Lue keskustelun säännöt.
Syvätason kysymys: pystyykö elämän suuria ongelmia koskaan ratkaisemaan?
03.05.2016 |
Oletteko pystyneet ratkaisemaan elämänne suuria ongelmia? Jos teillä on ollut esimerkiksi vaikea ihmissuhderistiriita läheisen ihmisen kanssa 10 tai 20 vuotta sitten, niin miten on sen laita tänä päivänä? Miten koette sen?
a) Ahdistaako se toisinaan vieläkin, hetkittäin?
b) Vai koetteko, että se on jo ratkaistu ja kaikki on taas hyvin? Miten ratkaisitte sen?
c) Vai oletteko yrittäneet ratkaista sitä sovittelemalla ja puhumalla, mutta edelleen se vaivaa teitä, kun esim. ajattelette tätä henkilöä?
d) Vai oletteko niin kiireisiä, ettei teillä ole aikaa enää ajatella moisia? Ja kenties joskus lomalla se pälkähtää mieleenne ja silloin juotte alkoholia, ettei teidän tarvitsisi ajatella asiaa?
e) Vai oletteko iän ja kokemusten karttuessa päätyneet ajattelemaan, että kaikki tässä elämässä jää rempalleen, solmuun ja vajavaiseksi, että se elämän tarkoitus vain on hyväksyä epätäydellisyys, disharmonia ja että viisaat ovat tämän ymmärtäneet?
f) Muu vaihtoehto? Mikä?
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Eli sinäkin kannatat vaihtoehtoa e).
Joutuuko siinä "paaduttamaan" ja kyynistämään itseään, kun hyväksyy faktana, että asiat jäävät rempalleen ja moraalisesti ratkaisemattomuksi, että se "kuuluu elämään"?
ap.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastasin aiemmin e. Ei kyynisty. Minusta tämä kiteytyy hyvin nk Tyyneysrukouksessa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyse on siis asioiden hyväksymisestä.
Tyyneysrukous on hieno. Mahdetaanko "hyväksymisellä" siinä tarkoittaa moraalista hyväksymistä vaiko nimenomaan moraalittomuuden hyväksymistä faktana ("maailma on paha")? Riippunee tulkitsijasta.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Eli sinäkin kannatat vaihtoehtoa e).
Joutuuko siinä "paaduttamaan" ja kyynistämään itseään, kun hyväksyy faktana, että asiat jäävät rempalleen ja moraalisesti ratkaisemattomuksi, että se "kuuluu elämään"?
ap.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastasin aiemmin e. Ei kyynisty. Minusta tämä kiteytyy hyvin nk Tyyneysrukouksessa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyse on siis asioiden hyväksymisestä.
Tyyneysrukous on hieno. Mahdetaanko "hyväksymisellä" siinä tarkoittaa moraalista hyväksymistä vaiko nimenomaan moraalittomuuden hyväksymistä faktana ("maailma on paha")? Riippunee tulkitsijasta.
ap.
Mä käsitän tuon hyväksymisen siten, että hyväksyn sen, etten voi tapahtuneelle asialle mitään, en voi muuttaa tapahtunutta ja hyväksymällä tämän en anna asian vaivata mieltäni enkä muistele sitä jälkeenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Voisko ajatella niin, että vanhemmiten hyväksyy paremmin sekä omat että myös toisten vajavaisuudet. Tulee suvaitsevammaksi, ei ole vaan mustaa ja valkoista, vaan harmaan eri sävyjä.
Hyvä keskustelun aihe!
Mulla ei kyllä oikein ole mitään henkilöristiriitoja. Läheiseni ovat oikein mukavia, sillä kuka nyt ikäviä ihmisiä haluaisi elämässään pitää. En jaksa oilein edes sellaisia tavallisen yhdentekeviä kuten sukulaisia. Minun elämäni isot ongelmat liittyvät mielenterveyteen ja eksistentiaalisiin kysymyksiin. Ne ovat enemmän sellaisia hyväksymisen asioita kuin mitään, mitä saisi poistettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Voisko ajatella niin, että vanhemmiten hyväksyy paremmin sekä omat että myös toisten vajavaisuudet. Tulee suvaitsevammaksi, ei ole vaan mustaa ja valkoista, vaan harmaan eri sävyjä.
Hyvä keskustelun aihe!
Jatkan vielä tätä omaa kommenttiani, kun tuli vähän kiire tuossa äsken. Ajattelen niin, että vanhemmiten ihminen saa yhä enemmän perspektiiviä kaikkeen, tulee suhteellisuudentajua mitä vanhemmaksi elää. Ehkä sellaista zen-asennetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä miten moraali ja asioiden väkisin ratkaiseminen itseään ryydyttävällä tavalla liittyvät toisiinsa. Eihän se kenestäkään tee pahaa, että jatkaa elämäänsä vaikka ei voi kaikkea muuttaa mieleisekseen. Enemmän se on tasapainoisuutta ja hyväksyntää muita ja ympäristöä kohtaan. Jos joku tekee tahallaan pahaa, niin sen sovittaminen on suositeltavaa, tämä ei silti palauta asioita edeltävään aikaan vaan asioilla on yleensä seurauksensa. Jokaisella on kuitenkin oikeus Suomessa jatkaa elämäänsä sovitettuaan vakavimmatkin rikokset. On valtioita, joissa elinkautinen on elinkautinen tai sovitus on kuolema.
