Mitä tehdä, kun rakastumisen tunne on ohi?

=arki

Kaikkien ei ole pakko jakaa arkeaan, jos se ei tunnu omalta.

Jätä mies ja rakastu uudestaan johonkin toiseen. Mikä tuossa on niin vaikeaa? Esim. alkoholistina oleminen on kyllä paljon simppelimpi päihteilyelämä, kun sellaista näytät kaipaavan.

Rakastumisen jälkeen selviää, rakastaako toista vai sitä rakastumisen tunnetta.

Kuulostaa siltä, että et osaa elää tylsää parisuhdetta. Ei se ikuisuuksia voi jatkua hehkeänä kuten heti alussa.

Rakastuminen on sitä, kun hyväksyy toisen virheineen ja silti haluat olla hänen kanssaan. Et ehkä ole ollut oikeasti rakastunut?

Jos yksinolo voittaa parisuhteen, niin ole ystävällinen äläkä tee toiselle kiusaa jatkamalla. Hän voi löytää oikeasti unelmanaisen itselleen, joka rakastaa ja arvostaa häntä virheineen päivineen.

Sviippaat vasemmalle.

Jätä se mies, hän ansaitsee parempaa kuin itsekkään sarjarakastujan.

Eikö sinä sanota, että rakastumisen jälkeen alkaa rakastaminen. Haluatko olla tämän miehen kanssa? On lapsellista ulkoistaa päätös halusta olla vain tunteeseen.

No mitä tämä sinun kumppanisi haluaa? Parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen sopimus ja jollei hänkään ole hinkumassa yhteen ja naimisiin ja lapsia, niin jatkakaa kuten tähänkin asti. Pitkässä suhteessa se rakastumisen tunne tulee uudelleen ja kohdistuu samaan kumppaniin mutta väliaikoina pitää vaan kestää tuo, ettei sitä tunnetta ole.

Ei kaikkien tarvitse haluta parisuhdearkea. Minä olen sinua vanhempi ja jo lukiossa ajattelin, että naimisiin pitää päästä. Ihan vaan sen takia, kun se kuuluu tämmöisen elämisen spekseihin, pitää tehdä kaikenlaista. Kuten just löytää mies, rakentaa talo, hankkia ammatti ja käydä töissä.

Nyt olen päälle neljänkymmenen enkä ole elänyt vanhempieni mallin mukaan. Ei ole taloa rakennettuna, lapset on tehty parin miehen kanssa ja työpaikkoja kertynyt useita. Lisäksi olen todennut, ettei parisuhdearki olekaan sitä, mitä elämääni tarvitsen.

On vakituinen miessuhde, mikä on kiva juttu. Teemme yhdessä kaikenlaista tylsää ja myös mukavaa. Mutta meillä on omat asunnot ja kun ollaan erillään niin ei ole ikävä kuten alkuaikoina.

Sinulla on tullut suhde ensimmäiseen kriisiinsä, jossa haetaan sitä millaista suhdetta aletaan rakentamaan. Enää ei lennetä pelkillä hormonihuuruilla. Ihan normaalia. Ja itse saatte päättää, mitä tämän jälkeen.

Arvostan miestä sellaisena kuin hän on, tottakai. Enkä häntä lähde muuttamaan. Mietin vain, että ärsyttääkö toisen jutut jatkossakin vai meneekö se ohi? 

En tiedä haluanko olla miehen kanssa, mutta se ei liity mieheen. En tiedä haluanko ylipäätään sitoutua pitkään parisuhteeseen, en oikein tiedä, mitä "etuja" se tuo tullessaan. En esimerkiksi taloudellisesti tarvitse ketään jakamaan arjen kuluja, minulla on paljon ystäviä joilta saan tukea ja seuraa. Mieheltä saan laadukasta ja hyvää seksiä sekä toki seuraa myös. Kuten sanoin, mies ei ole turhan niuho, joten meillä on yhdessä myös hauskaa. Sen tiedän, että naimisiin en mene koskaan. Olen nykyiselle tämän kertonut ihan alusta asti. Se ei vaan sovi minulle. Yksi suhteeni kaatuikin siihen, kun mies halusi naimisiin ja minä en. 

