Mies ja isä, mitä mieltä olet (kansainvälisestä) adoptiosta?
Minulla ja miehelläni on yksi biolapsi, toista emme ole saaneet. Kaikki mahdolliset hoidot (omilla soluilla) on yritetty, mutta ilman toivottua tulosta. Kun päätimme lopettaa hoidot, ehdotin miehelleni muita tapoja saada lapsi eli lapsettomuushoitojen jatkamista luovuttajan soluja käyttäen (meidän tapauksessamme siittiöitä) tai adoptiota. Kumpikin tapa tuntui miehestäni täysin mahdottomalta ajatukselta. Monen kuukauden keskustelujen jälkeen hän piti lopulta adoptiota pienempänä pahana noista kahdesta vaihtoehdosta, mutta edelleenkin hänen asenteensa on todella vastahakoinen.
Mieheni on hyvin haluton edes keskustelemaan asiasta, ainoa mitä hän on saanut suustaan on se, että " adoptoitu lapsi ei tuntuisi omalta" ja " mitä ihmisetkin ajattelevat" . Tämän enempää perusteluja en ole onnistunut häneltä saamaan, vaikka olen esittänyt mitä erilaisempia kysymyksiä ja yrittänyt saada häntä avautumaan ja puhumaan. Meidän tapauksessamme kysymykseen tulee siis vain kansainvälinen adoptio (emme saa kotimaista adoptiolasta, koska olemme jo nelikymppisiä ja meillä on jo yksi lapsi). Kohdemaaksi olen ajatellut Venäjää, josta adoptoidut lapset ovat yleensä aika suomalaisen näköisiä, joten lapsen erilainen ulkonäkö, rasismin pelko tms. ei voi olla mieheni asenteen syy.
Mitä mieltä te miehet ja (biologisten) lasten isät olette adoptiosta? Miten teidän isyytenne, vanhemmuutenne ja suhteenne lapseen on syntynyt? Onko omien geenien siirtäminen ja esim. omien kasvon- tai luonteenpiirteiden näkeminen lapsessa se paras ja tärkein juttu isyydessä? Onko miehen mahdotonta tai hyvin vaikeaa rakastaa lasta, joka ei ole biologisesti hänen omansa?
Entä mitä teille merkitsee se, että lapsellanne on sisaruksia? Itse pidän sisaruksia hyvin tärkeinä - sisar tai veli on useimmille meistä se elämän pisin ihmissuhde. Sekä miehelläni että minulla on useampiakin sisaruksia, joten soisin biolapsellemme edes yhden sisaruksen. Mieheni mielestä sisarus ei ole lapsellemme tarpeen, vaan hän on varmaan ihan onnellinen ainoana lapsenakin, ja yksilapsisuus on muutenkin mieheni mielestä ihan ok, koska emme saaneet toista biolasta.
Haluaisin ymmärtää mieheni ajattelutapaa ja mielipiteitä paremmin, joten olisin todella kiitollinen, jos joku viitsisi kirjoitella vähän miesnäkökulmaa näistä asioista.
Kommentit (10)
Yksi tuntemani mies oli itse adoptoitu ja hänellä adoptio veli ja sisko.
Hänelle tilanne oli toisin.
Oletko varma että miehesi haluaa toisen lapsen. Ehkä hän on ihan tyytyväinen elämäänsä niinkuin se nyt on.
Ehkä onglema ei olekaan adoptio tai lapsen ihonväri.
Ja ei kaikki venäjältä tulleet ole suomalaisen näkoisiä. Siellä on niin paljon eri kansalaisuuksia.
mar1anne epäili, haluaako mieheni ollenkaan toista lasta. Mieheni pitää lapsista ja toivoi kovasti, että lapsettomuushoidot olisivat onnistuneet. Siksi minusta tuntuukin kummalliselta tajuta, että hän onkin halunnut nimenomaan ja vain lapsen, jolla on hänen geeninsä. Tämä tuntuu epäreilulta senkin takia, että mieheni vialliset siittiöt ovat sekundaarisen lapsettomuutemme syy. Hän on myös aina tiennyt, että haluan 2-3 lasta, joten ei liene yllätys, että tunnen itseni oikein pahemman kerran petetyksi.
