Ammatillisuus kasvatustyöntekijä - nuori suhteessa? Voiko olla yhteydessä vapaa-ajalla?

Pliis, mielipiteitä jos ei ole tietoa miten pitäisi toimia?

Ymmärrän hyvin tämän inhimillisen näkökulman ja halun tehdä enemmän kuin työnkuva vaatii, mutta lähtisin kuitenkin siitä, että työ tehdään työajalla, jos tarkka työaika on olemassa eikä ole päivystystä. Työpuhelinta ei silloin välttämättä "kannata" edes työajan jälkeen katsoa.

Toinen pointti on tasa-arvoinen kohtelu. Millä perusteella päättäisit, kenelle vastaisit illalla ja ketä tapaat työajan ulkopuolella? Mutta omaan kotiini en missään tapauksessa kutsuisi tällaisia asiakkaita. Siinä menee selvästi työn ja yksityisyyden raja. Entä sitten, jos joku vaikka väittää esimerkiksi myöhemmin, että kotonasi on tapahtunut jotakin sopimatonta?

Ajatus on kyllä kaunis, mutta omin päin (ilman esimiehen jututtamista) en lähtisi työnkuvaa näin laajentamaan.

Muista tämä: Aina kun annat säälin johtaa itseäsi, menee pieleen.  Silloin kun säälillä saa lisää apua, kannattaa asiakkaan olla mahdollisimman säälittävä apua saadakseen. Eikä nuoren kannata kohentaa tilannettaan.

Sinun tehtäväsi on kohdella asiakkaitasi neutraalin tasa-arvoisesti ryhtymättä kaveriksi.

Jos nuori tarvitsee iltaisin keskusteluapua, ohjaat hänet sellaisen tahon äärelle.

Keskustele asiasta esimiehen kanssa. Tilanne ei välttämättä ole hallinnassasi, jos ylität ammatillisuuden rajat. Onko sinulle tärkeämpää säilyttää työsi vai olla mukava kaveri nuorille?

Niinpä, välillä mietin itsekin että onko tärkeämpi loppujen lopuksi työ vai apua tarvitseva ihminen. Joskus mietin lastensuojeluasioissa, että jos näen että asiat ovat todella pahasti vinossa ja kamalan hädän lapsen silmissä, mutta mitään ei voi todistaa pitävästi siten, että se pätisi pykälien mukaisesti, niin sulkisinko silmät vai menisinkö epävirallisissa merkeissä lapsen kotiovelle lukemaan vanhemmille lakia. En tiedä miten kestäisin jos kohdalleni sattuisi esim. Vilja Eerikan kohtalo. Lohduttaisiko minua, että säilyipähän työpaikka.

Mä olen vähän oikonut sääntöjä, mennyt maalaisjärjellä eteenpäin ja tilanteen mukaan. Olen kerran mm. Prisman parkkiksella pyytänyt asiakkaan autooni juttelemaan kun näin hänet sattumalta ja heti huomasin ettei kaikki ole kunnossa. Tämän tyyppisiä tilanteita on ollut useita, kun asutaan pienemmalla paikkakunnalla. Asiakkaat ovat tosin sellaisia joiden kanssa olen työssäni tekemisissä jatkuvasti, eli teen samojen ihmisten kanssa päivittäin useamman tunnin töitä, joten kyllä siinä tunnesiteitä heihin väkisinkin tulee. En vain voi kävellä ohi.

Minua häiritsee vapaa-aikana työstä tuttu nuori. Työssä erit puhelimet yms kuin vapaa-ajalla. On todella tuhahduttavaa ja raivostuttavaa kun joku ei ymmärrä rajoja sitä missä työ alkaa ja missä on toisen yksityiselämä. Some on täynnä yhteydenottoja jne. Oma puhelinumero pitänyt suojata estämällä em nuori. Läheisestkin joutuneet someterrotin kohteeksi. Ja olen vain työni vuoksi tuttubem nuorelle.

Eli aloittaja älä ole työtuttuihin asiakkaisiin kontaktissa vapaa-ajalla. Et voi koko maailmaa pelastaa etkä lopussa edes itseäsi jos väsytät itsesi.

Mä olen niin empaattinen ihminen että tuntuu tosi vaikealta olla välittämättä. Luulin että tämä menee ohi, mutta neljäs vuosi nyt menossa ja on vaan pahentunut kun nuoret ovat tulleet läheisemmäksi ja vapaa-ajan toiminnoissa tulee puhuttua ihan arkipäiväisiä ja syvällisempiäkin asioita. Kaupareissuilla pysähdyn ihan varmasti kysymään nuoren kuulemisia jos sattuu tulemaan vastaan.

Hyvä pointti kuitenkin tuo tasa-arvo, että kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla. Toisaalta, avun tarve ei ole vakio, pakko nytkin jakaa aikaa enemmän niille jotka sitä tarvitsevat ja pyrkiä silti jonkinlaiseen tasapainoon.

