elämästä passiivis-aggressiivisen kanssa

Sopii toki kertoa muistakin kuin pariskuntana koetuista ongelmista. Olen pohtinut asiaa parikymmentä vuotta, ja luopunut sinä aikana isosta osasta itseluottamustani ja kokenut kasvavaa syyllisyydentunnetta siitä, että koen selittämätöntä vihaa miestä kohtaan.

Lopulta irtauduin kokonaan ja nyt on uusi mies kuvioissa. Tämän kanssa on suhteen alussa ollut omanlaisensa ongelmat, mutta joka päivä hämmästyn ja huomaan hengittäväni päivä päivältä kevyemmin. Vaikka hänelläkin omat lapsellisuutensa on, hän kuitenkin on siinä mielessä erittäin aikuinen ihminen, että hän sanoo mikä hänelle sopii ja mikä ei, ja asia sitten myös on niin. Jos hän on johonkin myöntynyt, hän sitoutuu siihen ja toimii sen mukaisesti. Ei sabotoi mitenkään. Ihmettelee, mitä kiitollisuuden aihetta tässä nyt muka oli.

Huomaan, että iso osa masennukseksi luulemastani jähmettyneisyydestä on ollut kivettynyttä raivoa. Vasta nyt kun on vertailukohta, tajuan miten paljon olen joutunut kieltämään itsestäni, jotta olen jaksanut sietää sietämätöntä. Vuosien saatossa olin alkanut pitää itseäni kiittämättömänä ja huonona ihmisenä, kun toinen kuitenkin näki vaivaa eteeni samaan aikaan kun veti mattoa altani toisella kädellä, ja oloni oli aina omituisen tyytymätön.

Riidat meillä menivät sillä tapaa, että minä keräsin kiukkua viikkoja ja kuukausia ja lopulta räjähdin, ja mies myönteli ja sanoi, että nyt muuttuu. Lopulta ymmärsin, ettei hän missään kohtaa uskonut muutokseen, vaan enemmän tai vähemmän suoraan valehteli tyynnytelläkseen. Ja jatkoi samaa rataa.

Nyt uudessa suhteessa riita on sitä, että huomaan jälkikäteen miehen miettivän näkökulmaani sisäistääkseen mitä olen tarkoittanut. Ja hänpä muuttaa käytöstä enemmänkin kuin olen pyytänyt, siinä tahdissa kun huomaa mikä minulle on luultavasti tärkeää. Leviän palasiksi onnesta huomatessani sen. En ole tajunnut enää pitkään aikaan, että elämä voisi olla tällaistakin. Nytkin on liikutuksen kyyneleet silmissä. Mutta sitä syvemmäksi käy viha siitä, mitä olen joutunut kestämään, ja hämmennys, miksi olen suostunut sellaiseen. Toki ex teki sen niin taitavasti, että minulta otti vuosia tajuta, mistä on ylipäätään kysymys.

Mutta asiassa olisi varmasti helpottunut, jos ilmiöstä olisi tapana puhua nimellä. Meillä salailevasti uhmapäinen suhtautuminen läheisiin on ilmeisesti niin tavanomaista, ettei kissaa osata nostaa pöydälle. Tästä aiheesta ei puhuta tarpeeksi, vaikka tuollainen kuopan kaivaminen partaan nauraen tekee todella paljon pahaa läheisissä suhteissa.

Havaintoja, kokemuksia?