Mutta yhtään rakastumistani en kadu, jokainen mies on ollut erilainen, olen saanut kokea upeaa intohimoista seksiä useamman vuoden elämästäni, saanut elää huumassa ja onnessa.  Jokanen mies on antanut elämääni paljon ja opettanut itsestäni ja jokaisen heidän kanssaan olen edelleen hyvä ystävä. En kuitenkaan rakastumishuumaa varsinaisesti kaipaa nyt uudestaan eli kyse ei ole siitäkään. Kyse on enemmänkin siitä, että tasottuuko tämä "ärsytys" automaattisesti ja suhde vakiintuu vai jatkuuko se? 

AP

Kyllä tuo on ihan perusparisuhteen muodostumisen kaavassa.

Kyllähän toinen ihminen ärsyttää. Mutta silloin voi opetella pysymään kauempana. Tehdä jotain omia juttujaan.

Tuolla ylempänä joku sanoi hyvin, että silloin jos suhde ei tarjoa mitään lisäetua yksinelämiseen, niin yksineläminen on parempi vaihtoehto.

Minusta sinulla on hyvä asenne, ettet ole kenenkään kanssa vaan sen takia, että joku pitää olla. Mutta ärsyyntyminen ja oman tilan kaipuu kuuluu asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että et osaa elää tylsää parisuhdetta. Ei se ikuisuuksia voi jatkua hehkeänä kuten heti alussa.

Rakastuminen on sitä, kun hyväksyy toisen virheineen ja silti haluat olla hänen kanssaan. Et ehkä ole ollut oikeasti rakastunut?

Jos yksinolo voittaa parisuhteen, niin ole ystävällinen äläkä tee toiselle kiusaa jatkamalla. Hän voi löytää oikeasti unelmanaisen itselleen, joka rakastaa ja arvostaa häntä virheineen päivineen.

Olen ollut ihan "oikeasti rakastunut". En vain ole koskaan tiennyt, MIKSI sitä tylsää parisuhdearkea pitää pystyä elämään? Mitä se aidosti oikeasti hyödyttää ja tuo mukanaan? ja en kiusaa miestäni olemalla hänen kanssaan, hän on aikuinen ja tietää ja osaa päättää omasta puolestaan mitä haluaa. tuntuu jotenkin yliromantisoidulta lätinältä tuollainen, ettei rakastamassaan miehessä mukaan mikään saisi ärsyttää. Haluankin tietää, että miten konkreettisesti ihmiset jatkaa yleensä tästä eteenpäin.

Mehän emme voi tietää jatkuuko se vai ei. Sinä olet vastuussa omalta osaltasi parisuhteen toimivuudesta.

Mainitset seksin useampaan kertaan ja mietit ärsytystäsi. Pitkä ja toimiva, hyvä parisuhde ei ole tunnetiloista vaan HALUSTA olla yhdessä kiinni.

Teetkö tietoisen valinnan olla tämän miehen kanssa? Vastauksesi tähän kysymykseen vastaa myös ärsytystä pohdiskelevaan kysymykseesi.

Vierailija kirjoitti:

No mitä tämä sinun kumppanisi haluaa? Parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen sopimus ja jollei hänkään ole hinkumassa yhteen ja naimisiin ja lapsia, niin jatkakaa kuten tähänkin asti. Pitkässä suhteessa se rakastumisen tunne tulee uudelleen ja kohdistuu samaan kumppaniin mutta väliaikoina pitää vaan kestää tuo, ettei sitä tunnetta ole.

