Lue keskustelun säännöt.
Syvätason kysymys: pystyykö elämän suuria ongelmia koskaan ratkaisemaan?
03.05.2016 |
Oletteko pystyneet ratkaisemaan elämänne suuria ongelmia? Jos teillä on ollut esimerkiksi vaikea ihmissuhderistiriita läheisen ihmisen kanssa 10 tai 20 vuotta sitten, niin miten on sen laita tänä päivänä? Miten koette sen?
a) Ahdistaako se toisinaan vieläkin, hetkittäin?
b) Vai koetteko, että se on jo ratkaistu ja kaikki on taas hyvin? Miten ratkaisitte sen?
c) Vai oletteko yrittäneet ratkaista sitä sovittelemalla ja puhumalla, mutta edelleen se vaivaa teitä, kun esim. ajattelette tätä henkilöä?
d) Vai oletteko niin kiireisiä, ettei teillä ole aikaa enää ajatella moisia? Ja kenties joskus lomalla se pälkähtää mieleenne ja silloin juotte alkoholia, ettei teidän tarvitsisi ajatella asiaa?
e) Vai oletteko iän ja kokemusten karttuessa päätyneet ajattelemaan, että kaikki tässä elämässä jää rempalleen, solmuun ja vajavaiseksi, että se elämän tarkoitus vain on hyväksyä epätäydellisyys, disharmonia ja että viisaat ovat tämän ymmärtäneet?
f) Muu vaihtoehto? Mikä?
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisiin, joiden kanssa oleminen aiheuttaa pahaa mieltä ja ristiriitoja, kannattaa pitää mahdollisimman vähän yhteyttä. Jos kyseessä on lähisukulainen (äiti / isä esimerkiksi), muodolliset välit ja harvoin tapahtuva yhteydenpito. Muussa tapauksessa ei yhteyttä ollenkaan.
Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi ylläpitää suhteita, jotka tuottavat pääasiassa mielipahaa.
Mutta kokeeko silloin sisimmässään, että asia on nyt ratkaistu ja kaikki on kunnossa, vai vaivaako ja ahdistaako se edelleen? Jääkö kokemus, että kaikki ei ole kunnossa ja niin kuin pitäisi?
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta asiat menee niinkuin menee ja joskus tilaisuudet jää käyttämättä. Esim. Riitaannun jonkun kanssa ja asian voisi ehkä periaatteessa korjata puhumalla. Sillä hetkellä voi olla, että toisen tai molempien kypsyys tai voimat ei riitä. Asian voi korjata ehkä myöhemmin - tai sitten sen voi jättää.
Pidän elämänohjeesta joka menee suunnilleen näin: "If you fail, go ahead and try, try again. If then, you fail again, stop trying - there's no point in being a damn fool about it."
On tärkeää priorisoida ja mennä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisiin, joiden kanssa oleminen aiheuttaa pahaa mieltä ja ristiriitoja, kannattaa pitää mahdollisimman vähän yhteyttä. Jos kyseessä on lähisukulainen (äiti / isä esimerkiksi), muodolliset välit ja harvoin tapahtuva yhteydenpito. Muussa tapauksessa ei yhteyttä ollenkaan.
Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi ylläpitää suhteita, jotka tuottavat pääasiassa mielipahaa.
Mutta kokeeko silloin sisimmässään, että asia on nyt ratkaistu ja kaikki on kunnossa, vai vaivaako ja ahdistaako se edelleen? Jääkö kokemus, että kaikki ei ole kunnossa ja niin kuin pitäisi?
ap.
