Kun olit lapsi, oliko vanhempasi / toinen heistä koko ajan vihainen ja kiukkuinen?

Äitini oli koko ajan jotenkin kireä ja poissaoleva. Itse asiassa hän on sitä yhtä. Ilmassa leijuu koko ajan jokin katastrofin uhka, vaikka mistään ei koskaan puhuttu. Äiti oli tosi harvoin rento ja vapautunut.

Minulla on aikuisena ollut vaikeuksia käsitellä negatiivisia tunteita ja ottaa ne puheeksi. Vieläkin harjoittelen tunteiden sanoittamista edes itselle ja niistä puhumista muille. En tahdo luoda lapsilleni samanlaista kireää ilmapiiriä kuin meillä kotona oli.

Äiti oli ja on osittain vieläkin. Lapsuudesta muistan sen, että pelkäsin äitiä ja aina jos halusin vaikka mennä kaverille niin kysyin luvan isältä. Äitille ei uskaltanut oikein edes puhua, kun ikinä ei tiennyt mistä hän suuttuu. Suuttuessaan sitten mökötti viikkotolkulla. Teininä tykkäsin olla paljon omissa oloissani ja kerran olin tapani mukaan viettänyt lauantain omassa huoneessani lukien ja kirjoittaen ja musiikkia kuunnellen, kun äiti illalla tuli huoneeseeni raivoamaan miten olen pilannut hänen viikonoppunsa (ilmeisesti sillä, että vietin aikaani omassa huoneessani). Saattaa nykyäänkin suuttua ja syyllistää mitä ihmeellisimmistä asioista. Kymmenen vuotta nuoremmalle siskolleni hän on kyllä ainakin sivusta katsottuna aina ollut hyvä äiti, toisinaan mietin miksi hän ei kyennyt silloin eikä kykene vieläkään rakastamaan minua yhtä paljon.

Isä oli kiukkuinen kuin ampiainen. Kotona oli hankala olla, jatkuva äreä ilmapiiri. Piti kulkea pitkin seiniä.. odotin perjantaita, että avaa pullonsa ja joi itsensä mukavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli aina vihainen ja ärsyyntynyt. On vielä tänäkin päivänä, ainakin kun me lapset häntä tapaamme. En sitten tiedä onko iloisempi kun me emme ole paikalla?

Syytä sille ei ole ikinä kertonut. Luulen että ei kestänyt lapsiperheen kovia ääniä ja rahan "tuhlausta" mitä perheeseen kului.

Nykyaikana ei ilmeisesti kestä sitä että omat lapset käyttävät rahaa hänen mielestään turhiin juttuihin, eivätkä kuuntele hänen " neuvojaan".

Tismalleen kuin minun elämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli ja on osittain vieläkin. Lapsuudesta muistan sen, että pelkäsin äitiä ja aina jos halusin vaikka mennä kaverille niin kysyin luvan isältä. Äitille ei uskaltanut oikein edes puhua, kun ikinä ei tiennyt mistä hän suuttuu. Suuttuessaan sitten mökötti viikkotolkulla. Teininä tykkäsin olla paljon omissa oloissani ja kerran olin tapani mukaan viettänyt lauantain omassa huoneessani lukien ja kirjoittaen ja musiikkia kuunnellen, kun äiti illalla tuli huoneeseeni raivoamaan miten olen pilannut hänen viikonoppunsa (ilmeisesti sillä, että vietin aikaani omassa huoneessani). Saattaa nykyäänkin suuttua ja syyllistää mitä ihmeellisimmistä asioista. Kymmenen vuotta nuoremmalle siskolleni hän on kyllä ainakin sivusta katsottuna aina ollut hyvä äiti, toisinaan mietin miksi hän ei kyennyt silloin eikä kykene vieläkään rakastamaan minua yhtä paljon.

