Lue keskustelun säännöt.
Voiko masennuksen jälkeen tietynlainen itsekeskeisyys jäädä päälle pysyvästi?
02.05.2016 |
Painotan, ettei tietenkään kaikilla. En halua syyllistää, en syyttää, en yleistää. Haluan vain yrittää ymmärtää ja kysyä muiden ehkä vastaavista kokemuksista.
Ystäväni sairasti muutama vuosi sitten masennusta. En tiedä, kuinka syvää se oli, mutta oletan, että hän oli aika huonossa kunnossa vuoden tai kaksikin.
Hän on nyt tervehtynyt ja kaikesta päätellen pystyy hoitamaan asiansa, on kiinnostunut monista asioista, harrastaa, on yhteydessä ystäviinsä ja on aktiivinen monin tavoin.
Mutta yksi asia jäi ikäänkuin päälle ja se on itsekeskeisyys. Meillä oli tapana puhua hänestä ja hänen ongelmistaan (hänen aloitteestaan siis) silloin masennuksen aikana ja silloin hän lopetti myös minun kuulumisteni kyselemisen kokonaan, ymmärrettävästi, sehän kuuluu usein sairauden kuvaan ettei jaksa kiinnostua toisista ja heidän kuulumisistaan. Mutta nyt, kun muuten tuntuisi menevän jo tosi hyvin, niin se tietynlainen tasapuolisuus ei ole tullut kuvaan yhtään takaisin. Hän ei kysy koskaan kuulumisiani ja jos oma-aloitteisesti kerron jotain, tulee vain pieni hiljaisuus ja hän jatkaa omia asioitaan. Hän ei siis kommentoi minua mitenkään. Hän pitää tapaamisiamme asioittensa ja ajatustensa kertomisen tilanteina, eikä hän usein anna minun sanoa edes omiin puheisiinsa mitään väliin, saattaa jopa tiuskaista, että anna mä nyt kerron - vaikka sitä juttua olisi tullut jo tuntikaupalla. Tämä on aika hämmentävää. Hän on ikäänkuin uppoutunut täysin oman elämänsä "hoitamiseen" ajattelematta yhtään, että siinä vastapäätä istuu toinen ihminen omine tarpeineen ja odotuksineen siitä ihmissuhteesta.
Onko tällainen yleistäkin, että tietynlainen itsekeskeisyys ja 'sokeus' jää päälle?
Kommentit (31)
Entisenä masentuneena tunnistan tuosta tavallaan itseni, en ehkä noin äärimmäisesti. Mutta masennukseen itseensä kuuluu se tietty itsekeskeisyys, itseensä käpertyminen ja se, että oma paha olo on kaiken olemisen keskipiste. Sitten kun siitä alkaa selvitä, niin edelleen on pakko olla itsekeskeinen ja miettiä sitä oloaan, jotta saa käytyä asioita päänsä sisällä läpi. Toimintakyky palautui itselläni paljon nopeammin kuin noiden asioiden läpikäynti, joten siinä välissä oli vaihe, jolloin varmaan näytin ulospäin parantuneelta, mutta ajatukset pyörivät edelleen pahassa olossa ja toisaalta siinä, että miten saa voimansa riittämään esim. sekä työssäkäyntiin että rankempiin vaiheisiin terapiassa.
Jossain vaiheessa sitten havahtuu siihen, että muitakin ihmisiä on olemassa. Tietyntyyppinen itsensätarkkailu ei varmaan lähde pois päältä koskaan, mutta sen jakamiselle ei ole niin suurta tarvetta enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entisenä masentuneena tunnistan tuosta tavallaan itseni, en ehkä noin äärimmäisesti. Mutta masennukseen itseensä kuuluu se tietty itsekeskeisyys, itseensä käpertyminen ja se, että oma paha olo on kaiken olemisen keskipiste. Sitten kun siitä alkaa selvitä, niin edelleen on pakko olla itsekeskeinen ja miettiä sitä oloaan, jotta saa käytyä asioita päänsä sisällä läpi. Toimintakyky palautui itselläni paljon nopeammin kuin noiden asioiden läpikäynti, joten siinä välissä oli vaihe, jolloin varmaan näytin ulospäin parantuneelta, mutta ajatukset pyörivät edelleen pahassa olossa ja toisaalta siinä, että miten saa voimansa riittämään esim. sekä työssäkäyntiin että rankempiin vaiheisiin terapiassa.