Mulla on ollut pari tällaista välirikkoa. Ahdistaa välillä vieläkin, ja etenkin on niitä tunteita, että haluaisi hakea hyväksyntää siltä ihmiseltä kenen kanssa välirikko tuli. Jokin osa musta toivoo, että se ihminen pystyisi asettumaan myös toisen asemaan ja jotenkin peruisi sen kivun ja pettymyksen mitä aiheutti mulle, ja että se olisi jotenkin tämän toisen ihmisen käsissä. Samaan aikaan näiden tunteiden kanssa tulee sitten kyllä välittömästi tunne, että harmittaa että on koskaan edes tutustunut koko ihmiseen. Tietynlaisia katumuksen ja harmituksen tunteita, katkeruutta jopa ja sitä että tuntee että se "toinen on voittanut". Ainoa keino millä olen eteenpäin selvinnyt on sen hyväksyminen että tavallaan se toinen ihminen voitti, ja minä en tule koskaan häneltä saamaan oikeutta. Aika pitkällä olen jo siinä, että en enää edes koe että mitään selvitettävää olisi, ihminen on lipunut niin kauas. Selvittää en asioita joka tapauksessa enää halua, ajattelen, että kaikki ihmiset eivät vain sovi toistensa läheisiksi/ystäviksi, eikä silloin kannata yrittää edes. Onnellisempi ilman omana itsenään!
Itse olen lakannut pitämästä yhteyttä vanhempiini koska puuttuivat perheeni asioihin yli 10 vuotta sitten. Ei tämä ole ollut minulle minkään sortin ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta asiat menee niinkuin menee ja joskus tilaisuudet jää käyttämättä. Esim. Riitaannun jonkun kanssa ja asian voisi ehkä periaatteessa korjata puhumalla. Sillä hetkellä voi olla, että toisen tai molempien kypsyys tai voimat ei riitä. Asian voi korjata ehkä myöhemmin - tai sitten sen voi jättää.
Pidän elämänohjeesta joka menee suunnilleen näin: "If you fail, go ahead and try, try again. If then, you fail again, stop trying - there's no point in being a damn fool about it."
On tärkeää priorisoida ja mennä eteenpäin.
Mutta miten koet sen, jos sovinto ei yrityksistä huolimatta onnistunut? Jääkö sinulle kokemus, että kaikki on nyt kunnossa ja hyvin, koska edes yritit vai jääkö sinulle kokemus, että asiat eivät ole kunnossa ja että ne ahdistavat, mutta sille ei voi mitään?
ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisiin, joiden kanssa oleminen aiheuttaa pahaa mieltä ja ristiriitoja, kannattaa pitää mahdollisimman vähän yhteyttä. Jos kyseessä on lähisukulainen (äiti / isä esimerkiksi), muodolliset välit ja harvoin tapahtuva yhteydenpito. Muussa tapauksessa ei yhteyttä ollenkaan.
Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi ylläpitää suhteita, jotka tuottavat pääasiassa mielipahaa.
Mutta kokeeko silloin sisimmässään, että asia on nyt ratkaistu ja kaikki on kunnossa, vai vaivaako ja ahdistaako se edelleen? Jääkö kokemus, että kaikki ei ole kunnossa ja niin kuin pitäisi?
ap.
Tyhjänpäiväistä haihattelua. Yleensä niitä korjausyrityksiä ja mahtollisuuskia on tarjottu riittämiin ennen kuin tulee lopullinen välirikko. Turha niitä on enää sen jälkeen miettiä.
-6-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta asiat menee niinkuin menee ja joskus tilaisuudet jää käyttämättä. Esim. Riitaannun jonkun kanssa ja asian voisi ehkä periaatteessa korjata puhumalla. Sillä hetkellä voi olla, että toisen tai molempien kypsyys tai voimat ei riitä. Asian voi korjata ehkä myöhemmin - tai sitten sen voi jättää.
Pidän elämänohjeesta joka menee suunnilleen näin: "If you fail, go ahead and try, try again. If then, you fail again, stop trying - there's no point in being a damn fool about it."
On tärkeää priorisoida ja mennä eteenpäin.Mutta miten koet sen, jos sovinto ei yrityksistä huolimatta onnistunut? Jääkö sinulle kokemus, että kaikki on nyt kunnossa ja hyvin, koska edes yritit vai jääkö sinulle kokemus, että asiat eivät ole kunnossa ja että ne ahdistavat, mutta sille ei voi mitään?
ap.
