Lue keskustelun säännöt.
Puolison, työkaverin tai läheisen sairaita vallankäyttötapoja.
07.04.2016 |
Tuon aika karmaisevan eksytysketjun "innoittamana" ajattelin laittaa tällaisen, kun ei viitsi sekoittaa asiallista ketjua ihan kaikella asiaan mahdollisesti liittyvällä.
Itselläni on kokemusta miehestä, joka kauniin naikkosen nähdessään meni hänen luokse juttelemaan jättäen minut kuin nallin kalliolle, ja tiesin että hänellä oli siihen omat motiivinsa. Häivyin paikalta ja menin tekemään omia asioitani, ja sitten hän muina miehinä saattoi tulla luokseni ja esitin, kuin en olisi huomannutkaan hänen häipymistään. Tämä ärsytti häntä suuresti ja hän yritti aina viritellä keskustelua että voi voi, taisitpa vähän loukkaantua kun lähdin (ja siis oli alkanut vain huvittamaan tuo pelleily siinä määrin, että olin lähinnä huojentunut kun hän hilpaisi nerokkaille retkilleen ja kuvitteli, että jaksaisin pelata pelejä kuin joku 5-vuotias). Vastasin aina vain että ei suinkaan ja jatkoin tekemisiäni. Sitten hän yritti jotain muutakin juttua viritellä niistä naisista, esim. että kuinka ne nuoret naiset pukeutuukaan niin kauniisti nykyään ja selkeästi yritti tarkkailla reaktiotani :D
Toinen hyvä esimerkki (eri mies) oli yksi esimieheni, joka oikein mielin kielin nauratti ja tarjosi vaikka kahvit jne. ja jäi pitkäksi aikaa juttelemaan töiden jälkeen. Seuraavana päivänä kun iloisesti moikkaan edellisen päivän mukavat jutut mielessä, niin mies esittää että ei huomaakaan. Oikein tekee asiakseen vältellä minua ja alkuun luulin, että olin tehnyt sanonut jne. jotain väärää. Tämähän se kupletin juoni hänelle juuri olikin, saada minut raiteiltani. Muutaman vuoden ajan näin kun käyttäyti samalla tavalla muillekin nuorille naisille, jotka hämääntyivät tästä hurmaavasta käytöksestä ja sitten melkein itkua tihrustivat, kun eivät tienneet mitä ovat tehneet väärin.
Molemmilla miehillä oli yhteinen piirre; samoja, nokkelan hauskoja juttuja kierrätettiin aina uusille ihmisille joilta lähti jalat alta ihastuksesta näitä miehiä kohtaan. Eikä kumpikaan voinut sietää, jos he eivät olleet huomion keskipisteitä, vaan kertoilivat aina omia juttujaan ja tekivät numeron omasta mököttämisestään, jos joku muu heidän mielestä alempiarvoisempi mies varasti shown. Lisäksi vahvat naiset olivat heille myrkkyä.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loukkaantuminen ja uhriutuminen silloin, kun kukaan ei ole toiminut väärin. Uskomatonta, miten yleistä ja semihyväksyttyä tämä on.
Siis tämä! Joudun jatkuvasti miettimään sanomisiani ja olemaan varpaillani yhden tyypin kanssa, koska hänellä on uskomaton taito löytää vittuilua sieltä, missä sitä ei ole. Tämän takia oon muuallakin alkanut varomaan sanomisiani ja välttelemään huumoria tuntemattomien ihmisten kanssa.
Oon luonteeltani aika kiltti, enkä ainakaan tahallani vittuile kenellekään.
Öö, meinaatko että tässä ketjussa on siis paljonkin vaan tilanteita, missä ihmiset on ymmärtäneet toiset ihanat viattomat ihmiset väärin ja loukkaantuneet turhasta? Mielestäni aika moni on tunnistanut ihmisistä systemaattista huonoa käytöstä, jonka yläpuolelle ovat osanneet nousta eikä mitään ammattiloukkaantumista.
Ammattiloukkaantuminen on myös vallankäyttöä.
Sellaisia on myös olemassa ja käsitin kyllä että tarkoitettiin sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mykkäkoulu on hyvä. Samoin kaikenlainen ignooraus kaikkiin asioihin liittyen, ei esim. tervehditä kunnolla tai pidetä ajan tasalla asioista. Välinpitämättömyys ja vähättely. Näitä olen itse kokenut puolisoni taholta. Aluksi olin että wtf, mitä teen väärin ja luulin vian olevan itsessäni. Myöhemmin ymmärsin, että teenpä niin tai näin niin pieleen menee joka tapauksessa joten lakkasin stressaamasta asialla. Miehelle olikin sitten pieni yllätys kun itsekin esim. lopetin tervehtimisen ja yleisen miellyttämisen.