Anteeksi antaminen tuntuu kaikkien osapuolten kesken parhaalta ratkaisulta. Molemmat kun sen vilpittömästi hyväksyvät, ongelman pitäisi olla ratkaistu ja menneisyyden haamut poissa.
mikäli toinen tai molemmat eivät kykene/halua sopuun, taustalla vaikuttaa todennäköisesti itsekkyys, jota meistä kaikista todennäköisesti löytyy.
Omalla kohdallani vaikean asian anteeksi antaminen vaatisi kyllä käsittelyä ja tutkiskelua.
En tiedä sitten pystyisinkö antamaan asiaa vilpittömästi anteeksi, mutta luulisi, että taakka ainakin jonkin verran helpottaisi sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Eli sinäkin kannatat vaihtoehtoa e).
Joutuuko siinä "paaduttamaan" ja kyynistämään itseään, kun hyväksyy faktana, että asiat jäävät rempalleen ja moraalisesti ratkaisemattomuksi, että se "kuuluu elämään"?
ap.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastasin aiemmin e. Ei kyynisty. Minusta tämä kiteytyy hyvin nk Tyyneysrukouksessa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyse on siis asioiden hyväksymisestä.
Tyyneysrukous on hieno. Mahdetaanko "hyväksymisellä" siinä tarkoittaa moraalista hyväksymistä vaiko nimenomaan moraalittomuuden hyväksymistä faktana ("maailma on paha")? Riippunee tulkitsijasta.
ap.
Mä käsitän tuon hyväksymisen siten, että hyväksyn sen, etten voi tapahtuneelle asialle mitään, en voi muuttaa tapahtunutta ja hyväksymällä tämän en anna asian vaivata mieltäni enkä muistele sitä jälkeenpäin.
Jos palaamme aloituksessa esittämääni kysymykseen, vastaus taitaa tässä ja lähes kaikilla vastanneilla olla se, että ongelmia ei saa ratkaistua moraalisesti elämän aikana, kaikki ei "pääty hyvin". On viisautta oppia hyväksymään se, ei kuitenkaan hyväksymään moraalisesti, vaan maailmaa ja ihmisyyttä koskevana faktana: epätäydellisessä ihmisyydessä ja maailmassa ristiriidat jäävät sopimatta ja asiat aina vähän rempalleen. Joskus taakse jätetyt ja tyyneysrukouksen hengessä "hyväksytyt" (tähän tarkoitukseen muuten pitäisi keksiä jokin muu sana, jonka kantasana ei ole 'hyvä' tai 'oikeus') ristiriidat pulpahtavat mieleen, mutta niille ei saa antaa tilaa tietoisuudessa, vaan ne pitää oppia sysäämään syrjään eikä niitä saa muistella.
Anteeksianto on moraalisissa pieleenmenemisissä ainoa tie ulos; jos on kohdannut oman epätäydellisyytensä, on helpompi antaa anteeksi toisille heidän moraalivirheensä (vaikka he eivät olisi edes myöntäneet tehneensä väärin?).
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet sinä AP to-del-la jämähtänyt kiinni johonkin ihmiseen! Onko sinulla aika pienet ympyrät? Jos vuosien aikana suhdetta ei ole pystynyt korjaamaan, ei ole mitään järkeä kantaa pahaa mieltä loppuelämänsä. Teit sen minkä voit ja se riitti siihen mihin riitti. Nyt sinun on aika päästää irti ja sallia itsellesi uusia tuulia!
Minulla ei ole henkilöhistoriassani vaikeita ihmissuhderistiriitoja, vaan otin sen pelkästään esimerkiksi pieleen menneestä asiasta yksityiselämässä. Valitsin tuon esimerkin, koska ajattelin sen kirvoittavan eniten vastauksia palstalaisilta (tällä palstalla keskustellaan niin usein ihmissuhdeongelmista). Kysymykseni oli filosofinen.
Minua kiinnostaa, kuinka ihmiset noin yleensä suhtautuvat elämänsä varrella koettuihin ongelmiin, ristiriitoihin yms. Pyrkivätkö ihmiset aina ratkomaan ongelmat vai onko heillä esim jo oletusarvoisesti se asenne, ettei ongelmia voi ratkoa ja pieni määrä ahdistusta kuuluu vääjäämättä jokaisen elämään? Entä mahtuuko joukkoomme niitäkin, jotka aidosti pystyvät unohtamaan pahan ja elävät vähän kuin omassa fantasiatodellisuudessaan, jossa ongelmia ei ole? ;)
Se kaikkein suurin filosofinen kysymys tässä aihepiirissä, joka minua kiinnostaa, on se, jonka otsikkoonkin laitoin: Onko ihmisen vain hyväksyttävä se, ettei kaikkia ongelmia saa ratkottua, vaan vanhana kiikkustuolissa sitä ollaan kuin säkki täynnä ahdistavia muistoja, sopimatta jääneitä riitoja, umpisolmuun jämähtäneitä ratkaisuyrityksiä, rempalleen jääneitä hankkeita...?
