Onko sinulle ollut hyötyä koululiikunnasta?

Jos joku muuten ihmettelee millaisista ihmisistä tulee näitä kauheita liikunnanopettajia, niin omalta luokaltani alalle lähti suuntaamaan kaksi urheilullisinta tyttöä, jotka myös säälimättä pilkkasivat huonoja oppilaita vielä pukuhuoneissa ja välitunneillakin ja syyttivät näitä joukkueen epäonnistumisesta, haukkuivat osaa läskeiksi ja pilkkasivat jopa niitä heikoimpia oppilaita, jotka varovasti olivat ilmaisseet kiinnostustaan johonkin lajiin.

Ensin meinasin vastata, että ei. Mutta yhden asian muistan: ala-asteella meille kävi muutaman kerran opettamassa hiihtämistä jokin paikallisen urheiluseuran henkilö (olisiko ollut sitten valmentaja tmv., siitä on aikaa) ja hän opetti perinteisen ja luisteluhiihdon tekniikan, miten suksea pitää potkaista ja missä rytmissä, samoin opeteltiin menemään mäkiä ylös ja laskemaan alas. Sen jälkeen suksilla pääsi oikeasti eteenpäin aika helpostikin, ja edelleen hiihtäminen on niitä ainoita lajeja, joihin minulla ei liity mitään kamalia tai nöyryyttäviä muistoja.

Ongelma on varmaan siinä, että koulussa ei OPETETA liikuntaa. Tunti alkaa sillä, että jaetaan joukkueet ja sitten aletaan pelaamaan. Ne jotka osaavat, pelaavat, ne jotka ei osaa, hengaa parhaan taitonsa mukaan mukana (siellä sivussa ryntäilee sinne tänne), tai jos pokkaa riittää niin seisoskelee kentän laidalla. Ei ihme, ettei nappaa kun tähtipelaajat siellä kikkailevat ja muut yrittää tajuta mikä homman nimi on. Opettajan tehtävä on ainoastaan puhallella pilliin, kehua hyviä ja haukkua huonoja.

Aerobicissä opettaja näyttää mallia, vaikkei itse edes osaa, tähtiliikkujat sitten tekee paremmin kuin ope ja ne jotka on ihan pihalla vaan yrittää pysyä mukana tai seisoo paikallaan kun opettaja kääntää selän.

Yleisurheilussa esim pituushypyssä seistään jonossa ja vuorollaan hypätään. Ope mittaa pituudet ja siinä se, ei mitään tekniikkaopastusta. Kuulassa vaan viskotaan palloa sektoriin ja yritetään pysyä ringissä.

Hiihdossa laitetaan sukset jalkaan ja sitten vaan ladulle. Väärästä tekniikasta menee selkä ja muut paskaksi.

On se hienoa, kun ne jotka ei osaa, opettavat. Mitä jos samaa sovellettais muihinkin aineisiin. Opettaja tulis luokkaan ja sanois että nyt on ruotsia, pärjäilkää.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on varmaan siinä, että koulussa ei OPETETA liikuntaa. Tunti alkaa sillä, että jaetaan joukkueet ja sitten aletaan pelaamaan. Ne jotka osaavat, pelaavat, ne jotka ei osaa, hengaa parhaan taitonsa mukaan mukana (siellä sivussa ryntäilee sinne tänne), tai jos pokkaa riittää niin seisoskelee kentän laidalla. Ei ihme, ettei nappaa kun tähtipelaajat siellä kikkailevat ja muut yrittää tajuta mikä homman nimi on. Opettajan tehtävä on ainoastaan puhallella pilliin, kehua hyviä ja haukkua huonoja.

Aerobicissä opettaja näyttää mallia, vaikkei itse edes osaa, tähtiliikkujat sitten tekee paremmin kuin ope ja ne jotka on ihan pihalla vaan yrittää pysyä mukana tai seisoo paikallaan kun opettaja kääntää selän.