Mun miehellä on tapana feidata aina jos on sovittuna, että hän jää kotiin lasten kanssa kun mulla olis jotain menoa. Näin on käyny todella useasti, milloin on jääny multa lääkärikäynnit väliin ja mun harrastukset vielä useammin, kun mies lähteekin kotoa ovet paukkuen menemään just ennen mun menoa, tai ylipäätään jättää tulematta kotiin sovittuna ajankohtana. Sillä on useita muitakin piirteitä mitkä ärsyttää, mut toi on silkkaa kusipäisyyttä ja vallankäyttöä kun hän tietää etten pääse kotoa mihinkään ilman lapsia, jos hän ei suostu niiden kanssa olemaan.
Meillä on niin kieroutunut työympäristö, että nämä ovat ihan arkipäivää:
* Henkilöt eivät tule palavereihin, tai tulevat niihin 15 minuuttia myöhässä. Olen alkanut perua palaverit jos 5 yli ei osallistujia näy - sillä seurauksella, että nyt valitetaan kuinka "ei sitten ollut palaveria, enkä ollut kuin minuutin myöhässä" (kummasti kaikki kellot näytti reilusti yli 5 yli).
* Henkilöt poistuvat palaverista mitään ilmoittamatta, tai soittelevat puheluja ja antavat muiden odottaa. Pahimmillaan tj vastaa puhelimeen koko firman kuukausi-infon aikana, jolloin 40 ihmistä odottaa vieressä että herra suvaitsisi lopettaa puhelun.
* Luonnollisesti palaverien aikana tehdään ihan muita työjuttuja läppärillä, ja kaikki asia menee ohi.
* Kun kyllästyin em. käytöksiin ja lakkasin pitämästä palavereita, tuli valitusta miksi "aihetta x ei ole edistetty, miksi tästä ei ole ollut enää palavereja".
* Jos työmääräys ei ole mieluinen, se deletoidaan.
* Tj ei puhu työpuheluita huoneessaan, vaan puhelun tullessa lähtee avokonttoriin puhumaan. Hän siis seilaa muiden työpisteiden edessä, ja puhuu (luonnollisesti todella kovaan ääneen) pitkiä puheluita kaikkia muita häiriten.
* Yksi esimiehistä harrastaa systemaattista kiusaamista, joka kohdistuu pääasiassa naispuolisiin työntekijöihin. Hänen (ainoa) taitonsa on tehdä se ns. kiinalaisena kidutuksena, eli hän painostaa koko ajan pikkuisen uhriaan. Esim. pommittaa kysymyksillä jatkuvasti, niin että uhri ei ehdi vastata edelliseen kun tulee jo uusi, ja sitten painostusta miksi aiempiin ei ole vastattu. Hän tekee tätä niin kauan että uhri hermostuu jollain lailla - sen jälkeen tyyppi suorittaa esim. messenger-keskusteluista "leikkaa-liimaa" operaation jolla saa uhrin näyttämään epävakaalta ja huonolta tiimityöntekijältä, ja lähettelee sitä pätkää puolelle firmalle uhrin selän takana.
* Em. tyypin takia useampi ihminen on jo irtisanoutunut ja/tai ollut kuukausien saikulla työuupumuksen takia, mutta firman johdon mukaan "se nyt vain on sen luonne" tai "ei muilla ole sen kanssa ongelmia" (eipä, mutta luonnollisesti hän valitsee kerralla vain yhden kiusattavan).
Ja tässä vasta jäävuoren huippu. Harmi kun alallamme on niin huono työtilanne, olisin itsekin lähtenyt täältä jo vuosia sitten mutta tyhjän päälle en halua jäädä. Pidemmän päälle tähän on turtunut - palkka juoksee, vaikka istuisin koko päivän neuvotteluhuoneessa pitämässä itsenäni palaveria...
