Miten kestätte jatkuvan huolen puolisosta?

Jätä se sika!

Pakolla. Meillä mies on paljon pois kotoa, lentää paljon töiden vuoksi ja harrastaa vaarallisia lajeja... Lasten myötä huoli vain tuhatkertaistui ja siirtyi suureksi osaksi lapsiin. Ei kiva.

Tuo ei ole normaalia. Hae apua pelkoihisi. Oikeasti.

No, en täpise tuolla tavalla. Ei kukaan normaali huolehdi noin.

Olen ymmärtänyt, että on normaalia olla samalla tavalla huolissaan lapsista, siitä ei tietenkään kukaan huutelisi mitään tällä palstalla... Minulle mies on aivan kaikki kaikessa ja rakastan ylitse kaiken, joten en pidä sitä mitenkään erikoisena, että olen tuolla tavoin myös huolissani. Kun on jotain niin kallisarvoista (ja haurasta kuten ihmiselämä), niin totta kai sitä voi pelätä menettävänsäkin sen. Ei kai sitä muuten niin arvostaisikaan. Omaa kuolemaani en pelkää, mutta ilman miestäni en voisi elää.

Se on kuitenkin mies vaan, lapsi on eriasia. Elä elämää ja nauti siitä. Ootteko naimisissa? Saat ainakin leskeneläkkeen jos odottamatonta tapahtuu. 

Miten sun huolen tunteesi auttaa miestä mitenkään? Eihän se estä mitään kolaria eikä tapaturmaa.

Se sun huolestumisesi on joku sun oma juttu. Pelkäätkö yksinjäämistä? Onko pelko enemmän taloudellista ja konkreettista (miten selviän ilman miestä?) vai henkistä (mitä teen elämälläni ilman miestä)? Vai pelkäätkö kenties kuvittelemiesi onnettomuuksien varjolla muunlaista miehenmenetystä, eli pettämistä?

Vierailija kirjoitti:

Se on kuitenkin mies vaan, lapsi on eriasia. Elä elämää ja nauti siitä. Ootteko naimisissa? Saat ainakin leskeneläkkeen jos odottamatonta tapahtuu. 

Mies vaan? Aivan järkyttävä tapa ajatella. Saahan lasten kuolemastakin korvauksia jos on jonkun muun vika tai vakuutukset kunnossa. Ja niitä hei voi tehdä aina uusia kun mies on tallella sentään! Tai sitten ei. Kamalia ämmiä.

Hyi helvetti mitä läheisyysriippuvaisia tänne kirjoittelee.

Mä oon ihan samanlainen. Ei pelko päivittäistä tai mitenkään elämää rajoittavaa ole, mutta välillä huomaan pelkääväni mieheni menettämistä. 8 vuotta ollaan kanssa yhdessä oltu, kihloissa, ei lapsia. Suurin pelkoni on menettää hänet, suurimman rakkauteni. Oon välillä miettinyt, että jos miehen kuolisi, en voisi enää elää:(.

Vierailija kirjoitti:

Hyi helvetti mitä läheisyysriippuvaisia tänne kirjoittelee.

Samaa olen miettinyt kun olen lukenut siitä kun äidit jaksavat valittaa kuinka "ovat aina huolissaan lapsistaan". Läheisriippuvaista ja hysteeristä!

En osaa pelätä kuolemaa, mutta vammautumista ehkä enemmän. Ison suvun myötä kuolemantapauksiin tottuu ja osaa ajatella osana elämää, että ennemmin tai myöhemmin jotain tiettyä ihmistä ei enää ole. Surullista se toki olisi ja läheisen lähtiessä olisi varmasti pitkä suruaika. Pysyvä vammautuminen vaikuttaa niin moneen asiaan elämässä, että se huolettaa enemmän. Kaikkeen kuitenkin sopeutuu, joten ei sekään maailmaa kaataisi.