Minulla on vähän samantapainen kokemus. Olin ehkä 12-vuotiaana ollut viikonloppuna yksin ulkona kävelyllä pari tuntia, koska nautin metsiköissä samoilusta (juu, olen vähän introvertti). Joskus myöhemmin viikolla äiti mäkätti, että pilasin hänen viikonloppunsa, kun olin sillä tavalla koko päivän poissa enkä suvainnut tulla kotiin. Purkaus oli ihan käsittämätön, koska en todellakaan ollut koko päivää missään enkä mielestäni ollut tehnyt mitään pahaa! Myönteistä oli toki se, että hän sentään sanoi, mistä kenkä hiertää... Myös kavereilla käymisen jälkeen hän usein mökötti hiljaa. En vieläkään tiedä, miksi kotoa poistuminen oli niin kauheaa. Kokiko äiti itsensä hylätyksi?

Minulla on aikuisena ollut jotenkin vaikea oikeuttaa itselleni omia menoja, koska lapsuudessa niistä seurasi aina ihme kireily. Olin joskus jopa yllättynyt kun saatoin palata kotiin, jossa mieheni oli ihan hyväntuulinen :D

Meillä molemmat vanhemmat olivat kokoajan vihaisia ja huusivat. Ilmapiiri oli niin ankea etten milloinkaan voinut ja uskaltanut pyytää kavereita kylään. Tuntui että he vihaavat minua ja olin kokoajan tiellä. Siksi viihdyinkin paljon omissa oloissani ja pois kotoa. Ikinä en voinut vanhemmilleni kertoa oikeastaan mitään, halusivat kuulla vain hyviä uutisia. En halunnut tuottaa heille stressiä.

Nykyään olen ahkeralla työllä ja korkealla koulutuksella luonut itselleni tasapanoisen ja taloudellisesti riippumattoman elämän. Päätin jo nuorena etten ole riippuvainen kenestäkään enkä mistään.

Aikuisella iällä vanhempani haluavat olla enemmän tekemisissä. Minä en. Mutta olen kohtelias heitä kohtaan velvollisuuden tunteesta.

Äitini pilasi kodin ilmapiirin täysin. Hänellä oli joka päivä paljon negatiivista sanomista ja valittamista muulle perheelle. Jotain aivan täysin nippeliasioita, jotka normaali ihminen ohittaisi kokonaan, mutta hän jäi jumiin asiaan ja lietsoi itsensä toistelemalla yltyvään raivoon.

Saattoi myös saada raivareita täysin ennakoimattomasti yht'äkkiä nollasta sataan. Johti lähinnä muun perheen kävelyyn munankuorilla ja hänen välttelyynsä.

Ei ole ikävä lapsuuden mustia vuosia.

Uraohjautunut äitini oli koko lapsuuteni vihainen. Katkaisin juuri välini häneen, kun jatkui koko aikuisuudenkin henkinen väkivalta.

Äitini oli koko ajan vihainen minulle ja se tuli selvästi esiin. Huutamista ja tyytymättömyyttä. Marttyyriutta.

Nyt olen 45 v yksinäinen nainen. Ei miestä eikä lapsia. En pysty kiintymään kehenkään. Arvoton ja hylätty olo.

Sellaista lapsuutta ei ymmärrä ellei ole kokenut. Joten viisastelijat, ei kannata opettaa minulle, kuinka pitäisi elää. Elämä pilattu jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti oli ja on osittain vieläkin. Lapsuudesta muistan sen, että pelkäsin äitiä ja aina jos halusin vaikka mennä kaverille niin kysyin luvan isältä. Äitille ei uskaltanut oikein edes puhua, kun ikinä ei tiennyt mistä hän suuttuu. Suuttuessaan sitten mökötti viikkotolkulla. Teininä tykkäsin olla paljon omissa oloissani ja kerran olin tapani mukaan viettänyt lauantain omassa huoneessani lukien ja kirjoittaen ja musiikkia kuunnellen, kun äiti illalla tuli huoneeseeni raivoamaan miten olen pilannut hänen viikonoppunsa (ilmeisesti sillä, että vietin aikaani omassa huoneessani). Saattaa nykyäänkin suuttua ja syyllistää mitä ihmeellisimmistä asioista. Kymmenen vuotta nuoremmalle siskolleni hän on kyllä ainakin sivusta katsottuna aina ollut hyvä äiti, toisinaan mietin miksi hän ei kyennyt silloin eikä kykene vieläkään rakastamaan minua yhtä paljon.