Mun mies tekee tuota lähtöjuttua mistä joku mainitsikin jo. Eli aina kun on jotain sovittuna, lähtöä venytetään mahdollisimman pitkään (eli pelaa tietokoneella tai nukkuu siihen asti että pitäisi olla jo kävelemässä bussille) ja kun yritän hoputtaa, alkaa kiukuttelu: aikatauluista, vaatteita, bussireitistä, valitusta vierailukohteesta, ihan mistä vaan... Huutoa ja tavaroiden heitteilyä, mennään suihkuun 5 minuuttia ennen lähtöä ettei varmasti ehditä, pompotetaan (käy ostamassa kaupasta tupakkaa lähikaupasta! etsi mulle toisenlaiset sukat! harjaa pikkutakkini!), aletaan leikittämään koiraa tai täyttämään veroilmoitusta tai muuta tosi tärkeää siihen hetkeen sopivaa, ja tätä tehdään aina siihen asti, että joudutaan myöhästymään tai ottamaan kiireessä taksi.
Joka saatanan kerta sama homma. Mua nolottaa myöhästely tosi paljon, ja mies tietää sen. Hoidan joka kerta lähtövalmistelut ajoissa jotta ehdin maanittelemaan miestä lähtemään. KAIKKI lähteminen menee aina riitelyksi. Joka ikinen kerta. Kerran lähdin ilman miestä, juoksihan se sitten elokuvasaliin, 45 minuuttia myöhässä. Yleensä muutenkin menee kiristämiseksi, että uhkaan lähteä yksin.
Jos en hoputa, en huolehdi ja myöhästyminen on minun syyni. Jos hoputan, nalkutan vaan koko ajan ja olen kauhea ämmä.
Hyvä mies muutoin niin en viitsi antaa lapikasta, mutta mikä helvetti siinä lähtemisessä on niin vaikeaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä ihmeen mordorin kiven alta te oikein kaivatte noita tyyppejä?
Ite lähtisin kävelemään samoin tein jos kumppanilla olis jotain tuollaisia listattuja ominaisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun mies tekee tuota lähtöjuttua mistä joku mainitsikin jo. Eli aina kun on jotain sovittuna, lähtöä venytetään mahdollisimman pitkään (eli pelaa tietokoneella tai nukkuu siihen asti että pitäisi olla jo kävelemässä bussille) ja kun yritän hoputtaa, alkaa kiukuttelu: aikatauluista, vaatteita, bussireitistä, valitusta vierailukohteesta, ihan mistä vaan... Huutoa ja tavaroiden heitteilyä, mennään suihkuun 5 minuuttia ennen lähtöä ettei varmasti ehditä, pompotetaan (käy ostamassa kaupasta tupakkaa lähikaupasta! etsi mulle toisenlaiset sukat! harjaa pikkutakkini!), aletaan leikittämään koiraa tai täyttämään veroilmoitusta tai muuta tosi tärkeää siihen hetkeen sopivaa, ja tätä tehdään aina siihen asti, että joudutaan myöhästymään tai ottamaan kiireessä taksi.
Joka saatanan kerta sama homma. Mua nolottaa myöhästely tosi paljon, ja mies tietää sen. Hoidan joka kerta lähtövalmistelut ajoissa jotta ehdin maanittelemaan miestä lähtemään. KAIKKI lähteminen menee aina riitelyksi. Joka ikinen kerta. Kerran lähdin ilman miestä, juoksihan se sitten elokuvasaliin, 45 minuuttia myöhässä. Yleensä muutenkin menee kiristämiseksi, että uhkaan lähteä yksin.
Jos en hoputa, en huolehdi ja myöhästyminen on minun syyni. Jos hoputan, nalkutan vaan koko ajan ja olen kauhea ämmä.
Hyvä mies muutoin niin en viitsi antaa lapikasta, mutta mikä helvetti siinä lähtemisessä on niin vaikeaa?
