Lue keskustelun säännöt.
Yllätin äitini "imettämästä" vauvaani
07.04.2016 |
Hei. Anteeksi tuleva avautumiseni, mutta en kehtaa oikein muualtakaan apuja kysellä.
Tähän alkuun vähän taustaa. Minulla on neljä jo aikuista sisarusta ja olen aina ollut erittäin hyvissä väleissä äitini kanssa. Vanhempani erosivat ollessani 18 vuotta ja tuin äitiä eron hetkellä käymällä jopa kaupassa hänen puolestaan. Juttelemme äitini kanssa viikottain puhelimessa ja pyrimme näkemään vähintään kerran kahdessa kuukaudessa välimatkasta huolimatta. Lapsuudenkotini on Etelä-Suomessa ja minä asun mieheni ja vauvan kanssa keskemmällä Suomea.
Vauvani on ensimmäiseni ja myös ensimmäinen vanhempieni lastenlapsi eli hän on saanut kyllä paljon positiivista huomiota. Poikalapsi kyseessä ja hän on 4 kk vanha.
Tulimme mieheni kanssa alkuviikosta tänne ja hän jätti minut vauvan kanssa äidilleni ja jatkoi itse matkaansa. On työmatkalla tällä suunnalla. Äiti on ollut ihan vauvan pauloissa.
Jos nyt päästään otsikkoon. Olen edelleen jonkinlaisessa shokissa ja ajatukset lentelee äärimmäisyyksistä pohdintaan ylireagoinko minä itse. Elikkäs pojalle on tullut selkeä rytmi, että hän nukkuu aina 12-15 välillä ja valvoo pari tuntia. 15 imetettyäni vauvan hänen herättyään äitini ehdotti jos kävisin lenkillä niin saisin omaa aikaa. Olen ollut todella tarkka lapseni kanssa enkä ole tähän mennessä jättänyt häntä kenellekkään olematta itse samassa rakennuksessa. Äiti kuitenkin vakuutteli, että he pärjäävät kun toinen oli juuri syönytkin. Nauroimme, että on kumma jos ei mene hyvin kun äiti on 4 lasta kasvattanut. Lähdin siis pienellä jännityksellä kävelylle ja katsoin ainakin 3 x puolen tunnin sisään puhelintani josko olisi tarvittu apua. En oikeastaan rentoutunut ja tuli jopa huono omatunto kun poika on niin pieni vielä. Olen arkisin lähinnä vauvan kanssa kahdestaan kotona miehen tehdessä pitkää päivää töissä, joten siksikin tuntui oudolta olla erossa.
Niinpä päätin jo 30 min kävelyn jälkeen palata äidin talolle. Avasin oven avaimillani ja eteisestä on suora näkymä olohuoneeseen. Kuulin kuinka poika itki ja näin kuinka äitini oli ottanut toisen rintansa esille tarjoten sitä lapselleni.
Reaktioni oli, että huusin kovalla äänellä: "Mitä helvettiä?!?" Äiti meni silminnähden itsekin paniikkiin ja kyseli vain kuinka jo nyt tulin takaisin. Nappasin pää punaisena itkevän vauvan syliini. Toinen tietenkin ollut ihmeissään kun maitoa ei tule ja hämmentyneenä itki. Äiti väitti koittaneen vain rauhoittaa huutavaa lasta. Tuhahdin hänen olevan pervo ja tulin makkariin vauva mukana kokoamaan ajatuksiani.
Olen nyt siis edelleen äitini makuuhuoneessa. En voi soittaa edes miehelleni, sillä hänellä on täkeitä kokouksia. Laitoin kyllä viestiä, jos hän soittais mulle päin heti kun kerkeää. Äiti koitti äsken varovasti kysellä oven läpi josko voisin tulla keskustelemaan rakentavasti tapahtuneesta. Myönnän meni huudoksi osaltani. Olen muutenkin tuoreena äitinä äärimmäisen herkkä.
Menenkö juttelemaan äitini kanssa? Otanko taxin mieheni hotellille ja asun siellä lauantaihin kunnes lähdemme takaisin kotiin? Mitä muita ajatuksia/ kysymyksiä heräsi?
Tarvitsen apua!! :(
Kommentit (63)
Mun appiukko työnti muhun kikkeliä, vaikka sillä ei taatusti ole enää yhtään elävää siittiötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
L kirjoitti:
Onpa ollut outo tilanne. Onneksi sait puhuttua asiasta äitisi kanssa ja onneksi hän tajusi ja myönsi miten kummalliselta hänen käytöksensä on näyttänyt ja tuntunut sinusta.
Mä en itseasiasta epäile tätä tarinaa yhtään. Isovanhemmat voi olla aika pihalla vastasyntyneiden vauvojen kanssa. Ne tuo pintaan kamalasti niitä omia muistoja oman äitiyden alkuajoista, hyviä ja kipeitäkin. Musta tuntuu että isovanhemmat käsittelee lastenlasten kautta omia muistojaan paljon enemmän kuin olen koskaan ennen tajunnut -oma äitini tuntui elävän ainakin ekan vuoden jotain "takaumaa" jossa kaikkea mitä mun lapsen elämässä tapahtui verrattiin mun omaan vauva-aikaan, päiviteltiin ja voivoteltiin vanhoja vaivoja ja harmeja samalla kun yritin itse selvitä ekan vauvan kanssa vastaan tulevista uusista tilanteista. Joskus se on vähän raskasta kuunneltavaa - tuntuu jopa että unohtavat että tässä on tällainen uusi lapsi, ihan kokonaan uusi ihminen käsillä ja eletään nykyhetkessä. Siksi mä voin hyvin uskoa näin tapahtuneen ja myös ymmärtää miten hämmentävä se tilanne on ollut.
Yrittäkää jotenkin päästä kuitenkin yli tosta. Oman äidin tuki on sitten loppujen lopuksi monessa tilanteessa ihan korvaamatonta. Ehkä sä pystyisit käsitellä tota jonkun sun sisaruksen kanssa jolla on omia lapsia?
Ottamatta kantaa ap:n tapaukseen sen kummemmin, niin tämä on kyllä totta. Sanoisin että isovanhempi-vanhempi-lapsi -suhteet voivat olla todella hankalia jos isovanhempi ei löydä omaa rooliaan ja osaa käsitellä niitä heränneitä tunteita. Pahimmillaan joissain perheissä isovanhempi uuvuttaa perheen vanhemmat viemällä heidän roolinsa ja tuppaamalla vauvaperheeseen yhdeksi jäseneksi. Siunattuja ovat mummot ja vaarit, jotka ymmärtävät "paikkansa" unohtamatta tärkeyttään. Kuitenkin pienen vauvan elämälle ne tärkeimmät ihmiset ovat vanhemmat. Muille tulee kyllä oikeanlaista tilaa aikanaan, mutta monille ensimmäisen lapsenlapsen saaneilla voi tuntua raskaalta se ettei pääsekään elämään sitä vauva-arkea. Meillä toinen mummo oli ilmeisesti raskauden ajan elätellyt ajatusta, että saisi vauvaa pian hoitoon, voisi tulla meille "opastamaan" vauvan synnyttyä, lasta voisi pulloruokkia vain jotta isovanhemmatkin voi syöttää yms. Oma ajatuksemme isovanhempien roolista on erilainen.
Muuten hyvä tarina, mutta sisarusten määrän kanssa kosahti. No, seuraavalla kerralla enemmän tarkkuutta. ;)