla kilpirauhasen liikatoiminta? Minä hikoilin ihan kuvailemallasi tavalla ( ja kammosin kesää siitä syystä), sitten löytyi tuo kilpparin liikatoiminta, sain siihen lääkkeet ja kas, epänormaali hikoilu loppui! Odotan kesää mielenkiinnolla!
Olen itse asiassa epäillyt jo pitkään vajaatoimintaa, en ole edes ajatellut liikatoimintaa omalla kohdallani. Se on yksi kymmenistä asioista, joka pitäisi hoitaa asap. Todella pitkään olen sitäkin päässäni pyöritellyt. Osaako joku sanoa noiden testien hintoja? :)
Mäkin inhoan kesää juurikin luettelemistasi syistä. Jos voisin olla kesäkuusta syyskuuhun mökillä, niin tilanne olisi ihan eri! Mut kun on pakko olla Helsingissä ja täällä ei vaan voi liikkua minkä näköisenä tahansa, aina töllätään. Toiset naiset mielestäni paljon pahempia kuin miehet, jatkuvaa toisten ulkonäön kyttäämistä ja katsotaan nenän vartta pitkin jos joku ei ole hoikka, kaunis ja trendikäs. Kaikki vaatteet joko tuntuu ahdistavilta päällä tai paljastaa liikaa, tuntuu että näin normaalipainoisenakin näytän ryhävalaalta, ja että kaikilla ihmisillä olisi velvollisuus bodata salilla koko vuosi niin että kesällä kehtaisi astua ovesta ulos. Hyh! Kesä kaupungissa on pahinta. Maalla on ihanaa, kun ketään ei kiinnosta toisten ulkonäkö, parhaassa tapauksessa ei kohtaa yhtäkään ihmistä moneen päivään. Voi keskittyä omiin puuhiinsa ja ottaa rennosti.
Lisäksi Suomessa kun kesä on niin lyhyt, tuntuu olevan hirveät paineet sen suhteen, miten sitä pitäisi viettää. Koko ajan pitäisi istua ystävien kanssa jossain puistossa nauttimassa skumppaa ja ravata läpi joka ikinen kesätapahtuma ja trendikäs terassi. Joka päivä pitäisi nauttia, vaikka hampaat irvessä helteestä ja auringosta, koko ajan pitäisi olla menossa jonnekin. Pitäisi olla niiin onnellista ja ihanaa koko ajan. Hirveää suorittamista!
Toisaalta minusta ap:n ongelma kuulostaa olevan pikemminkin ihmissuhdeongelmat kuin kesä sinänsä. Koita miettiä niitä exien huonoja puolia ja niitä syitä, miksi erositte. Koita keksiä asioita, joita tykkäät tehdä yksin, ajatella että olet vapaa sen sijaan että sinulta puuttuu jotain. Olisiko jotain paikkaa, jotain harrastusta tms, jossa voisit tavata uusia ihmisiä, saada uusia kavereita? Mikä muu kuin parisuhde voisi tehdä sinun kesästäsi kivan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10: Tuttu tunne, tuo suorittaminen. Aina pitäisi NAUTTIA täysillä kun on vihdoinkin ihanat tappohelteet ja saa olla niin ihanan kamalan näköinen aamusta iltaan punaisena hiestä valuen. Käytän kyllä peitepuikkoa punaisimpiin kohtiin, mutta olisihan se kivaa jos voisi pysyä vaaleana helteessäkin. Ai niin, kesällä ei edes pitäisi olla vaalea. Sehän on suorastaan sairasta, jos ei koe pakottavaa tarvetta käristää itseään. No ehkä kevyt rusketus olisi ihan kiva, mutta pärjään vaaleanakin. Sitä paitsi melanooma on ihan todellinen juttu, senkin pidän mielessäni.
Niin ja harrastusta olen miettinyt viime päivinä paljonkin ja vertaillut hintoja. Sinnekin meneminen on vähän ahdistavaa ja stressaavaa, mutta luulen, että menen, kunhan löydän hyvän paikan hyvään hintaan. En kerro mikä harrastus kyseessä :) Kokemusta on jonkin verran jo siitä, nyt olisi ihan kivaa jatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kestäisin kaiken tämän vittuuntumisen, jos edes se mies, johon ihastuin ja rakastuin (?) olisi ollut todellinen. Mutta eihän hän ollut. En olisi valittanut (melkein) mistään, jos edes ne suuret puheet yhteisestä, ihanasta kesästä olisivat toteutuneet.
Kaksi hemmetin exää pyörii mielessäni jatkuvasti, en edes käsitä itseäni. Kumpaankaan minun ei täytyisi todellakaan uhrata ajatustakaan, mutta silti uhraan. Ja ahdistun. Minun on erittäin vaikeaa hyväksyä, jos lupauksia ei lunasteta. Mikä minussa on muka niin kamalaa, ettei kanssani voi seurustella ja rakastaa minua. Miksi kaikki on aina hetken huumaa, ja lopulta minä olen vain liian vaikea ja kaikki on vaikeaa ja vaikeaavaikeaavaikeaa.