Jossain vaiheessa sitten havahtuu siihen, että muitakin ihmisiä on olemassa. Tietyntyyppinen itsensätarkkailu ei varmaan lähde pois päältä koskaan, mutta sen jakamiselle ei ole niin suurta tarvetta enää.
Tosi hyvin kuvailtu tuo kokemus, samalta tuntuu t. -18
Näinköhän AP:n kaveri on edelleenkään täysin toipunut masennuksestaan. Jos pohja on kestänyt pari vuotta, voi lopullinen toipuminen viedä vuosia. Että vaikka on peruarjessaan terveen aktiivinen ja jaksava, voi ihmiset yleensä murheineen ja mutkikkaine suhteineen olla väsyttäviä. Sitä kaipaa edelleen lähinnä kepeitä ja positiivisia asioita lähelleen, koska pelkää uupumista ja uutta kaatumista.
Mikäli näin on, koita AP oma-aloteisesti kertoa tärkeitä kuulumisiasi, mutta pysy niissä hyvissä ja hauskoissa puolissa. näin ehdollistat kaverisi siihen, ettei kuulumisten vaihtaminen välttämättä tarkoita murheissa ja harmeissa rypemistä. Voi olla että kaverillasi on läheisenään muita ihmisiä, jotka lähinnä tuuttaavat ilmoille negatiivisia juttuja aina kun on näihin yhteydessä. Tietänet ihmistyypin.
Toinen näkökanta asiaan voi olla, että kaverisi oli silloin vuosia sitten jo aika itseksekeinen. Aika vain kullannut muistot. Ja ehkä vahvistanut kaverissasi näitä piirteitä. Lienee myös mahdollista, että kaverisi on menettänyt mielenkiintoaan ystävyyttäne kohtaan. Ei ihmisen, josta ei juuri piittaa, kuulumisia jaksa kuunnella.
Oma vähä kokemukseni sanoo, ettei masennus tee kestään itsekästä. Itsekkäät ihmiset masentuvat ja sairastavat siinä missä epäitsekkäätkin. Päin vastoin, lähipiirini pari masistapausta ovat itse asiassa jotenkin pehmentyneet ja loiventuneet ihmisinä todella paljon rankan masennuskauden jälkeen. Heistä on tullut paljon vastavuoroisempia, ymmärtäväisempiä ja empaattisempia, ja ovat sanoneet itsekin miten hyvältä tuntuu tehdä toisille hyvää, se auttaa jaksamaan ja luo toivoa.
Minä olen masentuneenakin aina ollut se toisten kuuntelija ja tsemppaaja. Omista asioistani olen puhunut vain terapeutille. Eli ei ole mikään automaattinen masennuksen seuraus. Ihmiset ovat erilaisia.
Voihan se olla, ap.
Mieheni on sairastanut masennusta ja nyttemmin tyttäreni, masennusalttius mitä ilmeisimmin kulkee geeneissä, kun sitä on miehen puolella melkein kaikilla. No, joka tapauksessa tilanne on tietysti terveillekin perheessä raskas, eikä vähiten siksi, että mies käpertyi täysin itseensä ja syyti kaikesta minua. Nyt hän on onneksi parantunut, ja tytär ei tuolla lailla projisoi pahaa oloaan.
Mutta siis: osalla masentuneista tuota taipumusta on, ja se voi olla masennuksen yksi aiheuttaja tai jotain, joka syntyy masennuksen myötä, En tiedä kummasta on kyse.