Mun miehellä vähän samaa vikaa :/ helevetin raivostuttavaa -ja stressaavaa! Tuntuu että toinen taantuu lähdön hetkellä lapseksi, sillä erotuksella että lapsen saa vaikka itse puettua ja kannettua matkaan, aikuista miestä ei. Mun mies kokee helposti etenkin sosiaaliset tilanteet (vaikka jotkut juhlat, jonne ollaan menossa) tosi stressaavina, on sellainen sosiaalinen jännittäjä. Tämä piirteen kun olen ymmärtänyt, niin vähän ymmärrän tuota käytöstäkin. En kyllä ymmärrä, mitä se tilanteeseen lähdön pitkittäminen auttaa siinä fobiassa. Luulisi että se olisi sosiaalisesti aralle vielä stressaavampaa tulla paikalle myöhässä kuin ajoissa. Lisäksi mieheni suhtautuu jopa vihamielisesti kutsuihin, saattaa puhkua miten "no vitut, mennään sitten, syön itteni ähkyyn siellä ja sitte helvettiin sieltä!" eli on myös tunnesyöjä ja syö siihen ahdistukseen. (ihan kotonakin jos on stressaava kausi, niin mässyttämiseksi se menee :/ ). Kuitenkin sitten kun ollaan juhlissa tai kutsuilla, hän on helposti hyvinkin puhelias ja sosiaalinen ja reipas ja myöhemmin voi todeta että oli ihan kiva käydä!? Eli tuo lähtöön valmistautuminen ja lähteminen ovat ne kaikkein pahimmat hänellä, hän ikäänkuin pelkää että kaikki muut siellä (kutsuilla, juhlissa mihin ollaankin menossa) suhtautuisivat vihamielisesti häneen ja sen takia suhtautuu kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin todella varautuneesti.
Anopilla on erikoista käyttäytymistä. Tuntuu että hän käyttää (aika mitätöntä, mutta silti) valtaa kodissaan jatkuvalla järjestelyllä ja tavaroiden piilottamisella. Tokihan hän itse sanoo että hän vain "laittaa tavarat paikalleen", mutta siellä saa jatkuvasti, siis ihan koko ajan, olla kärppänä vahtimassa minne anoppi "järjestelee" pyyhkeen, kännykän, lapaset jne. Olen miettinyt, että kaipa se taitaa olla hänelle joku tarve olla tarpeellinen, kun joku joutuu koko ajan kysymään että "Ritva, missä on mun avaimet", "äiti, mihin oot laittanu mun pipon!?", "Ritva, tiiätkö missä ne sakset on jotka laitoin 3 minuuttia sitten tuohon oottamaan että haen langan ja neulan?". Ja hän saa sitten kokea olevansa tarvittu ja tarpeellinen siinä hetkessä. Tähän liittyy vielä ihmeellinen mitätönti ja arvostelu omia, aikuisia lapsiaan kohtaan. Milloin "on taas unohdettu tänne yksi kaulaliina" (joo no, viime kerralla lähtiessä ei sitä löydetty kun sen oli taas joku siirtänyt jonnekin!), milloin on "jätetty takaeteisen pöydälle taas jotakin tavaraa!" (ne oli siinä odottamassa kaupoille lähtöä, jonne oltais lähdettu JO, jos oltaisiin löydetty ne avaimet, jotka anoppi siirsi jonnekin ennen kuin vetäytyi päiväunille...).
Vähän aiheeseen liittymättä, viime kesällä oltiin anoppilassa käymässä ja illalla oltiin sytyttämässä miehen ja miehen veljen kanssa grilliä pihalla, kello oli 21 pintaan. Anoppi on sellainen, joka köppäisee nukkumaan jo joskus 21 aikaan. Noh, siinä oltiin saatu grilli syttymään, niin anoppi juoksee yöpaidassa pihalle "Eeeiiihän tuosta tuu yhtään mitään, ettehän te osaa edes grilliä sytyttää, ehheheiii..ei tule mittään, ei tule mittään! Mistä te nyt tuon sytytysnesteenki olette löytäneet?!" Ihan kuin olisi ollut aivan hädissään että kolmekymppiset aikuiset ovat nyt saaneet siellä grillin syttymään ihan omin avuin ja ilman että piti häneltä kysyä missä on hiilet, neste jne.
Todella kummallinen persoonan piirre/käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eksällä nyt oli nämä perus mykkäkoulut ja passiivis-agressiiviset käyttäytymismallit jos en toiminut hänen mieleisellään tavalla. Ei myöskään usein suostunut kertomaan, missä vika, vaan tehtäväni oli arvuutella mistä hän oli suuttunut, että "itse oppisin ymmärtämään huonoa käytöstäni". No eihän siitä mitään tullut, syyt kun ilmeisesti saattoivat olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Johti siihen, ettei uskaltanut tehdä juuri mitään, kun ei tiennyt mistä toinen päättää kilahtaa. Raivostuttavaa oli ja aivan turha yrittää selittää, kuinka epärakentava, hyödytön ja epäreilu tapa tuo on.