Yleisurheilussa esim pituushypyssä seistään jonossa ja vuorollaan hypätään. Ope mittaa pituudet ja siinä se, ei mitään tekniikkaopastusta. Kuulassa vaan viskotaan palloa sektoriin ja yritetään pysyä ringissä.

Hiihdossa laitetaan sukset jalkaan ja sitten vaan ladulle. Väärästä tekniikasta menee selkä ja muut paskaksi.

On se hienoa, kun ne jotka ei osaa, opettavat. Mitä jos samaa sovellettais muihinkin aineisiin. Opettaja tulis luokkaan ja sanois että nyt on ruotsia, pärjäilkää.

:D Tama kuvaus pisti naurattamaan... Se on todellakin niin osuva. Olin itse tuollainen kentan laidalla farkuissa seisoskeleva tapaus. Vihasin liikuntatunteja ja myos niita liikunnanopettajia ylla mainituista syista.

t. Jo aiemmin ketjuun kommentoinut

Joo.  Olin yläasteen ensimmäisillä luokilla sellainen perus idioottiteini joka pelkäsi hikoilua ja kaikki oli ihan paskaa. En halunnut edes yrittää ja vihasin opettajaamme. Yhdellä tunnilla hän totesi että voisin jopa pitää liikunnasta jos edes yrittäisin vähän. En tiedä mitä tapahtui mutta aloin oikeasti osallistua tunneilla. En todellakaan ollut hyvä, mutta opettaja näki että yritin oikeasti. Numero nousi kutosesta kasiin, ja nyt tykkään liikkua todella paljon. 

Ei. Inhosin koululiikuntaa. Nyt kun liikun miten itse haluan, liikunta on ihan kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Olin niitä, jotka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen ja liikunnannumero oli todistuksen huonoin. Koska ei kiinnosta tehdä mitään, jossa jo lähtökohtaisesti olen huono, meni vuosia etten harrastanut liikuntaa. Vasta lähempänä keski-ikää olen tajunnut, että olen huono pallopeleissä ja nopeudessa, mutta olen hyvä kestävyyttä vaativissa lajeisss, kuten pitkänmatkan juoksussa. Olen myös sitkeä, joten minulle sopii myös lajit, joissa mennään äärirajoille, kuten Crossfit.

Aika jännä. Minä tajusin nuo juuri siellä liikuntatunnilla. Ala-asteella.

Koululiikunta tekis minusta intohimoisen liikunnanvihaajan kymmeneksi vuodeksi. Kun sitten siinä jossain kaksvitosena aloin sitten vähitellen pyristellä eroon rapakunnosta, aloittaminen oli ihan helvetin vaikeaa. Nykyään harrastan lenkkeilyä ja joogaa ja olen ihan ok kunnossa, joskin normaalipainon ylärajoilla.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on varmaan siinä, että koulussa ei OPETETA liikuntaa. Tunti alkaa sillä, että jaetaan joukkueet ja sitten aletaan pelaamaan. Ne jotka osaavat, pelaavat, ne jotka ei osaa, hengaa parhaan taitonsa mukaan mukana (siellä sivussa ryntäilee sinne tänne), tai jos pokkaa riittää niin seisoskelee kentän laidalla. Ei ihme, ettei nappaa kun tähtipelaajat siellä kikkailevat ja muut yrittää tajuta mikä homman nimi on. Opettajan tehtävä on ainoastaan puhallella pilliin, kehua hyviä ja haukkua huonoja.

Aerobicissä opettaja näyttää mallia, vaikkei itse edes osaa, tähtiliikkujat sitten tekee paremmin kuin ope ja ne jotka on ihan pihalla vaan yrittää pysyä mukana tai seisoo paikallaan kun opettaja kääntää selän.

Yleisurheilussa esim pituushypyssä seistään jonossa ja vuorollaan hypätään. Ope mittaa pituudet ja siinä se, ei mitään tekniikkaopastusta. Kuulassa vaan viskotaan palloa sektoriin ja yritetään pysyä ringissä.