Toivottavasti kukaan ei ottanut Karrin kertomusta ' adoptiosta' tosissaan. Kyseessä taisi olla joku Nelosen 4D-sarjaan kuuluva ohjelma...? Vaiko peräti Sub-tv:n...? Kaikki mitä telkkarista tulee ei ole totta, aika uskomatonta että joku tosissaan uskoo tuollaisia juttuja... Karrin kuvaama tapaus ei ole mahdollinen missään sivistysmaassa, jos lapsi on adoptoitu virallisen adoptiojärjestelmän kautta.
mar1annelle vielä lisäisin, että tiedän toki, että kaikki Venäjältä tulleet eivät ole suomalaisen näkoisiä. Mutta he ovat kuitenkin ulkonäöltään lähempänä meikäläisiä kuin esim. Kaukoidästä tai Afrikasta adoptoidut lapset.
Kyseinen dokumentti kuului TV1:n Ykkösdokumentti-sarjaan.
" Äiti Venäjän adoptiolapset
Mitä adoptio merkitsee kahdelle venäläistytölle, jotka adoptoidaan Kanadaan? Kaikki tuttu jää taakse, kun muutto uuteen maahan ja uusien vanhempien luokse on edessä.
TV1:n Ykkösdokumentti Äiti Venäjän adoptiolapset (From Russia, for Love) kertoo yhdeksänvuotiaasta Olgasta ja seitsenvuotiaasta Lerasta. Olga joutuu jättämään vanhemman veljensä. Hän ei mahdollisesti tapaa tätä enää koskaan. Leralla on ristiriitaisia tunteita uutta perhettä kohtaan.
Kolmen vuoden aikana kuvattu dokumentti seuraa tyttöjen tarinaa. Ohjelmassa on läheisenä heidän muistonsa, menetyksensä, sidoksensa ja haavansa.
Julia Ivanovna, filmin tekijä ja adoptiokoordinaattori, pystyy ennen näkemättömällä tavalla valottamaan venäläistä orpokotijärjestelmää. Pääosassa ovat kuitenkin herkät ja haavoittuvaiset lapset. Olgan ja Leran tunnematkalla tulee paljon ennalta arvaamattomia tilanteita.
Dokumentin on tuottanut kanadalainen Filmoption"
http://www.yle.fi/ykkosdokumentti/
Se löytyy arkistosta Kesän 2002 kohdalta.
Optimisti:
Toivottavasti kukaan ei ottanut Karrin kertomusta ' adoptiosta' tosissaan. Kyseessä taisi olla joku Nelosen 4D-sarjaan kuuluva ohjelma...? Vaiko peräti Sub-tv:n...? Kaikki mitä telkkarista tulee ei ole totta, aika uskomatonta että joku tosissaan uskoo tuollaisia juttuja... Karrin kuvaama tapaus ei ole mahdollinen missään sivistysmaassa, jos lapsi on adoptoitu virallisen adoptiojärjestelmän kautta.
Jarris kirjoitti siis näin:
" ...kanadalainen pariskunta adoptoi Venäjältä orpokodista tytön. Jonkin ajan kuluttua tultiin siihen että piti adoptoida tytön veli myöskin, ja sen jälkeen löytyi lapsille jo biologinen äitikin, joka hänkin halusi päästä osalliseksi lastensa paremmasta elämästä."
Ainakaan noista ohjelmatiedoista ei käy ilmi mitään tällaista, vaan kyseessä vaikuttaisi olevan aivan normaali adoptio, jossa kanadalainen perhe on halunnut adoptoida sisarukset. Suomalaisetkin perheet voivat adoptoida kaksi lasta kerralla, ja tiedossani on ainakin yksi perhe, joka adoptoi kolmen lapsen sisarussarjan samalla kertaa. Tämä luonnollisesti edellyttää, että perheellä on hyvä taloudellinen tilanne, tarpeeksi iso asunto jne. Suomen ja Venäjän adoptioviranomaiset tutkivat nämä asiat hyvin tarkkaan ennenkuin myöntävät adoptioluvan useammalle lapselle yhdellä kertaa.
