Hyväksyttekö, että mies huutaa teille...

Riippuu mielestäni vähän, mitä huutaa ja kuinka usein. Kyllä minäkin suuttuessani saatan huutaa, niin miehelle kuin lapsillekin. Ja saa minullekin huutaa, jos suututtaa. Aivan älytön karjuminen on jo sitten eri asia. Myöskään en pidä alituisesta riitelemisestä. Eikä meillä missään nimessä nimitellä toisia rumasti.



Ja sitten kun se asia on käsitelty, jatketaan elämää normaalisti.



Mykkäkoulu on minusta erityisen rasittavaa. Olen sitä mieltä, että sanotaan mikä ketuttaa ja sitten sille asialle mahdollisuuksien mukaan tehdään jotain ja asia on käsitelty.



Minä en halua lapsilleni näyttää sellaista mallia, että ei saisi näyttää tunteitaan ja kertoa mieliharmeistaan. Myöskään en halua, että murjottavat ja esittävät marttyyria. Tunteita saa ja pitää näyttää, joskus se tarkoittaa äänen korottamista, mutta yleensä halaamista ja suukottelua. Meillä riidellään hyvin harvoin, nyt en edes muista, koska olisi viimeksi tullut jostain sanomista.



Aikuisten väliset erimielisyydet kyllä hoidetaan parisuhdekeskusteluissa, joissa sitten saattaa venyä tuntikausia monena päivänä. Ne hoidetaan omassa rauhassa, koska aikuisten kahdenkeskiset asiat eivät kuulu lapsille. Silloin ei huudeta, vaan keskustellaan rauhallisesti. Siihen sitä aikaa sitten meneekin, kun keskustelu ei ole kovin nopeatempoista.

ennemmin huutaa kuin pitää mykkäkoulua. Noiden parisuhdeterapeuttienkin mielestä mykkäkoulun pitäminen on yksi pahimmista vallankäytön välineistä.



Mun mies ei kyllä taida koskaan huutaa, itse sitä ajoittain teen kun suutun. Mutta mykkäkoulua en pidä. Ainakaan paria tuntia pidempään.

En todellakaan tarkoita, että huutaminen kuuluu parisuhteessa tärkeimpiin asioihin, mutta kyllä suuttuminenkin on normaalia. Mun mielestä lasten on hyvä nähdä, että vanhemmatkaan eivät aina ole samaa mieltä ja että riidat voidaan sopia. On aika kauheeta, jos lapsi näkee riitatilanteita vasta " ulkomaailmassa" , voisin kuvitella että se vasta olisi kauhea järkytys.

Tiedän tapauksen jossa kaveriltani putosi pohja elämältään, kun äitinsä ilmoitti muuttavansa pois kotoolta. Ystäväni oli jo 19 vuotias, muttei ollut ikinä nähnyt vanhempiensa riitelevän (ei myöskään nähnyt mitään muutakaan, mikä kuuluu normaaliin parisuhteeseen, koska suhde oli aivan sairas).

Väkivaltaa parisuhteessa en hyväksy ollenkaan, enkä mitään dramaattista välienselvittelyä ainakaan lasten nähden, mutta äänenkorotus ei mielestäni vahingoita ketään, päinvastoin antaa eväät elämää varten.

Tosin ei ole juuri tainnut huutaakaan.

Minusta huutaminen ei ole mitenkään " tarpeellista" eikä johda mihinkään. Ääntä voi korottaa, niin minäkin joskus teen ;) Mutta suoranainen huutaminen on minusta eri asia.



Minunkaan lapsuudenperheessä ei huudettu, en muista ainakaan, ja on tosiaan aika vierasta minulle...Enpä tiedä onko sitten hyvä vai huono asia että riidat yleensäkin ahdistavat, vältän riitoja viimeiseen asti... Johtuuko sitten siitä etten ole saanut riitelemiseen " mallia" kotoa? En tiedä.



Joka tapauksessa älytön huutaminen ei minusta ole hyväksyttävää..voi sitä muullakin tavalla kiukkua tai erimielisyyttä ilmaista.