Eikö tämä ihmiselämä olekaan kuin kaunis satu, jossa kaikki lopulta loksahtelee paikoilleen? Olen jo keski-ikää kolkutteleva ihminen, mutta vasta herännyt pohtimaan tätä kysymystä. :D
Sinä tulet aika jälkijunassa. Yleensä ihmiset tuskailevat eksistentiaalinen kriisissä aika nuorina. Valtaosa tullee siihen tulokseen, että elämään kuuluu ratkaisemattomia asioita, mutta niiden kanssa voi elää.
Eli sinäkin kannatat vaihtoehtoa e).
Joutuuko siinä "paaduttamaan" ja kyynistämään itseään, kun hyväksyy faktana, että asiat jäävät rempalleen ja moraalisesti ratkaisemattomuksi, että se "kuuluu elämään"?
ap.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastasin aiemmin e. Ei kyynisty. Minusta tämä kiteytyy hyvin nk Tyyneysrukouksessa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyse on siis asioiden hyväksymisestä.
Tyyneysrukous on hieno. Mahdetaanko "hyväksymisellä" siinä tarkoittaa moraalista hyväksymistä vaiko nimenomaan moraalittomuuden hyväksymistä faktana ("maailma on paha")? Riippunee tulkitsijasta.
ap.
Mä käsitän tuon hyväksymisen siten, että hyväksyn sen, etten voi tapahtuneelle asialle mitään, en voi muuttaa tapahtunutta ja hyväksymällä tämän en anna asian vaivata mieltäni enkä muistele sitä jälkeenpäin.
Jos palaamme aloituksessa esittämääni kysymykseen, vastaus taitaa tässä ja lähes kaikilla vastanneilla olla se, että ongelmia ei saa ratkaistua moraalisesti elämän aikana, kaikki ei "pääty hyvin". On viisautta oppia hyväksymään se, ei kuitenkaan hyväksymään moraalisesti, vaan maailmaa ja ihmisyyttä koskevana faktana: epätäydellisessä ihmisyydessä ja maailmassa ristiriidat jäävät sopimatta ja asiat aina vähän rempalleen. Joskus taakse jätetyt ja tyyneysrukouksen hengessä "hyväksytyt" (tähän tarkoitukseen muuten pitäisi keksiä jokin muu sana, jonka kantasana ei ole 'hyvä' tai 'oikeus') ristiriidat pulpahtavat mieleen, mutta niille ei saa antaa tilaa tietoisuudessa, vaan ne pitää oppia sysäämään syrjään eikä niitä saa muistella.
Anteeksianto on moraalisissa pieleenmenemisissä ainoa tie ulos; jos on kohdannut oman epätäydellisyytensä, on helpompi antaa anteeksi toisille heidän moraalivirheensä (vaikka he eivät olisi edes myöntäneet tehneensä väärin?).
ap.
Hyvin tiivistetty. Siinäpä perusohje elämään.
Paljon tässä elämässä jää rempalleen, solmuun ja keskeneräiseksi. Olen vielä sen verran nuori, että minun lähipiiristäni on nukkunut pois vain pari ihmistä, mutta heistäkin jokaisen kanssa jäi selvittämättömiä asioita, sekä minulla että kaikilla muilla. On myös ihmisiä, jotka eivät ole kuolleet, vaan vain lähteneet pois elämäni piiristä – vaistoni sanoo, että lopullisesti: lapsuuden ja nuoruuden ystäviä, entisiä opiskelukavereita jne. Ja minä itse olen poistunut heidän elämänsä piiristä.
Jäi pahoja sanoja, riitoja, ilmeitä, katseita, äänenpainoja, joista jotkut olivat silkkaa väärintulkintaa, mutta joiden selvittämisyritykset olisivat vain saattaneet johtaa ojasta allikkoon. Tuli uusia kohtaamisia ja tilanteita, jotka hautasivat alleen menneet. Jotkut unohtuivat, jotkut kenties jäivät elämään omaa elämäänsä vääristyneinä tulkintoina ja motiiveina, joiden seurauksena asiat menivät entistä enemmän sekaisin.
En kuitenkaan valitse vastausvaihtoehtoa e), koska en hyväksy rempalleen jäämistä lopullisena totuutena. Valitsen vaihtoehdon f), koska uskon Jumalaan, iankaikkiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja sovitukseen Jeesuksessa. Jos en uskoisi evankeliumin totuuteen, kävisin maahan makaamaan enkä enää nousisi siitä.
En ole tuo, jolta kysyit, mutta vastasin aiemmin e. Ei kyynisty. Minusta tämä kiteytyy hyvin nk Tyyneysrukouksessa:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Kyse on siis asioiden hyväksymisestä.