Ei kaikkien tarvitse haluta parisuhdearkea. Minä olen sinua vanhempi ja jo lukiossa ajattelin, että naimisiin pitää päästä. Ihan vaan sen takia, kun se kuuluu tämmöisen elämisen spekseihin, pitää tehdä kaikenlaista. Kuten just löytää mies, rakentaa talo, hankkia ammatti ja käydä töissä.

Nyt olen päälle neljänkymmenen enkä ole elänyt vanhempieni mallin mukaan. Ei ole taloa rakennettuna, lapset on tehty parin miehen kanssa ja työpaikkoja kertynyt useita. Lisäksi olen todennut, ettei parisuhdearki olekaan sitä, mitä elämääni tarvitsen.

On vakituinen miessuhde, mikä on kiva juttu. Teemme yhdessä kaikenlaista tylsää ja myös mukavaa. Mutta meillä on omat asunnot ja kun ollaan erillään niin ei ole ikävä kuten alkuaikoina.

Sinulla on tullut suhde ensimmäiseen kriisiinsä, jossa haetaan sitä millaista suhdetta aletaan rakentamaan. Enää ei lennetä pelkillä hormonihuuruilla. Ihan normaalia. Ja itse saatte päättää, mitä tämän jälkeen.

Kuuluuko näihin rakastumisten välisiin aikoihin kaikilla muillakin inho ja vastenmielisyys kumppania kohtaan? En ole ap, mutta en myöskään osaa rakastua. Alkuhuuma kestää kohdallani kuukauden tai kaksi, sen jälkeen siedän seurustelukumppaniani kunnes on pakko lopettaa suhde. Pisin suhteeni kesti seitsemän vuotta ja saimme lapsiakin, joten kyse ei ole pelkästään siitä että hyppisin itsekkäästi suhteesta toiseen alkuhuuman perässä. Haluaisin olla suhteessa jossa ihastuminen syvenee rakkaudeksi, mutta kokemusteni perusteella minun kannattaa pysytellä sinkkuna.

Luulisi tuon ikäisen ihmisen jo tietävän, ettei toista voi muuttaa. Mietit miehen muuttamista yhtenä vaihtoehtona, mutta ei sellaista vaihtoehtoa ole olemassakaan. Muutenkin viesteistäsi välittyy naiivius tunneasioihin, puhut niistä kuin ne olisi vain tuolla jossain (rakastuminen, ärsytys), vaikka ne kaikki tunteet ovat sinussa ja ne ovat sinun ongelmasi. Me emme voi osata sanoa sinun puolestasi miten tunteesi kehittyvät, kysy itseltäsi haluatko olla miehen kanssa. Kyse on tietoisesta päätöksestä.

Tunnistan tuon saman vaiheen, itsellänikin on pari suhdetta katkennut juuri tuossa puolentoista vuoden paikkeilla. Kahdessa suhteessa olen päässyt siitä yli, ensimmäinen oli se suhde joka johti avioliittoon ja toinen oli nykyistä edellinen suhde, joka kesti yhteensä neljä vuotta. Nyt meneillään oleva suhde on heilunut ja horjunut kovasti viime kuukausien aikana ja välillä iskee tuo sama kysymys: mitä järkeä? Toistaiseksi on kuitenkin tuntunut, että se yhteinen aika, jota pystymme viettämään (pitkät viikonloput + lomat) on sittenkin voittopuolisesti positiivista. Yhdessäoloa on nyt siis takana reilut puolitoista vuotta.

Minulla tuli sama ärtymys reilun vuoden seurustelun jälkeen. Moni asia miehessä ärsytti ja mietin jatkuvasti kaikista asioista että tämmöistäkö se sitten on loppuelämän ja miksi jäisin tähän kun yksinkin on kivaa.