Itselläni ääni kohoaa helposti riitatilanteessa miehen kanssa, koska yllättävää kyllä mies on meillä se verbaalisesti lahjakkaampi ja kun en pärjää sanojen sisällöllä, yritän pärjätä äänen voimakkuudella... =(



Mutta huutaminen ja päätön huutaminen on mielestäni eri asia. Mun miehellä on sellainen huono puoli, että kun hän menetää malttinsa, hän menettää sen kokonaan. Ei siis käy kiinni tms. lainkaan mutta heittää niin pahoja sanoja ettei itse edes muista niitä jälkeenpäin. Sitä en hyväksy ja musta on kamalaa, kun meidän lapsi joutuu toisinaan sellaista kuulemaan. Ja epäkunnioittavaa puhetta en tajua lainkaan, sellainen ei ole kuulunut minunkaan lapsuuteni kotiin.



Eli mielestäni huutaa saa toisinaan, mutta pysyä asiassa ja jättää varsinainen haukkuminen ja mollaaminen pois. Riitely asiasta on paikallaan välillä vaikka lastenkin nähden mutta epäasiallisuus ei koskaan. Eikä tietenkään huutaminenkaan viikoittain, tarvis yrittää jättää se mahdollisimman vähälle toki, vaikka elämää onkin.

meillä isäntä menettää pahimmassa tapauksessa malttinsa, huutaa ja riehuu ( viimeksi heitti lehtikorista kaikki lehdet eteisen lattialle, missä ne olivat 4 päivää), eikä välitä vaikka lapset nukkuisivat. Useimmiten riehunta alkaa, jos ei löydä jotain ja minä olen syyllinen siihen. En osaa mitään, varsinkaan pitää järjestystä...viimeisin oli autossa, kun lasten kuullen haukkui, että olen tehnyt heistä yhtä ja toista - siis en osaa lapsia kasvattaa....3-vuotias ymmärtää jo aika paljon. Aina huutaminen ja riehuminen ei ole yhtä pahaa, mutta näitä kohtauksia tulee silloin tällöin. Useimmiten kaikesta seuraa mykkäkoulu ja hänelle eivät kuulu kotihommat yms.sellaiset sen jälkeen, vaan hoidan kaiken itse. Myönnän, etten kyllä mene oma-aloitteisesti mykkäkoulua edes purkamaan, sen verran vihainen useimmiten olen. Kuuluuko tämmöinen muiden elämään????

huh... jos lasten kuullen huutaa ja haukkuu ja alentaa niin se sanoo jo erittäin paljon sen miehen älykkyysosamäärästä.



ei tule mitään järkevää tekstiä multa nyt, sen verran järkyttynyt olen että tuollaisia miehiä on - ja oikeasti surettaa sellasten puolesta, jotka joutuu sitä kestämään, ja tarkoitan siis sekä äitiä että lapsia.

Tai voi kiivaasti keskustella ja näin mutta mitä sanoo ja mistä syyttelee niin EN hyväksy.. Lasten kuullen riitelyä en hyväksy vaikka siihen usein sorrumme ja yritämme kiinnittää siihen huomiota että sen verran täytyy meissä aikuisina olla järkeä ja malttia että tappelemme kun lapset eivät ole paikalla. Usein tämä onkin hyvä keino saada tilannetta laantumaan..jos tulee riitaa jostain ja se jätetään hiukan taka-alalle kun esim. lapsetkin ovat siinä tilanteessa näin molemmat jäävät sitä itse pohdiskelemaan ja illalla kun asiasta puhutaan lasten nukkuessa niin ei enää olekkaan tunteet niin kiivaina pinnalla..aina ;) Pitäisi kunnioittaa kumppaniaan sen verran ettei halveksi, hauku, syyttele! ..syyllistyn itse miestäni enemmän tähän mutta olen pohdiskellut itseäni ja pyrin siihen etten tekisi näin, en ole sen parempi kuin miehenikään, olemme tasavertaiset ja tärkeät kumpikin meidän elämässämme! Enkä voisi hyväksyä mieheltäni!

Kyllä meilläkin välillä tulee erimielisyyksiä, mutta koskaan ei oo mies mulle huutanu enkä minä miehelle. Kyllä asiat täytyy mun mielestä pystyä sopimaan ihan normaaliäänellä.. Vaikka en todellakaan pidä huonompina ihmisinä heitä jotka huutamalla riitelee! Ehkä se vaan on osa luonnetta miten erimielisyydet kohtaa. Yleensä kun pahoitan mieleni ja tekis mieli päästää sammakoita suusta, pidän mykkäkoulua niin kauan (siis ehkä tunnin tai alle) että pystyn sanomaan asiani rauhassa. Näin ei tule sanottua miehelle mitään pahaa eikä haukuttua häntä. En halua edes vahingossa loukata rakastani! Enkä kyllä ketään muutakaan..

