Yksinäisyys sattuu

Nyt tuntuu niin pahalta, että on ihan pakko avautua. Tunnen niin pohjatonta yksinäisyyttä, että välillä tuntuu etten kestä enää. Olen juuri täyttänyt 27 vuotta ja koen jääneeni ihan ulkopuolelle kaikesta. Opiskeluni ovat loppusuoralla ja opiskelukaverit yksi kerrallaan hajaantuneet eri puolille töiden perässä, suurimmalla osalla on puolisokin. Itse olen monen tekijän summasta sinkku ja vailla juurikaan järkeviä kontakteja kehenkään potentiaalisiin. Mulla on muutama oikea ystävä, joista suurinta osaa näen noin kerran kuukaudessa ja pari on muuttamassa lähiaikoina muualle töiden perässä. Tuttavia on muutamia, mutta olen heidän kelkastaan pudonnut aikoja sitten. Tämän takia koenkin olleeni ihan liian takertunut läheisimpiin ystäviini ja nyt pelkään todella paljon heidän poismuuttoaan.

Olen ihan tavallinen mukava ja ihmisiä lähelleen kaipaava ihminen, mutta minulle ihmissuhteiden luominen ei ole ihan mutkatonta. Olen ehkä vähän ujo ja kestää usein jonkin aikaa ennen kuin löydän samaan aaltopituuden toisen kanssa. Minusta myös tuntuu, että olen lapsuudesta asti kantanut sisimmässä jotain ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunnetta, joka on enemmän tai vähemmän ollut läsnä silloinkin kun ympärillä on kymmenittäin ihmisiä. Jo melko pitkään olen enenevässä määrin alkanut voimaan pahoin sen takia, että koen olevani emotionaalisesti niin yksin että välillä tuntuu siltä kuin tukehtuisi. Koen yksinäisyyttä siis ihan arkisissa asioissa, mutta kaikkein kamalin on se tunne, että on sisällä jossain näkymättömässä kuplassa jossa ei ole ketään muita. Ja ettei ole se tärkein kenellekään. Kammoan nykyään mm. viikonloppuja. Nytkin pelkään jo etukäteen myös vappua, koska en lainkaan tiedä joudunko olemaan yksin. En ole mikään erakko, ulkopuoliset ei välttämättä edes tajua miten rikki todellisuudessa olen. Olen vaan yksinkertaisesti joutunut tilanteeseen, jossa eletään elämän nivelvaihetta opiskelukavereiden hajaantuessa eri puolille ja pariutuessa, mutta minä olen jäänyt ulkopuolelle. Tässä vaiheessa pitäisi olla reipas, aktiivinen ja pyrkiä integroitumaan työelämään, mutta tuntuu ettei siihen riitä voimavaroja. On niin väsyttävää ja kuluttavaa kantaa kaikkia huolia yksin. Kammoksuttaa ajatuskin siitä, että joudun mahdolisesti vielä yksin muuttamaan uudelle paikkakunnalle töitä etsimään... pelkään yksinäisyyden syvenevän entisestään. Joskus ennen jopa nautin siitä, että sain olla rauhassa yksin kotona omissa oloissani, sopivassa määrin siis. Nykyään koen välillä niin suurta ahdistusta ollessani yksin kotona, että en pysty keskittymään mihinkään. Tuntuu siltä, että minua ja muita ihmisiä ympäröi jokin näkymätön muuri.

Väkisinkin tunnen itseni vähän epäonnistuneeksi, kun tämän ikäisenä olen tässä tilanteessa. Pelkään ettei tilanne edes muutu ikinä. Pahin pelkoni onkin nimenomaan se, että tälle ei tule loppua. Ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteet ovat välillä todella lamauttavia.