En ole ko kirjoittaja, mutta vastaan silti: mulle on jäänyt kokemus että asiat eivät ole kunnossa ja ahdistavat välillä, mutta sille ei voi mitään. sitten jonain päivänä vanhempana olen unohtanut koko ihmiset, tai tunnen muuten suurta viisautta ja vapautta, kun olen uskaltanut elää elämääni ja tehdä välirikon. Se palkinto odottaa, uskon siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta asiat menee niinkuin menee ja joskus tilaisuudet jää käyttämättä. Esim. Riitaannun jonkun kanssa ja asian voisi ehkä periaatteessa korjata puhumalla. Sillä hetkellä voi olla, että toisen tai molempien kypsyys tai voimat ei riitä. Asian voi korjata ehkä myöhemmin - tai sitten sen voi jättää.
Pidän elämänohjeesta joka menee suunnilleen näin: "If you fail, go ahead and try, try again. If then, you fail again, stop trying - there's no point in being a damn fool about it."
On tärkeää priorisoida ja mennä eteenpäin.Mutta miten koet sen, jos sovinto ei yrityksistä huolimatta onnistunut? Jääkö sinulle kokemus, että kaikki on nyt kunnossa ja hyvin, koska edes yritit vai jääkö sinulle kokemus, että asiat eivät ole kunnossa ja että ne ahdistavat, mutta sille ei voi mitään?
ap.
En ole ko kirjoittaja, mutta vastaan silti: mulle on jäänyt kokemus että asiat eivät ole kunnossa ja ahdistavat välillä, mutta sille ei voi mitään. sitten jonain päivänä vanhempana olen unohtanut koko ihmiset, tai tunnen muuten suurta viisautta ja vapautta, kun olen uskaltanut elää elämääni ja tehdä välirikon. Se palkinto odottaa, uskon siihen.
Palkinnoksi riittää se että pääsee ilmapiiriä myrkyttävän ihmisen vaikutuksesta pois.
-6-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ihmisiin, joiden kanssa oleminen aiheuttaa pahaa mieltä ja ristiriitoja, kannattaa pitää mahdollisimman vähän yhteyttä. Jos kyseessä on lähisukulainen (äiti / isä esimerkiksi), muodolliset välit ja harvoin tapahtuva yhteydenpito. Muussa tapauksessa ei yhteyttä ollenkaan.
Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi ylläpitää suhteita, jotka tuottavat pääasiassa mielipahaa.
Mutta kokeeko silloin sisimmässään, että asia on nyt ratkaistu ja kaikki on kunnossa, vai vaivaako ja ahdistaako se edelleen? Jääkö kokemus, että kaikki ei ole kunnossa ja niin kuin pitäisi?
ap.
Mulla on ollut pari tällaista välirikkoa. Ahdistaa välillä vieläkin, ja etenkin on niitä tunteita, että haluaisi hakea hyväksyntää siltä ihmiseltä kenen kanssa välirikko tuli. Jokin osa musta toivoo, että se ihminen pystyisi asettumaan myös toisen asemaan ja jotenkin peruisi sen kivun ja pettymyksen mitä aiheutti mulle, ja että se olisi jotenkin tämän toisen ihmisen käsissä. Samaan aikaan näiden tunteiden kanssa tulee sitten kyllä välittömästi tunne, että harmittaa että on koskaan edes tutustunut koko ihmiseen. Tietynlaisia katumuksen ja harmituksen tunteita, katkeruutta jopa ja sitä että tuntee että se "toinen on voittanut". Ainoa keino millä olen eteenpäin selvinnyt on sen hyväksyminen että tavallaan se toinen ihminen voitti, ja minä en tule koskaan häneltä saamaan oikeutta. Aika pitkällä olen jo siinä, että en enää edes koe että mitään selvitettävää olisi, ihminen on lipunut niin kauas. Selvittää en asioita joka tapauksessa enää halua, ajattelen, että kaikki ihmiset eivät vain sovi toistensa läheisiksi/ystäviksi, eikä silloin kannata yrittää edes. Onnellisempi ilman omana itsenään!