Vuodesta 1980 lähtien kaikki Suomessa solmittavat adoptiot ovat olleet ns. vahvoja adoptioita, eli lapsen kaikki sukulaisuussuhteet biovanhempiin ja -sukuun katkeavat ja hän tulee adoptoivan perheen täysivaltaiseksi jäseneksi. Sukulaisilla ei siis ole juridista oikeutta lapsiin sen jälkeen, kun adoptio on vahvistettu. Eri asia sitten on, jos adoptiolapsi tai -vanhemmat haluavat jossakin elämän vaiheessa etsiä lapsen mahdollisia sukulaisia ja pitää heihin yhteyttä. Tämä on toki mahdollista, jos halukkuutta molemmin puolin löytyy, tosin en ole kuullut, että yksikään suomalainen adoptioperhe olisi näin tehnyt.
Lastenkodeissa olevat lapset on ihan oikeasti hylätty tai otettu huostaan. Jotenkin epäilen, että Jarris nyt sekoittaa adoptiolapset niihin turvapaikanhakijoihin, jotka lähettävät ensin lapsensa johonkin länsimaahan, ja pyrkivät sitten itse perässä perheiden yhdistämiseen vedoten. Adoptio on jotakin ihan muuta. Suosittelen jo ihan yleissivistyksenkin takia tutustumista kansainvälisen adoption perusasioihin esim. Pelastakaa Lapset ry:n nettisivuilta. Suomessa on jo yli 2000 ulkomailta adoptoitua lasta, tällä hetkellä Suomeen tulee yli 300 lasta vuodessa, ja kiinnostus asiaan lisääntyy jatkuvasti.
Kanadalaisperhe adoptoi ensin Olgan jonka vanhempi veli jäi siis lastenkotiin Venäjälle. Minä en enää nyt tarkasti muista olivatko adoption jälkeen yhteydessä veljeen esim. kirjeitse mutta joka tapauksessa adoptoivat myöhemmin myös Olgan veljen perheeseen.
Sen jälkeen heille alkoi tulla kirjeitä Venäjältä jossa Olgan sukulaiset halusivat myös tulla Kanadaan. Olisivatko he olleet vanhempia sisaruksia (muistelen että Olgan perheessä olisi ollut myös vielä muitakin sisaruksia kuin veli) tai serkkuja mutta joka tapauksessa he kirjoittelivat niitä kirjeitä ja pyysivät päästä Kanadaan. Muistaakseni pyysivät myös rahaa ja muita avustuksia.
Silloin tämä kanadalaisperhe kieltäytyi auttamasta näitä venäläisiä kun heille alkoi tulla niitä kerjuukirjeitä.
kanadalaiset luulivat että saisisivat hylätyn lapsen jota kukaan ei halua, mutta paikan päällä isoveli itki koko ajan kun he ottivat hänen siskon pois.
En minäkään haluaisis noin adoptoida - tavallaan ryostää toiselta pieneltä pojalta sen ainoan sukulaisen joka hänellä oli. - mutta sanon näin koska minulla on isoveli.
Myohemmin selvisi että oli kyse suurperheestä jossa isä oli kuollut ja yh-äiti ei voinut kaikkia lapsia hoitaa. Hän ei voinut käydä orpokodissa tarpeeksi usein joten kun pari vuotta meni umpeen ilman kyläilemisiä niin lapset olivat adoptoitavissa.
josta ei ehkä kannata yleistää, ettei Venäjältä voi adoptoida ikinä ketään, koska koko suku tulee mukana.. Olen kuullut myös niitä tarinoita, joissa adoptiolapsi etsii aikuisena biologiset sukulaisensa käsiinsä ja joutuukin tilanteeseen, jossa tämä " suku" katsoo rikkaassa länsimaassa kasvaneen lapsen olevan velvollinen elättämään köyhät " sukulaisensa" , haluavat muuttaa lapsen luokse tmv.
Lapseni kaikki neljä serkkua on adoptoitu. Olisimme itsekin ensisijaisesti halunneet adoptoida, mutta taloudellinen tilanne ja parisuhteemme muoto (naispari) eivät mahdollistaneet sitä. Toisessa serkkuperheessä adoption takana oli usean vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot, toisessa ratkaisu oli riippumaton mahdollisuudesta saada biologisia lapsia. Ei ehkä tarvitse erikseen korostaa, että kaikki serkut ovat iloisia, hyvinvoivia ja mukavia junnuja, joita *molemmat* vanhemmat, myös siis isät, rakastavat yli kaiken. :)
Nostan hattua kaikille, jotka haluavat adoptoida, se ei ole helppoa kaikkine byrokratioineen ja odotuksineen..