Kaiken kaikkiaan en halua käyttää energiaani siihen, että olisin huolissani siitä mitä kaikkea miehelle tai lapsille mahdollisesti voisi tapahtua. Se on pois siitä energiasta, jonka voisin käyttää olemalla parhaiten hyödyksi itselleni ja perheelleni. Vähän tällainen hihhulin ajattelutapa, mutta säästää monelta murheelta. Toki jos esimerkiksi sovitusta kotiintuloajasta on venähtänyt jo pitkä tovi eikä puhelimeen vastata, huolestuisin ja ehkä melko paljonkin, mutta sellaisessa tilanteessa huoli olisikin jo aiheellista.

Ei tuo ole rakkautta, vaan eroahdistusta. Oikeasti se tarkoittaa, että et jostain syystä luota mieheesi ja tämän pärjäämiseen. Vika vi olla sinussa, mutta todennäköisesti teissä molemmissa. Hae apua.

Miehiä tulee, miehiä menee. Eiköhän tuo ole enemmän riippuvaisuutta. Lapset olisivat eri asia. Ps. Miksi et kutsu teitä ihan vain lapsettomaksi pariskunnaksi...?

Vierailija kirjoitti:

Hyi helvetti mitä läheisyysriippuvaisia tänne kirjoittelee.

Oikea termi on Läheisriippuvainen, mutta huolissaan oleminen ei ole läheisriippuvuutta, saattaapi ihan olla rakkautta.

Rakastan miestäni, mutta tosiasiahan on, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Olemme puhuneet asiat valmiiksi niin, että jos jompikumpi meistä kuolisi se olisi valtava shokki, mutta elämän pitäisi silti jatkua. Jos joskus vielä leskenä ollessaan rakastuisi uudelleen, haluamme molemmat, että puoliso saisi hyvällä omallatunnolla sitoutua uudelleen. Elämä jatkuu, halusimme tai emme. Jokainen meistä on loppujen lopuksi vastuussa vain itsestään, tottakai vanhempina olemme tietysti myö vastuussa lapsistamme heidän aikuistumiseensa asti. Silloin on vain pakko selvitä.

Minulla ei ole miestä, mutta vanhempieni ja sisarusteni puolesta pelkään, että jotain sattuu. Heidän ahdinkonsa on minun ahdinkoni. Jos puhelin yöllä soi, herää kauhea pelko, että jollekulle perheenjäsenelleni on sattunut jotain pahaa.

Minulla on myös kaksi läheistä, pitkäaikaista ystävää, mutta heidän puolestaan en pelkää enkä kärsi heidän kärsimyksiään.

Veri on vettä sakeampaa?

Eroahdistusta? Voi hyvänen aika. No, kai kylmät ja tunteettomat ihmiset voivat määritellä rakkauden silläkin tavalla. Tai ihmiset jotka eivät ole koskaan saaneet sitä odottamatonta ja kamalaa puhelua tai vakavailmeisiä poliiseja oven taakse. Pelkä ja huoli ei saa hallita elämää, mutta toisaalta jos toisen elossaolo on yhdentekevää, niin tiedä häntä onko sekään ihannetilanne...

Eihän se ole paras tilanne että koet elämäsi olevan niiiiin riippuvainen miehestä että pelkäät hänen menettämistään vaikkei ole ns mitään syytä (kuten sairaus), mutta en tiedä itsekään mikä olisi normaalimäärä huolta...mutta se on minusta outoa ettet pelkää omasta puolestasi vaan vain miehen. Se kertoo ehkä epäterveestä riippuvaisuudesta. Kokeekohan miehesi samalla tavalla sinusta? Että kaikki olisi loppu jos sinulle sattuisi jotain?

Tuttu alkoi pelätä tuolleen miehensä puolesta kun sillä oli muutenkin kova stressi töiden ja opiskelun vuoksi, tutulla siis ei sen miehellä. Ei ehkä mielestäni ole ihan sama juttu kuin huoli lapsesta, siis tottakai lapsen kans pitää jatkuvasti olla silmät auki kun se on pienempi, koska se voi ihan oikeasti hortoilla vaikka autotielle hetkellä millä hyvänsä. Mutta jos et vaik uskalla antaa lasta koskaan (normaalien) isovanhempien hoitoon ja pelkäät sen siellä ollessa kaikkia kauheuksia ja suret jatkuvasti miten se tulee elämässä pärjäämään, niin tuollainen on jonkinasteista neuroottisuutta.