Joka tapauksessa se ON raskasta sivulliselle.
Voi myös hyvin olla, että terveet läheiset ja ystävät ikään kuin ITSE ajautuvat tukihenkilön rooliin niin, ettei masentunut osaa edes parannuttuaan muuttaa käytöstään, jollei hänelle tee selväksi, että ystävyys on vuoropuhelua ja vastavuoroista, ei mikään ikuinen, yhdensuuntainen "hoitosuhde".
Kuulostaa ap siltä, että et nykyisellään saa ystävyydestänne paljonkaan itsellesi. Sinuna ottaisin sen riskin, että sanoisin asiasta ystävälle. Että "olet mulle rakas ja tärkeä ystävä, kuten varmaan tiedätkin, mutta huomaatko koskaan sitä, miten nämä meidän tapaamisen menee? Et koskaan kysy kuulumisiani, ja jos kerron jotakin, se ei tunnu sinua kiinnostavan. Voitaisiinko vähän yrittää reivata tätä asetelmaa tasapuolisemmmaksi nyt, kun et enää ole masentunutkaan ja sen takia heikosti kykenevä kiinnostumaan muiden asioista?"
Voi olla, että hän loukkaantuu, mutta jos olet seissyt hänen rinnallaan masennuksen yli, kai hän nyt vähän asiaa mietittyään ymmärtää itsekin, että suhteenne on vinoutunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen masentuneenakin aina ollut se toisten kuuntelija ja tsemppaaja. Omista asioistani olen puhunut vain terapeutille. Eli ei ole mikään automaattinen masennuksen seuraus. Ihmiset ovat erilaisia.
Niinhän ap sanoikin, ettei tuo kaikkiin masentuneisiin päde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuomitkaa vaan mutta kyllä masennus on myös elintasosairaus. Täällä Suomessa kasvetaan niin siihen yksilöllisyyteen, ei yhteisöllisyyteen, ja ajatusmallit ovat hyvin yksilökeskeisiä. Minä, minä, minä ja mitä minä haluan, olisin halunnut ja etenkin mitä minä en ole saanut.
Täällä ei myöskään ole pakko tehdä mitään. Voi käpertyä sinne minäminä-maailmaan ihan rauhassa. Laitetaan jopa eläkkeelle niin voi ihan rauhassa homehtua kotiin.
Masentunut tarvitsisi tekemistä, työtä, velvollisuuksia (joo, on rankkaa), säännölliset elintavat. Ei pelkkää pään silittelyä ja ikuista hyssyttelyä.
Köyhissä maissa, missä täytyy koko ajan tehdä jotain pysyäkseen elossa on hyvin vähän niin vakavaa masennusta kuin täällä. Toki ihmiset ovat surullisia ja ahdistuneita, mutta sellaista vaihtoehtoa ei vaan ole että jäisi makaamaan laakereilleen kun on niin masentunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla on ystävä joka ei usko masennukseen. silti hän tietää käyneeni helvetissä ja takaisin, mutta kyselee kuulumisiani, vaikka aina reagoi tietyllä tavalla...eli syyllistämällä ja mitätöimällä. yleensä keskitymmekin hänen kuulumisiinsa ja minulle hän kaataakin kaiken paskansa, koska ei halua kertoa sitä muille, pitää sellaista hyvin menee ulkoasua. jotenkin ihmeellistä miten itsekäs tämä ei masentunut ystäväni on. eli ei oo tosiaan mikään masentuneiden juttu. näitä ihmisiä vaan on, joita muiden asiat ei oikeasti kiinnosta tippaakaan...terapiassa neuvotaan irtisanoutumaan tuollaisista energiasyöpöistä, jotka tuovat vain pahaa mieltä tullessaan...se voi olla yksi selitys ap. jos "ystäväsi" yrittää päästä sinusta eroon.