Itse kun en ole biologisesti mitään sukua lapselleni, en oikein pysty ymmärtämään näitä " en voi adoptoida koska se ei sitten näyttäisi minulta tai olisi minun lapseni" -argumentteja. Lapseni on mitä suurimmissa määrin minun lapseni, vaikka ulkoisesti olemme kuin yö ja päivä. Minulla ei missään vaiheessa, raskausaikana eikä myöhemmin, ole ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö hän olisi minun lapseni.
Adoptio vaatisi ehkä tämän vaimoni synnyttämän lapsen maailmaantulon jälkeen sikäli enemmän ajatustyötä, että raskausajan seuraaminen ja sitä kautta lapsen tuloon valmistautuminen olivat minulle todella hienoa aikaa.. Adoption kautta lapsi, joka perheeseen tulisi, olisi jotenkin " valmiimpi" kuin vastasyntynyt: hänellä olisi varhaislapsuuden kokemuksia ja vaikutteita, jotka eivät olisi liittyneet meidän perheeseen ja joista minä en koskaan voisi tietää.
Mutta niitähän lapselle tulee joka tapauksessa, vaikka olisi säkissä ja tynnyrissä kasvatettu, ja onhan adoptiossakin ihan riittämiin odottamis- ja valmistautumisaikaa. Samaa vanhemmuutta se olisi kuitenkin, siihen kuuluu lapseen tutustuminen, lapsen näkeminen ja rakastaminen sellaisena kuin hän on, luottamuksen rakentaminen, hoivaaminen ja kasvattaminen.
Knoppitietoa: Iso-Britannialaisen geenikartoituksen sivutuotteena syntyneen tutkimuksen mukaan 10 % kaikista briteistä on geneettisesti jonkun toisen kuin niiden vanhempien, joiden lapsia he kuvittelevat olevansa. En usko, että luku on olematon Suomessakaan.. So much for biology, sanon minä.
Yksi tuttavapariskunta adoptoi Thaimaalaiset kaksoset, kaksi tyttöä, tammikuussa 2004. Olivat silloin noin 1,5 vuotta vanhoja. Hyvin on ilmeisesti mennyt. Nyt tytöt ovat kotiutuneet tänne ja puhuvat Suomea.
Pariskunta ei voinut saada lapsia, oli käyty vuosia, vuosia hoidoissa. Ei auttanut. Sekä vaimo että mies halusivat molemmat adoptiota.
Jos toinen mahdollisista adoptiovanhemmista haluaisi adoptiota ja toinen ei, niin onhan siinä ongelma. Itse en olisi valmis adoptioon. Meilllä on vaimoni kanssa rakas 8 kk vanha Jonna tytär. Adoptioon voi ja tulee ryhtyä vain, jos molemmat vanhemmat sitä todella haluavat. Jos en koskaan olisi saanut lasta, olisin siinä tapauksessa voinut harkitakin adoptiota.
Adoptiolapsi on kuin oma lapsi. Jos siltä ei tunnu, niin sitten ei varmasti kannata adoptioon ryhtyä. Adoptiovanhemmat ovat lapselle kuin omat vanhemmat, tai ei vain kuin, vaan he ovat ainoat omat vanhemmat, juridisesti ja muutenkin.
Pakko kommentoida, ettei adoptioon varmasti kannata ryhtyä, mikäli miehesi asenne on kuvaamasi kaltainen.
Jos kerran jo lähtökohtaisesti miehestä tuntuu, " ettei lapsi tuntuisi omalta" , niin unohtakaa koko juttu. Toinen hänen sinun siteeraamasi kommentti, " mitä ihmisetkin ajattelevat" , sinetöi koko jutun: Jos miehen itsetunto on tuota luokkaa, niin se ei hyvää lupaisi lapselle. Siis muiden mielipide on jotenkin tärkeä tässä asiassa??
Kuten " Jukka" mainitsee, adoptoitu lapsi on " oma lapsi" . Ja piste. Jos tällaiseen ajatteluun ei pysty tai ei halua pystyä, niin adoptio ei ole oikea vaihtoehto.
Itse suhtaudun adoptioon hyvin positiivisesti. Mikäli biologisia lapsia ei olisi siunaantunut, olisimme varmasi harkinneet adoptiota, eikä se mahdoton ajatus ole edelleenkään. Ehkä myöhemmin.