Mun mies harrasti nuorempana sitä, että perui aina mun sopimat tai suunnittelemat menot viime tipassa, vaikka olisi asiasta alun perin puhuttaessa ollut ihan myöntyväinen lähtemään. Tällaisia menoja voivat olla esim. mun vanhemmilla käynti, kavereilla kylättely, risteily, sovittu lomamatka tms.
Lähtöä edetävänä iltana viimeistään alkoi riidan haastaminen, jonka tavoitteena oli saada sanoa, että "mä en sitten lähde sinne xx". Alkuun houkuttelin, pyysin ja rukoilin lähtemään, ja sitten lopulta peruin koko menon häpeissäni, tekosyitä keksien ja itku silmässä.
Kunnes kerran päätin että hemmetti, jääköön ukko kotiin jos ei lähteminen nappaa, mä menen sitten yksin / lasten kanssa. Ja menin. Lakkasin myös pyytämästä miestä mukaan, ilmoitin vain, milloin olen menossa ja minne. Eipä aikaakaan, kun alkoi martttyrimärinä, että miksi häntä ei koskaan pyydetä mukaan. Sanoin vain että saa tulla, ei ole pakko.
Ollaan nyt ihan sovussa sitten reissattu ja kylätelty taas jo vuosia. Oppi läksynsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi aiempi harrastuksen opettaja oli tällainen! Sama ihminen oli opettanut mua jo kun olin ollut 12-13v. Olin silloin tosi arka ja herkkä, ja tämän naisen opetustyyli on aika päinvastainen. Saattoi muun muuassa alkaa naljailla alkuvenyttelyjä tehdessä kaikkien kuullen "älä Sanna yritä huijata, pääset kyllä alemmas" tai jos tein jonkun liikkeen väärin niin mahdollisimman ilkeään sävyyn kommentoi mitä olinkaan tarkalleen tehnyt väärin ja kommentoi niin kovaa että kaikki varmasti kuuli. Aloin stressata kyseisen ohjaajan tunteja niin etten lopulta käynyt siellä melkein ollenkaan ja lopulta lopetin harrastuksen kyseisessä paikassa kokonaan. Myöhemmin kun olin 16v niin aloitin saman harrastuksen mutta uudessa paikassa, ja yllätys yllätys, tämä nainen oli nytkin ohjaajana, ja sama meno jatkui. En tiedä oliko ottanut itseensä siitä kun olin silloin monta vuotta sitten jättänyt hänen tuntinsa väliin (muiden ohjaajien tunneille olin kyllä mennyt) vai olinko minä, rauhallinen ja kiltti teini-ikäinen, jotenkin muuten vaan niin vastenmielinen.
Oikeastaan kohtelu oli tällä kertaa vielä pahempaa, ihan tarkoituksella näytti keksivän ilokseen joka kerta jotain huomautettavaa. Alkuverryttelyn aikana muisti _ihan_ joka kerta pitää huolta, että kommentoi jotain mitä tein väärin, ja huomautettavat asiat oli nimenomaan todella pieniä asioita jotka ei vaikuttanut verryttelyn tehokkuuteen mitenkään (olin tehnyt samoja venytyksiä koko ikäni) ja jotka muut teki ihan samalla tavalla, ja kuitenkin minä olin ainoa jolle siitä ikinä sanottiin, ja muut sai mahdollisuuden korjata oman tekniikkansa. Sama homma liikkeiden kanssa, ihan sama mitä ikinä teinkin niin ohjaaja keskeytti huutamalla "EI EI Sanna, tee kunnolla!!" ja pakotti tekemään samaa liikettä kaikkien edessä puolen tusinaa kertaa joko kertomatta, mitä tein väärin tia sitten moittimalla jotain sellaista asiaa mistä kukaan muu ohjaaja ei ollut ikinä sanonut. Siinä sitten itku kurkussa väänsin ja väänsin jotain tiettyä liikettä monta minuuttia putkeen, kaikkien muiden katsoessa. Muut ryhmäläiset oli onneksi kaikki mun kavereita ja katsoikin aina sen kidutuksen jälkeen sellaisella "älä välitä" ilmeellä, mutta kokemus oli silti aina ihan hirveä. Se loukkasi erityisen paljon siksi, että olin oikeasti hyvä lajissani ja rakastin sitä, ja kyseinen ohjaaja sai mut tuntemaan itseni ihan surkeaksi.