Hiihdossa laitetaan sukset jalkaan ja sitten vaan ladulle. Väärästä tekniikasta menee selkä ja muut paskaksi.

On se hienoa, kun ne jotka ei osaa, opettavat. Mitä jos samaa sovellettais muihinkin aineisiin. Opettaja tulis luokkaan ja sanois että nyt on ruotsia, pärjäilkää.

Niinpä. En edelleenkään osaa esimerkiksi jalkapallon sääntöjä. Luokan parhaimmat, jotka harrastivat vapaa-ajallaan urheilua dominoivat peliä.

Nykyisin aikuisena on edelleen jotenkin ällistynyt, että oma koordinaatio ja kyky kehittyä onkin ihan normaalilla tasolla ja että maailmassa on lukematon määrä tapoja harrastaa liikuntaa. On kehonpainoa, kuminauhaa, nyrkkeilyä, eri tanssimuotoja, juoksemistakin voi harjoitella ilman, että olisi pakko kylmiltään juosta 1500 metriä hyvässä ajassa, you name it. Meillä koululiikunnassa ei ollut mitään muuta kuin perinteisiä joukkuelajeja. Paska täsäkä meille, jotka emme ole hyviä joukkuelajeissa.

Kaikki ryhmäliikunta ahdistaa edelleen suuresti, en harrasta mitään jumppia tai pallopelejä. Nyt aikuisiällä olen onnekseni löytänyt mukavan lajin jossa en koe mitään suorituspaineita. Harrastan siis sirkusta, ja siinä jokainen mokailee joka tapauksessa, joten minua ei ahdista yhtään vaikka muut katsoisivat vierestä epäonnistunutta suoritustani.

Hell nou!!

Varsinkin ala asteella tykkäsin liikunnasta, varsinkin joukkue peleistä joten olen tyytyväinen että sain kokeilla pelata esim sähly, jalkapallo, pesis, jääkiekko jne.

Itsellä ei ollut mahdollisuutta harrastaa mitään tuollaista.

Uimataito, joten mielestäni on ollut hyötyä.

Ei ole ollut hyötyä, päinvastoin. Ainoa kouluaine, jossa oikein rohkaistiin syrjimään ja kiusaamaan muita. Millään muilla tunneilla ei myöskään jatkuvasti vertailtu oppilaita niin suorasti toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Onpas negatiivisia kokemuksia. Itse katson asiaa opettajan näkökulmasta koulussa, enkä voi kuin olla kiitollinen, että näitä nykylapsia liikutetaan edes sen verran. Ne jotka liikuntaa muutenkin harrastavat, tykkäävät tunneista ja ne jotka eivät liiku vapaa-ajallakaan, ovat pääsääntöisesti melkoisen huonossa kunnossa. On esim ihan tavallista, että neljäsluokkalainen ei osaa kuperkeikkaa tai sitoa lenkkarinnaruja, jaksa juosta liikuntasalia edes päästä päähän tai kykene sisäistämään yksinkertaisiakaan pelisääntöjä.

koululiikunta on monelle ainoa liikuntamuoto ja siksi elintärkeää. Parasta olisi, että sitä olisi päivittäin.

Lapsena liikuin koulumatkat molempiin suuntiin, talvella kävellen, syksyllä ja keväällä pyöräillen. Ylipäätään minua ei kuskattu mihinkään vaan liikuin aina kävelemällä tai pyöräilemällä. Kiipeilin puissa, leikin metsässä. Patikoimme perheemme kanssa. Leikimme kavereiden kanssa keinupalloa, tervapataa yms. Arkista liikuntaa tuli siis joka ikinen päivä. Olin notkea ja nopea enkä ollut mitenkään huonossa kunnossa. Silti koululiikunta oli minulle täyttä helvettiä, mm koska olin luokan lyhyin ja minut oli erittäin helppo työntää kumoon esimerkiksi sählyä pelatessa. Liikuntatunnit olivat usein erittäin nöyryyttäviä. Esimerkiksi kaikkien piti onnistua hyppäämään pukin yli, ja se tietysti onnistui luokan pisimmiltä vaivatta, me lyhyemmät ja hennommat olimme täysin pulassa tällaisten tehtävien edessä. Joukkuelajit pelattiin aina vahvimpien ja parhaiden ehdoilla. Lentopallossa verkko oli pakko nostaa niin ylös, ettei pelistä meinannut koskaan tulla mitään koska varsinkaan pienempikokoiset eivät saaneet palloa verkon yli. Kyllä ne säännöt yms olisi oppinut ihan yhtä lailla jos verkkoa olisi vähän laskettu ja olisimme jopa voineet nauttia pelistä. Ylipäätään liikuntatunneilla voisi yrittää opettaa lapsille suvaitsevaisuutta ja toisten huomioimista, ne jotka haluavat huippu-urheilijoiksi voivat etsiä paikkakunnaltaan jonkun seuran missä harjoitella.