Koska meillä kuitenkin oli kivaa ja mies oli oikeasti hyvä ja kunnollinen tyyppi, päätin että katsellaan eteenpäin, olin silloin vasta hieman päälle parikymppinen eikä asioilla ollut kiirettä. Puhuin tunteistani suoraan miehelle, kerroin että välillä tympii ja olen ihan hukassa ja tykkään hänestä kovasti. Mies oli ymmärtäväinen mutta surullinen ja ihmeissään, hänelle kaikki suhteessamme oli selvää alusta lähtien. Päätimme että jatkamme niin kauan kuin molemmilla on enemmän kivaa kuin tylsää.

Sitten asiat alkoivat hitaasti mennä paremmin. Aloin pilkuhiljaa ymmärtämään miten upea tyyppi mieheni oli ja kuinka hän jaksoi tyhmiä kiukuttelujani ja oikkujani. Kaiken upeuden rinnalla pienet ärsytyksen aiheet alkoivat tuntua aika tyhmiltä. En ihan tiedä mitä tapahtui, mutta parin vaikean vuoden jälkeen alkoi yhtäkkiä ihan uusi vaihe. Siitä lähtien meillä on ollut ihan mahtavaa. Nyt olemme olleet 10 vuotta yhdessä ja keksin toki ärsyttäviä asioita miehestäni, mutta en oikein jaksa edes miettiä niitä kun hänessä on niin paljon upeita piirteitä. Olen hänelle kiitollinen siitä että hän jaksoi vaikean vaiheeni eikä missään vaiheessa hermostunut, vaan antoi minun olla hankala. Vaikka se varmasti oli kamalaa hänelle.

En tiedä onko tästä apua sinulle, mutta tuon alkuvaiheen yli voi päästä hyvinkin hengissä ja löytää ihan uusia rakkauden tasoja :). Se vaatii työtä ja luultavasti sen, että se toinen on vaivan arvoinen, ehkä jopa "se oikea" (vaiklen tiedä uskonko tuohon). Ikävä kyllä sen saa selville vain kokeilemalla. Minä katuisin jos en olisi jatkanut ja kokeillut.

Onnea ja tsemppiä, olen ollut samassa tilanteessa ja tiedän kuinka hankala paikka se on!

eikö alun symbioosivaiheen jälkeen tule erämaavaihe jolloin toisessa tökkii noin kaikki. Jos siitä pääsee yli niin sit alkaa se arki. Sit on vuorossa 7 vuoden kriisit, 1. lapsen syntymän jälkeiset 3 vuotta ym parisuhteelle vaikeat ajat...

Tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä ettet ole parisuhdeihminen. Kannattaakin aina tuoda tämä esille suhteisse ettei sitten satuta toista liikaa eron sattuessa.

En nyt ihan ymmärrä, miksi täällä hoetaan, ettei suhde ole mikään tunneasia. Eikö tunteilla todella ole mitään väliä vaan suhteessa ollaan, koska se suhde on itseisarvo? Mutta tämä juuri on ongelma, minulle parisuhde EI ole itseisarvo millään tavoin. En tarvitse suhdetta mihinkään. Ainoa syy minulle olla suhteessa on se ihminen, jota kohtaan minulla on tunteita, mutta en koskaan valitse parisuhdetta parisuhteen vuoksi, koska se lähinnä rajoittaa elämää. 

Meillä on edessä tilanne, että mies haluaisi muuttaa yhteen. Onneksi antaa aikaa kesän yli miettiä asiaa, mutta tässä on kyllä iso pähkinä purtavaksi. En haluaisi luopua miehestä, mutta kyllähän se vapaus ja vapauden helppouskin taas houkuttelisi. vaikeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä ettet ole parisuhdeihminen. Kannattaakin aina tuoda tämä esille suhteisse ettei sitten satuta toista liikaa eron sattuessa.

Eiköhän mies ole tämän huomannut jo :) olen ilmoittanut jo ennen suhteen alkua, etten ole tyttöystäihminen ja en esimerkiksi koskaan tule menemään naimisiin. Luulen, että mieskin tekee kohdallani kompromisseja, sillä hän kai haluaisi joskus naimisiinkin. En vaan näe itseäni kenenkään vaimona.