Kysymyksesi omien luonteen- ja kasvonpiirteiden merkityksestä:
Joo, ovathan ne ihan tärkeitä nekin, mutta toisaalta moni lapsi voi ihan hyvin olla a) aika eri näköinen isänsä tai äitinsä kanssa ja b) vielä paljon useampi lapsi on luonteeltaan aivan erilainen vanhempiensa kanssa. Joten nämä seikat eivät totisesti ole niitä isyyden tärkeimpiä asioita. Kyllä ne tärkeät asiat ovat niitä isän ja lapsen yhteyteen, tekemiseen ja välittämiseen liittyviä asioita.
Tuo kysymäsi sisaruusaspekti ei ole minulle kovin oleellinen. Toki lapselle on rikkaus, jos hänellä on sisaruksia. Toisaalta, jos heitä ei ole, mutta lapselle on kavereita normaalisti, niin ei asia mikää " puute" ole. Siinä mielessä olen miehesi kanssa ihan samaa mieltä, että yksilapsisuus(kin) on ok siinä missä monilapsisuuskin.
Yhteenvetona viestisi perusteella sanoisin, ettei miestä (tässäkään asiassa) kannata väkisin yrittää muuttaa.
en osaa puhua, mutta itse olen sitä mieltä ettei adoptio kiinnostaisi kahdesta syystä. Toinen on se tv-dokumentti, missä kanadalainen pariskunta adoptoi Venäjältä orpokodista tytön. Jonkin ajan kuluttua tultiin siihen että piti adoptoida tytön veli myöskin, ja sen jälkeen löytyi lapsille jo biologinen äitikin, joka hänkin halusi päästä osalliseksi lastensa paremmasta elämästä. Että kun Venäjällä mitkään normaalit systeemit eivät kertakaikkiaan vaan toimi, niin en sieltä haluaisi ihmislasta adoptoida.
Ja toinen seikka on se, että adoptoidusta lapsesta tulee kuitenkin minun omaisuuteni suhteen perillinen. Ja avioerossa kun käytännöksi on muodostunut että nainen saa lapset ja mies maksaa elatusmaksut, niin ei tuntuisikaan enää yhtään hyvältä maksaa jonkun vieraan lapsen elatustakin. Meinaan kun minä ainakin miellän adoptoidun lapsen samaan asemaan kuin uusioperheessä tyttöystävän lapset. Niistä voi tykätä, ja niiden kanssa voi tulla läheisiksi, mutta ne eivät kuitenkaan ole omia. Ne ovat jonkun toisen miehen tekemiä.
Sisarusten tärkeydestä olen yhtä nuivilla linjoilla. Itse olen monilapsisessa perheessä kasvanut, käyttänyt aina toisten vanhoja urheiluvälineitä ja polkupyöriä, ja aina meillä kotona oli joku taistelu meneillään. Nyt minulla itselläni on vain yksi lapsi, meillä on aikaa tehdä kaikkia isä/poika juttuja yhdessä, on varaa ostaa ehjiä ja uusia urheiluvehkeitä ja polkupyöriä, ja iltaisin meillä on kotona tosi rauhallista. Voin vaikka lueskella tunnin kirjaa niin ettei kukaan häiritse. Emme ole ainakaan vielä kokeneet sisarusten puuttumista mitenkään merkittävänä haittana.
Miehen puhumattomuudenkin ymmärrän omalla tavallani. Jos nainen on suorastaan kuumana uuden lapsen hankintaan, ja miestä taas ei aihe kiinnosta ollenkaan, niin voi olla ihan terveellistäkin olla puhumatta asiasta yhtään mitään. Kun tuo hedelmättömyys ja lapsettomuus on jostain syystä naiselle niin paljon tärkeämpi/arempi puheenaihe kuin miehelle, niin eihän siinä tarvita välttämättä kuin yksi huolimaton heitto tai vain väärä äänensävy, ja galaksit räjähtävät. Kovin tarkasti saa mies sanansa asetella jos nainen on jo päättänyt että toinen lapsi tarvitaan.
No joo, Miehiäkin on monenlaisia. Minä olen tällainen suorapuheinen, enkä edes kovin lapsirakas, että ei kannata vetää kovinkaan laajoja johtopäätöksiä näistä minun ajatuksistani.