nämä on näitä luonne-erokysymyksiä joihin ei ole oikeata vastauksia

Oma lapsuus oli sellainen, että inhoan riitelyjä, huutamisia jne. En siis ikinä olisi voinut kuvitellakaan meneväni yhteen tai jatkavani suhdetta sellaisen miehen kanssa. Eli minun mies, kuten itsekin, on rauhallinen eikä todellakaan mikään räyhääjä. Kumpikaan meistä ei ole mikään huutaja. Tosin eipä juuri riidelläkään, päivät kulkee sujuvasti yhteiseloa viettäen ja " riidat" on korkeintaan sellaisia esim. väsymyksestä johtuvia töksähteleviä lauseita tai pientä äksyilyä. Ja näitäkin harvoin.

Jos asioista ollaan aina samaa mieltä, se voi myös johtua yksinkertaisesti siitä että kemiat osuu yhteen niinkin täydellisesti.

Minä myös huusin ja sain raivokohtauksia, heittelin tavaroita ja haukuin miestäni.Kävin keskustelemassa lääkärin kanssa, minulla todettiin masennus.Lääkkeet ja terapia auttavat, menimme myös parisuhdeterapiaan.Suosittelen:)

ja olen huutanut lastenkin aikana. Omassa kodissani tapeltiin aika äänekkäästikin ja nälvittiinkin. Riidat eivät olleet mitenkään mukavia, mutta kyllä isäni huusi äidille ja huutaa edelleen. Kuitenkaan en voisi itse edes kuvitella, etten riidellessä voisi huutaa, se kimpoaa niin syvältä, kun on temperamenttinen luonne. Mies ei aluksi huutanut ja sanoi välttävänsä loppuun asti riitoja, mutta kyllä hän on kanssani alkanut huutamaan. Usein mielestäni huutokin puhdistaa ilmaa ja sen jälkeen on kaikilla ainakin toivottavasti hyvä olla, kun riidat on sovittu. En osaisi itse elää niin, että hissun kissun eleltäisiin ja padottaisiin asioita. Kaikilla on näköjään hyvinkin erilaisia tapoja ja käsityksiä. Joskus kyllä harmittaa, kun lasten aikana on huudettu, mutta sitten myös näkevät, että me sovimme riitamme ja mielestäni meillä on kuitenkin tasapainoinen parisuhde ja tasapainoiset lapset. Kyllä meillä lapsetkin saavat huutaa...

Helmi-Maria



Ei se ole mitään hissunkissun elämistä ja asioitten patouttamista, jos ei huuda toiselle... ei se huutaminen ole mikään ainoa tapa purkaa asioita! Sitä voi myös puhua ihan normaalilla äänensävyllä toisen kanssa asioista, ei huutaminen ole mikään merkki siitä, että patoutumia ei ole, ja ei huutamattomuus merkki siitä, että asiat patoutuu. Huolestuttavalta kuulostaa se, että sinä koet asian siten - ihan niinkuin huutamisen kuuluisi olla osa elämää.

Kirjoitin ehkä viestini hätiköiden ja vähän epätarkasti eli en tarkoita, että kaikkien tulisi toimia samoin kuin minä toimin enkä millään tahdo väittää, että huutaminen olisi oikea tapa selvitellä asioita. Joskus tietenkin olisi järkevämpää nukkua vaikka yön yli ja miettiä asioita ja käsitellä asia vaikka seuraavana päivänä ja keskustella asioista rauhassa. Meillä kuitenkin homma toimii yleensä niin, että jos vaikka minä suutun suht helposti ja tulisesti niin myös lepyn nopeasti. Totta, minulle huutamattomuus kyllä tuntuu oudolta, mutta ei tietenkään kaikista tunnu siltä. Joskus kaipaisin jopa sitä, että voisi mennä syvään metsään ja huutaa hetki täyttä huutoa, niin vapauttava tunne huutaminen voi olla. Ja väitän, että se johtuu myös temperamenttieroista, että toiset huutavat ja toiset eivät, vaikken sitä puolustakaan. Siitä olen harmissani, että tuplille on tullut huudettua (tosin pyydettyä anteeksi aina), mutta itse pidän huutamista lapsillekin parempana vaihtoehtona kuten lapsen tukistamista, luunappeja yms. Neuvolassakin olen pahotellut asiaa, että on tullut joskus huudettua lapsille, jos en saa heihin mitään otetta eikä siellä sitä niin kovin vakavana rikkeenä ole pidetty.

milyn:

Helmi-Maria

Ei se ole mitään hissunkissun elämistä ja asioitten patouttamista, jos ei huuda toiselle... ei se huutaminen ole mikään ainoa tapa purkaa asioita! Sitä voi myös puhua ihan normaalilla äänensävyllä toisen kanssa asioista, ei huutaminen ole mikään merkki siitä, että patoutumia ei ole, ja ei huutamattomuus merkki siitä, että asiat patoutuu. Huolestuttavalta kuulostaa se, että sinä koet asian siten - ihan niinkuin huutamisen kuuluisi olla osa elämää.