Onko kaikilla ollut jo hirviö liikkamaikka vai mitä niillä tunneilla on tapahtunut? Meillä oli  liikkatunneilla vain pari tyttöä, jotka eivät haluneet osallistua ja siksi ne valittiin viimeisenä. En oikein tiedä miten heitä olisi voinut tsempata, koska he eivät haluneet koskaan mihinkään osallistua. Muuten kaikki osallistui, jokainen omalla tyylillään. Ja juuri pallopeleissä jokaiselle löytyi paikka. Itse olin luokan huonoin hiihtäjä, tai siis jos niitä kahta ei oteta lukuun, mutta ei siitä mitään traumaa jäänyt. Telinevoimistelu ei ollut minun lajini vaikka olinkin pieni ja rakenteellisesti siihen sopiva. Ei meistä kukaan ollut hyvä ainakaan kaikissa lajeissa, silti yritettiin ja oli ihan hauskaa. Tehtiin testejä ja mitattiin tuloksia. En muista edes omia tuloksiani saati sitten toisten. Joskus lintsattiin ja joskus "eksyttiin". Minä kilpailin ala-asteella suunnituksessa, mutta yläasteella "eksyin" kaverini kanssa usein jätskille. En usko, että missään muualla olisin niin monipuolisesti voinut tutustua eri lajeihin kuin koulun liikuntatunneilla. 

Ja oli meillä taidepäiviä ja kilpailuja ja käsityönäyttelyitä. Ja kaikissa aineissa kokeita joita mitattiin numerolla.

Ei, mutta valtavasti haittaa on ollut. Liikunnanopettajien sadismi oli aikoinaan ihan omaa mittaluokkaansa. En kaipaa niitä aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Olin niitä, jotka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen ja liikunnannumero oli todistuksen huonoin. Koska ei kiinnosta tehdä mitään, jossa jo lähtökohtaisesti olen huono, meni vuosia etten harrastanut liikuntaa. Vasta lähempänä keski-ikää olen tajunnut, että olen huono pallopeleissä ja nopeudessa, mutta olen hyvä kestävyyttä vaativissa lajeisss, kuten pitkänmatkan juoksussa. Olen myös sitkeä, joten minulle sopii myös lajit, joissa mennään äärirajoille, kuten Crossfit.

Aika jännä. Minä tajusin nuo juuri siellä liikuntatunnilla. Ala-asteella.

Tajusin tajusin vaikka kuinka alapeukutatte. Siihen aikaan liikuttiin paljon, mutta monikaan ei harrastanut liikuntaa missään seurassa. Ainakaan tytöistä. Koulussa huomasin olevani hidas mutta kestävä. Huomasin myös että minulla on hyvä pelisilmä joukkuepeleissä ja ponnistusvoima. yms. Koululiikunta selvitti minulle omat vahvuuteni ja myös ne itselle sopimattomat lajit.

Liikunta käsittääkseni on se yleisimmin inhottu kouluaine (no, uskonto saattaa mennä edelle).

Useimmilla meistä ihan tavallisista ihmisistä on koululiikunnasta pelkkiä huonoja kokemuksia. Niin minullakin.

