Olen varmaan hirveä (aikuinen) tytär

Noin mäkin ajattelin joskus. Äitini kuoli pari kuukautta sitten ja tekisin mitä vaan että olis vielä elossa ja soittelis mulle.

Minulle vapaus koitti ja tietynlainen helpotus, kun äiti kuoli ollessani 48v. Loppui jatkuva vaatiminen, arvostelu ja soitoilla piinaaminen. Koskaan mikään mitä tein ei kelvannut. Pystyin vihdoinkin nauttimaan joulustakin kuten itse halusin. Tämä aihe on tabu. Kaikki äidit eivät suinkaan ole ihania.

Ystäväni uskalsi vasta yli 50-vuotiaana myöntää itselleen - ja sitten meille muille, ettei ole koskaan pitänyt äidistään. Se oli hänelle hyvin helpottavaa.

Kaikki äitisuhteet eivät todellakaan ole hyviä. Oma äitini oli ns. hyvä ihminen.

Mä en tiennytkään että se on noin suuri tabu? Mä olen aina vihannut äitiäni. En ole paljoa ollut hänen kanssaan tekemisissä siitä lähtien kun olin 14.

Minulla on suuria vaikeuksia tulla toimeen äitini kanssa, ja voin sanoa suoraan sen olevan suurimmaksi osaksi äidin syytä. Jostain kumman syystä olen sillä tapaa kiltti, että yritän antaa anteeksi ja unohtaa, vaikka sama kaava toistuu loputtomiin. Äitini ei ole pilannut elämääni, ainoastaan suututtanut minut monissa asioissa ja on tavallaan tosi rasittava ihminen. Silti tiedän, että vihaisin itseäni, jos katkoisin välit ja olisin kamalan ilkeä.

Ja siitä huolimatta olen omalla tavallani tosi itsepäinen enkä yleensä pompi muiden tahdon mukaan. Joku joskus sanoi, että minä yritän aina loppujen lopuksi nähdä ihmisissä hyvää. Tajusin sen todeksi itsekin.