Olen itsekin hyvin temperamenttinen, mutta se ilmenee enemmänkin sitten (joskus turhankin) tiukin sanankääntein tai muutoin tiukalla äänensävyllä :)



Toki on parempi huutaa lapsille kuin tukistaa tms. Ja harva varmaan huutaa ihan siinä määrin, mitä olen itsekin joutunut kuuntelemaan lapsena. Sen takia jo vähäinenkin huuto värisyttää itseäni, nautin rauhallisesta äänensävystä.



Kuitenkin tuntuu myös kauhealta katsoa esim. ruokakaupassa, miten jotkut vanhemmat huutavat lapsille kurkku suorana - tosin he myös monesti tarttuvat lapsiinsa kovin ottein, joten varmaan ne pahimmat huutajat ovat myös niitä, jotka käyttävät fyysisiä kurituksia. Vaikka kolmevuotias kuinka kiukuttelisi, se ei kuitenkaan oikeuta kirjaimellisesti repimään ja riuhtomaan häntä. Sitten kun miettii, mitä näkee jo julkisella paikalla, tulee mieleen mitä mahtaakaan tapahtua neljän seinän sisällä :/



Sen takia vähän tarrauduin kirjoitukseesi, kun joskus joku on kysynyt meiltä että mistä me riitelemme (ensin kerrottuaan ne lukuisat asiat joista on erimielisyyksiä omassa suhteessaan) ja kun olen joutunut toteamaan, että jaa, eipä tule oikein mitään mieleen kun ei hirveämmin riidellä eikä ole erimielisyyksiäkään, niin tältä kysyjältä tuli sitten kommentti että " ettehän te identtisiä voi olla" vaikka sekään ei liity mitenkään siihen, jos linjat sattuu kulkemaan niin hyvin samaa rataa että asioista olla pääasiassa samaa mieltä eikä riitaa mistään käytännön asioista ole.



:)

että vaikka lapsillekin huudan (en kertaakaan viimeiseen kahteen viikkoon), niin en koskaan ilman aihetta esim. purkamalla vain omia patoutumiani. Välillä tuntuu, ettei ole mahdollista olla huutamatta, kun on kaksi samanikäistä sähläävää poikaa, vaaratilanteita on koko ajan, kun pistävät kaksi yhtä viisasta päätä yhteen ja hakkaavat toisiaan...näiden vaaratilanteiden yhteydessäkin tulee vaistomaisesti huudettua ja varotettua toista toisen iskusta ja tämä huuto jää ikään kuin päälle ikään kuin eivät tavallista puhetta edes ymmärtäisi. Ja ei meillä mitään kuulekaan, jos toinen osapuoli ei huuda vastausta... Siispä en kannata turhaa räyhäämistä lapsille. Miehellekään ei ehkä olisi hyvä raivota, muttei hän siitä ole valittanut. Kai se on niin, että mikä toimii toisilla ei toimi toisilla. Minua itseäni ärsyttää se, että mieheni usein turvautuu myös vaitioloon ja se ärsyttää taas minua vielä enemmän ja olen käskenyt myös hänen huutaa ja purkaa patoutumiaan. joskus näin tekeekin, mutta käsittelee asioita eri tavalla kuin minä...

minun mies huutaa ja haistattelee mulle ihan estoitta!

mut täytyy vaan päästää toisesta korvasta ulos...kai?!!

Vierailija kirjoitti:

ennemmin huutaa kuin pitää mykkäkoulua. Noiden parisuhdeterapeuttienkin mielestä mykkäkoulun pitäminen on yksi pahimmista vallankäytön välineistä.



Mun mies ei kyllä taida koskaan huutaa, itse sitä ajoittain teen kun suutun. Mutta mykkäkoulua en pidä. Ainakaan paria tuntia pidempään.

Ei pidä alistua.