Eniten minua ahdistaa kun nuorella on jokin yllättävä kriisi: kuolema, raiskaus tms ja lähipiirissä ei ole ketään jolle haluaisi puhua ja vain minä olen saanut niin läheisen kontaktin että vaikeistakin asioista voi puhua, uskaltaa itkeä nähteni jne. niin vaikka nuorella tuntuu että pää hajoaa, niin pitää odottaa aamua, pahimmillaan maanantaita.

ap

Onko kukaan saanut itselleen hyvää kaveri/ystävää asiakkaasta?

Tässä tilanteessa suhtautumiseeni vaikuttaa valitettavasti myös ap:n sukupuoli. Jostain syystä tulisi heti tietynlaiset fibat, jos ap olisi esim. miespuolinen nuoriso-ohjaaja, joka haluaisi ystävystyä 15 v. tyttöjen tai poikien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan saanut itselleen hyvää kaveri/ystävää asiakkaasta?

Tottakai! Mutta asiakkaani ovat aina olleet aikuisia.

Mun hyvä kaveri oli asiakas, itseasiassa on edelleen.  9v minua nuorempi, mutta samaa sukupuolta. Välillä vähän hankaloittaa kieltämättä hinnoittelua.

Olen itse asunut lastenkodissa 13-19-vuotiaana ja saanut hoitajilta ohjeet että saa soittaa vapaa-aikanakin. Mutta tämä on ihan hoitajasta kiinni. Yhden hoitajan luokse menin kerran keskellä yötä kotilomilla. En edes tajunnut soittaa lastenkotiin, vaan soitin heti hoitajalle ja sanoin että pelottaa olla kotona. Hän haki minut kotiinsa yöksi ja aamulla mentiin lastenkotiin. Samassa lastenkodissa oli töissä 19-vuotias harjoittelijatyttö. Hänelle yksi 15-vuotias poika soitteli jatkuvasti vapaa-ajalla. Siitä tuli ohjeet että harjoittelijoille ei saa soittaa. Muille hoitajille sai soittaa, etenkin omahoitajille. Mutta ihan miten paikassa on tapana. Kannattaa kysyä.

Olen itse nyt vapaaehtoisena tukihenkilönä 15-vuotiaalle tytölle ja hänelle olen sanonut että saa soittaa aina kun siltä tuntuu, vaikka keskellä yötä. Mutta tämä on vapaaehtoistyötä jossa mennään aika pitkälti minun ehdoillani. Whatsapissa viestittelemme tämän tytön kanssa.

Kerrothan työssäsi, mihin voi ottaa yhteyttä muina aikoina? Kriisipuhelin, ensikoti jne.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen niin empaattinen ihminen että tuntuu tosi vaikealta olla välittämättä. Luulin että tämä menee ohi, mutta neljäs vuosi nyt menossa ja on vaan pahentunut kun nuoret ovat tulleet läheisemmäksi ja vapaa-ajan toiminnoissa tulee puhuttua ihan arkipäiväisiä ja syvällisempiäkin asioita. Kaupareissuilla pysähdyn ihan varmasti kysymään nuoren kuulemisia jos sattuu tulemaan vastaan.

Hyvä pointti kuitenkin tuo tasa-arvo, että kaikkia pitäisi kohdella samalla tavalla. Toisaalta, avun tarve ei ole vakio, pakko nytkin jakaa aikaa enemmän niille jotka sitä tarvitsevat ja pyrkiä silti jonkinlaiseen tasapainoon.

Eniten minua ahdistaa kun nuorella on jokin yllättävä kriisi: kuolema, raiskaus tms ja lähipiirissä ei ole ketään jolle haluaisi puhua ja vain minä olen saanut niin läheisen kontaktin että vaikeistakin asioista voi puhua, uskaltaa itkeä nähteni jne. niin vaikka nuorella tuntuu että pää hajoaa, niin pitää odottaa aamua, pahimmillaan maanantaita.

ap

No jos olisi jokin todella raju tapaus, esim raiskaus eikä ketään muuta auttamassa, niin lähtisin itse nuoren kanssa poliisiasemmalle.

Mutta ennenkaikkea yrittäisin ennalta ehkäistä tällaisia ristiriitatilanteita. Kertoisin nuorille etukäteen missä menee yksityiselämän ja ammatin rajat, jotta he etukäteen jo tietäisivät, että yhteydenotot ovat turhia. Samalla kertoisin, mihin tahoon voi aina ottaa yhteyttä; auttava puhelin, poliisi tms. Elämän ja kuoleman kysymyksissä tekisin poikkeuksen.

Se onko molemmat samaa sukupuolta vaikuttaa myös (vaikka oikeasti sekään ei kyllä kerro vielä mitään millaisesta suhteesta on kyse). Joissain maissa ei taida olla kauheasti väliä, siellä voi sossun siipien suojassa olla useampikin asiakas jopa perheenjäsenenä. Suomessa se olisi kauhea ajatus. En kyllä tarkalleen ottaen tiedä miksi. Täällä se ajatellaan jotenkin likaisena asiana kuin jossain muualla sitä ihastellaan epäitsekkäänä tekona.