Mielenkiintoinen, analyyttinen kommentti! Jään miettimään sitä.
ap.
Olen ainakin itse lopulta (olen nyt 55) pystynyt elämään sen asian kanssa, että oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa, kaikkia asioita ei ole mahdollista korjata ja on ihmisiä, joiden pahuudelle minä en voi mitään. Olen kokenut monenlaista useiden ihmisten taholta, mutta yksi olennainen on tietenkin suhde omiin vanhempiin. Luulin, etten koskaan pystysi antamaan isälleni anteeksi sitä, miten hän aktiivisesti teki lähes kaiken voitavansa pilatakseen elämisen mahdollisuuteni - ja sitten vielä kehuskeli oikeudenmukaisuudellaan ja sillä, miten on aina auttanut lapsiaan. Mutta nyt, kun isäni on lähellä kuolemaa, tunnen häntä kohtaan vain sääliä ja myötätuntoa.
On suurta viisautta antaa muistojen vain olla. Vähän sama asia kuin vanhoilla vaatteilla: kun ne hyvin pakkaa ja vie vintille, eivät ne sieltä muistuttele olemassaolollaan. Ne voi huoletta unohtaa ja jatkaa elämäänsä uusien vaatteiden kanssa. Jos tähän ei pysty ilman apua, apua kannattaa hakea. Olen itsekin tarvinnut sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pystyy, mutta ainoastaan valitsemalla vaihtoehdon f. Muuta ei tarvita, kuin pieni halukkuus nähdä asia toisin. Siitä se lähtee. Ei ole ehkä helppoa, mutta ainoa keino, mikä todella toimii.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pystyy, mutta ainoastaan valitsemalla vaihtoehdon f. Muuta ei tarvita, kuin pieni halukkuus nähdä asia toisin. Siitä se lähtee. Ei ole ehkä helppoa, mutta ainoa keino, mikä todella toimii.
Vaihtoehto f) kuului: "Muu vaihtoehto. Mikä?"
Puhut "halukkuudesta nähdä asia toisin". Mitä tarkoitat sillä? Jos otetaan esimerkiksi 15 vuotta sitten tapahtunut ristiriita läheisessä ihmissuhteessa, jota on vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt ratkoa, miten neuvoisit näkemään sen eri tavalla? Onko tämän mystisen "eri tavalla näkemisen" seurauksena kokemus, että nyt kaikki on hyvin ja kunnossa?
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastausvaihtoehdoista a ja f. A: Vielä vuosienkin jälkeen satunnaisesti ahdistaa, koska uskon kaikkien äitien kuuluu rakastaa lastaan ehdoitta. F: Ymmärrän, että äiditkin ovat vain ihmisiä ja heillä on oikeus olla olla oman kasvatuksensa tuote.
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Eli sinäkin kannatat vaihtoehtoa e).
Joutuuko siinä "paaduttamaan" ja kyynistämään itseään, kun hyväksyy faktana, että asiat jäävät rempalleen ja moraalisesti ratkaisemattomuksi, että se "kuuluu elämään"?
ap.
Minusta ihmisiin, joiden kanssa oleminen aiheuttaa pahaa mieltä ja ristiriitoja, kannattaa pitää mahdollisimman vähän yhteyttä. Jos kyseessä on lähisukulainen (äiti / isä esimerkiksi), muodolliset välit ja harvoin tapahtuva yhteydenpito. Muussa tapauksessa ei yhteyttä ollenkaan.
Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi ylläpitää suhteita, jotka tuottavat pääasiassa mielipahaa.