Huhhuh, tästä keskustelusta aukesi kyllä kunnon padot. Kun nyt luen tekstiäni, joillekin saattaa vaikuttaa että opettaja oli vain ankara tai halusi että kehityn, mutta siitä ei todellakaan ollut kyse! Usein ei edes kertonut mitä tein väärin, vaan vaivautui kertomaan vain että mun suoritus oli ala-arvoinen ja nimenomaan haukkui kaikkien edessä sen sijaan, että olisi vaikka järjestänyt muille jotain muuta treenattavaa ja opettanut mua erikseen, jos mulla tekniikka oikeasti oli niin kamala. Muille jakeli kommentteja aika harvaan, mun kiusaaminen näytti vain olevan jostain syystä erityiskivaa. Välillä mietin, mikä ihmisessä pitää olla pielessä että nauttii nuoremman ja aremman kiusaamisesta niin paljon.
Jos joku tunnistaa tästä, niin harrastuskavereille terkkuja, ootte ihania <3 Ja ohjaajalle: P, olet hirveä ihminen jota ei ikinä pitäisi päästää mihinkään auktoriteettiasemaan.
Mulla on naispuolinen (iäkäs) työkaveri jolle valitsen sanani hyvin tarkkaan. Luulee kaikesta että häntä vastaan hyökätään. Ton lisäksi hakeutuu heikompien ja yksinkertaisten työkaverien seuraan ja on heille ystävää. Todellisuudessa hyväksikäyttää, vaihtaa paremmat vuorot itselleen, teettää työt heillä jne. Mun kanssa ei onnistunutkaan ja siitäkö kehitteli (yritti) sopan. Otin asian puheeksi esimiehen kanssa. Nyt ei äänen sano enää niin pahasti mutta kiertäen vielä yrittää. Välttelen tyyppiä niin paljon kuin mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs ystäväni on mahdoton tapaus. Aina, kun hänellä on ollut jotain normaalista poikkeavaa (esim. työhaastattelu, lääkäri jne.), minun pitäisi HETI samana päivänä kysyä häneltä miten meni. Jos en kysy, saan järkyttävät rähjäämiset niskaani "sinua ei kiinnosta minun asiani" ynnämuuta paskaa. Jos en kysy, hän ei kerro, ja pitää mykkäkoulua kunnes pyydän anteeksi. Todella raivostuttavaa, varsinkin kun hän tietää että itse kärsin vaikeasta masennuksesta. Ja juu, häntä ei siis itseään minun olotilani kiinnosta. :-D
Miksikö hän on kaverini? En todellakaan tiedä.
Eksäni harrasti mm. toisessa ketjussa mainittua eksyttämistä. Ja kun tulin kotiin ja moikkasin ovelta, ei hän vastannut mitään - eikä mitenkään noteerannut että edes huomaisi minua vaikka seisoin hänen vieressään. Kun sitten joskus hoin "MOI" hänen vieressään niin pitkään että sanoisi lopulta jotain takaisin, niin sain vain epämääräisen ynähdyksen vastaukseksi. Samoin hänen suunnittelemiin menoihin piti olla saman tien valmiina (vaikkei ollut maininnut menosta sanallakaan etukäteen) ja sitten kun hän jo ovella odotti ja minä olin äimän käkenä että mihin nyt ollaan menossa, niin hän veti raivarit kun aina joutuu odottamaan minua. Jos meikkasin, ei ollut hyvä koska jumitin kylppärissä liian kauan, mutta jos en meikannut, hän huomautteli kuinka muut naiset meikkaavat ja näyttävät niin hyviltä. Kun minulla oli tummat hiukset, hän hoki aina kuinka vaaleat hiukset olisivat niin kauniit, sitten kun vaalensin niin yhtäkkiä tummat hiukset olivatkin hänelle enemmän mieleen. Itse puhui aina kuinka kuuma naispomo hänellä on ja kuinka isot tissit hänellä on, mutta kun minä mainitsinkin jonkun miespuolisen kollegan (ihan siis normaalissa keskustelussa työpäivästäni) niin hän saattoi vetää raivarit koska petän häntä tai ainakin aion. Jos minä joskus suutuin hänen käytöksestään, hän aloitti päiviä kestävän mykkäkoulun, joka loppui vasta kun MINÄ pyysin anteeksi käytöstäni.
Ihan liian kauan tätä jatkui, onneksi kerran tajusin että ei helvetti nyt en kyllä pyydä anteeksi, vaan lähdin tavaroineni. Naimisissa ei onneksi oltu.