Oletko vasta ollut vähän aikaa tuossa työssä? Kohta kymmenen vuoden kokemuksella sanon, että kovin on tuttua alkuajoilta. Jos alat tuohon touhuun, niin sinulla on kohta 20 nuorta, jotka soittavat sinulle aina hädän tullen lopun elämänsä ajan, vuoden päästä niitä on jo 40 jne. Se ammatillisuus tulee vielä myöhemmin, kun tajuat, että sinun on rajattava apusi työaikaan tai et jaksa enää töissäkään, vaan palat loppuun.

Mieti siis jo valmiiksi, mille taholle ohjaat nuoren työajan ulkopuolella, selvitä puhelinnumerot, mihin voit ohjata heidät soittamaan ja anna ne.

Paras raja on se, että työ ei saa tulla vapaa-ajalle tai olet matkalla kohti burn outia. Jos haluat pystyä auttamaan vielä kahden vuoden päästä, tee päätös nyt ja pidä vapaa-aika erillään.

Vanhempani olivat opettajia ja joitain oppilaita purki äidilleni vapaa-ajalla asioitaan. Yleensä sellaisia reppanoita ja saattoi kuunnella niitä vielä 3-4 vuotta lukion päättymisestä. Isälle ei kukaan yrittänyt jutella, oli kai niin nuiva tyyppi. Ei äiti sitä pahana kokenut. On sosiaalinen höpöttelijä ja noita tapauksia oli vain muutamia 30 vuotisella uralla + ei ne koko aikaa soitellut.

Tässä onkin sitten se dilemma: Ollako ihminen ja lähimmäinen vai etäinen ammattilainen. Periaatteessa pitäisi olla ihminen ja tuntuu aika kylmältä, jos työssä kohtaamat ihmiset ei ihmisinä kiinnosta yhtään. Mutta sitten on se toinen puoli. Johonkin pitää vetää se oman elämänkin raja.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse asunut lastenkodissa 13-19-vuotiaana ja saanut hoitajilta ohjeet että saa soittaa vapaa-aikanakin. Mutta tämä on ihan hoitajasta kiinni. Yhden hoitajan luokse menin kerran keskellä yötä kotilomilla. En edes tajunnut soittaa lastenkotiin, vaan soitin heti hoitajalle ja sanoin että pelottaa olla kotona. Hän haki minut kotiinsa yöksi ja aamulla mentiin lastenkotiin. Samassa lastenkodissa oli töissä 19-vuotias harjoittelijatyttö. Hänelle yksi 15-vuotias poika soitteli jatkuvasti vapaa-ajalla. Siitä tuli ohjeet että harjoittelijoille ei saa soittaa. Muille hoitajille sai soittaa, etenkin omahoitajille. Mutta ihan miten paikassa on tapana. Kannattaa kysyä.

Olen itse nyt vapaaehtoisena tukihenkilönä 15-vuotiaalle tytölle ja hänelle olen sanonut että saa soittaa aina kun siltä tuntuu, vaikka keskellä yötä. Mutta tämä on vapaaehtoistyötä jossa mennään aika pitkälti minun ehdoillani. Whatsapissa viestittelemme tämän tytön kanssa.

Just näin sen pitäisi munkin mielestä mennä. Työntekijä saisi itse määritellä rajat. Esim. opettajat saavat päättää antavatko puhelinnumeroaan ollenkaan vanhemmille ja musta se on hyvä. Päättävät itse rajansa. Mä tiedän myös opettajan joka haki heitteille jääneen oppilaan kotiinsa hetkeäkään epäröimättä (vanhemmat lähtivät baariin). Kerran nappasi myös 16v entisen oppilaan puistonpenkiltä kahvilaan selvittelemään päätään ja samanlaisia tarinoita oli pal-jon.  Ei se työ voi jäädä työpaikalle jos on kiintynyt asiakkaisiin, oppilaisiinsa jne. Mutta miksi se että haluaa huolehtia toisesta tehdään negatiivinen asia. Surullistahan on, että on ihmisiä joilla ei ole ketään. Ja ne jotka voisi auttaa joutuu tarjoamaan kriisipuhelimen numeroa työajan ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa se olisi kauhea ajatus. En kyllä tarkalleen ottaen tiedä miksi. Täällä se ajatellaan jotenkin likaisena asiana kuin jossain muualla sitä ihastellaan epäitsekkäänä tekona.

Siellä missä on heikompi sosiaaliturva joudutaan pakosti turvautumaan esim. sukulaisten turvaverkkoon, ja tämä mentaliteetti ui samalla sosiaalityöhön. En koe että suomalainen järjestelmä olisi siinä mielessä heikko, koska protokollan noudattamisella ja ammatillisilla rajoilla saadaan varmemmin turvattua tasapuolinen kohtelu kaikille sekä valvottua tuloksia ja haittoja. Kuulostaa vähän kylmältä, mutta toimii.

Mielestäni tätä olisi hyvä miettiä myös siitä näkökulmasta, että lastenkotinuoret ovat erityisen haavoittuvassa asemassa ja vapaaehtoistyö heidän parissaan tarjoaa ikäviä mahdollisuuksia hyväksikäytölle. Suurin osa työntekijöistä on vilpittömiä, mutta rajoista kiinni pitäminen suojelee nuoria samalla niiltä, jotka eivät ole.