Vapaa-ajalla liikuin mielelläni jo lapsena ja nuorena, koulussa hampaat irvessä. Monellahan koululiikunta sammuttaa kipinän liikkumisen kokonaan. Itselläkin oli vähällä käydä niin, onneksi se kipinä tuli myöhemmin uudelleen takaisin.

Liikunnanopettajat ja koulujen liikuntatuntien suunnittelijat saisivat mennä itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on varmaan siinä, että koulussa ei OPETETA liikuntaa. Tunti alkaa sillä, että jaetaan joukkueet ja sitten aletaan pelaamaan. Ne jotka osaavat, pelaavat, ne jotka ei osaa, hengaa parhaan taitonsa mukaan mukana (siellä sivussa ryntäilee sinne tänne), tai jos pokkaa riittää niin seisoskelee kentän laidalla. Ei ihme, ettei nappaa kun tähtipelaajat siellä kikkailevat ja muut yrittää tajuta mikä homman nimi on. Opettajan tehtävä on ainoastaan puhallella pilliin, kehua hyviä ja haukkua huonoja.

Aerobicissä opettaja näyttää mallia, vaikkei itse edes osaa, tähtiliikkujat sitten tekee paremmin kuin ope ja ne jotka on ihan pihalla vaan yrittää pysyä mukana tai seisoo paikallaan kun opettaja kääntää selän.

Yleisurheilussa esim pituushypyssä seistään jonossa ja vuorollaan hypätään. Ope mittaa pituudet ja siinä se, ei mitään tekniikkaopastusta. Kuulassa vaan viskotaan palloa sektoriin ja yritetään pysyä ringissä.

Hiihdossa laitetaan sukset jalkaan ja sitten vaan ladulle. Väärästä tekniikasta menee selkä ja muut paskaksi.

On se hienoa, kun ne jotka ei osaa, opettavat. Mitä jos samaa sovellettais muihinkin aineisiin. Opettaja tulis luokkaan ja sanois että nyt on ruotsia, pärjäilkää.

Niinpä. En edelleenkään osaa esimerkiksi jalkapallon sääntöjä. Luokan parhaimmat, jotka harrastivat vapaa-ajallaan urheilua dominoivat peliä.

Nykyisin aikuisena on edelleen jotenkin ällistynyt, että oma koordinaatio ja kyky kehittyä onkin ihan normaalilla tasolla ja että maailmassa on lukematon määrä tapoja harrastaa liikuntaa. On kehonpainoa, kuminauhaa, nyrkkeilyä, eri tanssimuotoja, juoksemistakin voi harjoitella ilman, että olisi pakko kylmiltään juosta 1500 metriä hyvässä ajassa, you name it. Meillä koululiikunnassa ei ollut mitään muuta kuin perinteisiä joukkuelajeja. Paska täsäkä meille, jotka emme ole hyviä joukkuelajeissa.

Itselläkin tuli inho näiden takia joukkue tai pari lajeihin. Itsekkin vasta reilusti yli parikymppisenä olen löytänyt hyviä urheilulajeja joita koulu ei voi pilata. Esim itsepuolustus ja jousiammunta. Vaikka ensimmäinen on joukkuelaji yritän päästä kammosta yli, sillä se on kuitenkin harrastus jossa pari on välttämätön ja saa olla osaamaton.

Miksei liikunnanopetusta voisi viedä enemmän samaan suuntaan kuin muitakin taitoaineita: jokainen tekee omista lähtökohdistaan käsin. Ketään ei nöyryytetä. Jokainen voi oppia. Parhaimmillaan liikunta voi lisätä hyvinvointia, parantaa itsetuntemusta, liikunnan kautta voi löytyä joku mielekäs ja mukava laji. Miksei tuota pakottamista, nöyryyttämistä ja kiusaamista saada mitenkään kitkettyä liikunnanopetuksesta pois? Ei musiikissakaan ole enää vuosikymmeniin käytetty laulukokeita yksin luokan edessä jne?