Minulla on vähän samantapainen kokemus. Olin ehkä 12-vuotiaana ollut viikonloppuna yksin ulkona kävelyllä pari tuntia, koska nautin metsiköissä samoilusta (juu, olen vähän introvertti). Joskus myöhemmin viikolla äiti mäkätti, että pilasin hänen viikonloppunsa, kun olin sillä tavalla koko päivän poissa enkä suvainnut tulla kotiin. Purkaus oli ihan käsittämätön, koska en todellakaan ollut koko päivää missään enkä mielestäni ollut tehnyt mitään pahaa! Myönteistä oli toki se, että hän sentään sanoi, mistä kenkä hiertää... Myös kavereilla käymisen jälkeen hän usein mökötti hiljaa. En vieläkään tiedä, miksi kotoa poistuminen oli niin kauheaa. Kokiko äiti itsensä hylätyksi?

Minulla on aikuisena ollut jotenkin vaikea oikeuttaa itselleni omia menoja, koska lapsuudessa niistä seurasi aina ihme kireily. Olin joskus jopa yllättynyt kun saatoin palata kotiin, jossa mieheni oli ihan hyväntuulinen :D

Mun äiti teki samaa. Myöhemmin ymmärsin, että hän oli ollut huolissaan, ja se purkautuu hänellä kiukkuna ja huutamisena sitten kun tilanne laukeaa. Hän ei osaa yhtään tunnistaa eikä käsitellä tunteitaan, eikä ilmaista niitä.

Joo, kotona piti kävellä kuin munan kuorilla, ettei vaan olisi syntynyt räjähdystä. Ihan mitätön asia saattoi aiheuttaa räjähdyksen. Vanhemmilla oli huono parisuhde, mutta kulissien takia piti pitää liitto kasassa. Kasvoin sellaisessa ilmapiirissä, että kuuntelin jatkuvaa nälvimistä, viiltäviä sivalluksia, toisten mitätöintiä yms. Olen herkkä luonteeltani ja olen kyllä kaikki huonot opit imenyt itseeni, kun muuta mallia ei ollut. Käytän aivan valtavasti voimavaroja siihen, että en käyttäytyisi kuten vanhempani, mutta se on todella uuvuttavaa ja toisinaan tapahtuu se, jota yli kaiken yritän koko ajan varoa - möläytän jotain negatiivista, ja joka ikisen möläytyksen jälkeen häpeän itseäni aivan valtavasti. Häpeän tunne on niin murskaava, että eristän itseni kaikista muista ihmisistä, etten vaan aiheuttaisi mitään sellaista tilannetta, että saisin taas hävetä itseäni.

...pelon ilmapiirissä kasvoimme...

Njet.

Äiti oli hiljainen ja alistuva. Isä oli alkoholisti.

Vanhemmillani oli paljon rahahuolia silloin. Suuttuivat herkästi jos tuhlasin jotain, esim. kaadoin maitolasin tai otin liian paljon saippuaa.

Molemmat, joskus eri aikaan, mutta monesti samaan aikaan. Äitini oli aina tyytymätön isään ja kiukutteli. Isäni puolestaan eli jotain fantasiaa itsestään suurmiehenä, eikä kestäny vaimoaan ja kahta lastaan, jotka olivat tiellä ja jatkuvasti tarvitsevia. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmillani oli paljon rahahuolia silloin. Suuttuivat herkästi jos tuhlasin jotain, esim. kaadoin maitolasin tai otin liian paljon saippuaa.

Ai onko se tuhlaamista jos maitolasi kaatuu? Ehkä 1,5 dl maitoa. Aika tiukilla on oltu teillä. Miten edes voi ottaa liian paljon saippuaa?