Vammaisten lasten äidit tekevät itsestään helposti " korvaamattomia"

jolloin syyllisyyttä on alkanut kantaa isän äiti, siitä syystä " ettei hän tällaista ymmärtänyt" - esim. jos lasten isällä sama sairaus, mutta lievässä muodossa. Tällaisia voivat olla jotkut lihassairaudet - on niitä muitakin.

Seuraavat odotus/odotukset eletään täydellisesti. Mikään ei saa mennä pieleen. (kukaan ei voi tulla osoittamaan sormella että tämä johtuu sinusta koska...).

neuroosi on sentään vähän kehittyneempi reaktio kuin psykoosi ;)



terv. vammaisen lapsen neuroottinen, muttei missään nimessä psykoottinen äiti

Lääkärit varoittavat että pojalla tulee olemaan vaikeaa juuri itsenäistymisen vaiheessan n. 20-vuotiaana, jos huolehtiminen ja höösääminen ei lopu. Syytän itseäni jos sokerit ovat korkealla.(näin syyllistän myös lastani) Haluan tehdä ja antaa kaikkeni ettei hänen tarvitsi kärsiä lisäsairauksista myöhemmässä vaiheessa. Lääkärit ovat myöskin muistuttaneet että tämä on enemmän äitien ongelma ei niinkään isien. Isät ottavat asiat rauhallisemmin ja realistisesti.

lapseni vammaisuudesta. Minulla järki riittää sanomaan sen, ettei se ole minun eikä mieheni vika, että lapsellani on vaikea sairaus joka hänet on vammauttanut ja vammauttaa koko ajan lisää. Ja vaikka sairaus olisi perinnöllinen jomman kumman puolelta niin en kyllä allekirjoita noita syyllisyysväitteitä. Vain siinä tapauksessa tuntisin syyllisyyttä jos olisin esim. käyttänyt alkoholia tms. sikiöön vaikuttavaa myrkkyä raskausaikana.



Kyllä meillä isäkin osallistuu vammaisen lapsen hoitoon, mutta käytännön syistä minun on helpompi olla esim. viikko sairaalassa lapsen kanssa kuin mieheni. EI sen puoleen, on miehenikin ollut joskus viikon lapsen kanssa tutkimuksissa. Meillä isä on samanlainen isä kaikille lapsillemme ja minä samanlainen äiti kaikille lapsillemme, joita on onneksi useampi. JOs vammaisemme olisi ainokaisemme niin helposti voisi heittäytyä vain " vammaisenvanhemmaksi" , nyt perheellämme on aika laaja perspektiivi lapsiperheen elämään. Ja kyllä, nautin kun lapsi on kerran kuussa viikonloppuhoidossa. Ja rakastan häntä aivan yhtä paljon kuin muitakin lapsiamme.

eli vaikka kuinka toisin sanottaisiin, niin tuntuu siltä, että " kun sen pullan leipoo, niin pitäisi leipoa hyvä, jota muutkin voisivat ihastella" .



Ja sitten kun on se yksi ja ainoa vammainen lapsi, tunnen itseni täydellisen epäonnistuneeksi joka tavalla. " Kuka tahansa muu" on " onnistunut tekemään" terveen, normaalin ja älykkään lapsen. Minä en.



Ja tuo on tunne, vaikka kuinka järjellä hoen ettei asia noin mene, en " usko" sitä.

Monet miehet on liian lepsuja. Eivät jaksa sitä panostusta minkä sairaan lapsen hoito vaatii. Siinä ei maata koko iltaa telkan edessä ja on muistettava hoitaa asioita ajallaan. Se vaan on joillekin miehille liikaa. Osa kun ei ole tottunut edes itsestään huolehtimaan.



Ihmekös jos vetovastuu jää äidille, joka väsyy.

alkushokin jälkeen kun etsitään lapsen vammalle syytä, mutta siis ei ne kestä koko elämää (tai johtuu varmasti minkä tyyppinen vamma lapsella on jos esim. fas lapsi voi syyllisyys kulkea läpi elämän..) esim. downin syndrooma on täysin sattuma, joten hullulta kuulostaisi jos äiti kantaisi syyllisyyttä koko elämänsä tämän vuoksi.



Turhaa on yleistää että kaikki vammaisten lasten äidit tekisivät itsestään korvaamattomia, tiedän paljon ihan ns. terveiden lasten äitejä jotka tekevät sitä samaa, eli näitä äitejä löytyy on se lapsi vammaton tai vammainen. Ei vammaisten vanhemmat ole mikään heterogeeninen ryhmä joka toimii juuri tietyllä kaavalla,monenlaista perhettä ja kasvatus/toiminta tapaa löytyy.

Voisi kait sano että ajattelet elämästä suurinpiirtein näin. " Antaa tulla vaikka lunta tupaan, kaikki otetaan vastaan" .

Siihen ei kuitenkaan kaikki pysty vaan tarvitsevat jopa terapiaa käymään vaikeaa tilannetta läpi. Ihmiset ja perheet ovat kovin erilaisia...



Äiti joka kantaa syyllisyyttä rakastaa erikoisesti vammaista lastaan. Toiset lapset saavat tyytyä vähempään huomioon.

eli jos ei tytär menesty opinnoissa, etsitään syytä kouluajasta (" en ehkä pakottanut tarpeeksi lukemaan" - " en auttanut läksyissä" - " olisi pitänyt olla patistamatta" ). Jos poika eroaa vaimostaan, niin haetaan siihenkin syytä omasta navasta (" varmaan jotenkin huono vuorovaikutus" ). Jos omalla aikuisella lapsella puhkeaa joku sairaus, mietitään hirveästi, että olisiko sen voinut estää toisenlaisella ruokinnalla vauva-aikana...



Siis kuitenkin taivutaan ajattelemaan, että lapsen valitsemalle tielle voi löytää selityksen peiliin katsomisesta.

Juuri siksi taitaa olla niin, että vastuu hoidosta jää äidille. En väitä että aina näin olisi, vaan usein on. Isien hyväksymisprosessi vammiasen lapsen kohdalla kestää huomattavan kauan. Osa ei hyväksy lapsensa vammaa koskaan. Mutta sehän on yksilöllistä eikä kukaan voi määrittää milloin hyväksymisen pitäisi tapahtua. Lapsen kannalta valitettavaa.



Samasta syystä vammaisen lapsen isä usein jättää perheensä. Liekö liian vaikea elää asian kanssa?



En nyt lähtisi heti syyttämään äitejä, vaan katsomaan asioita laajemmalti. Se on suuri onnettomuus kun perheeseen syntyy vammainen lapsi, terveen lapsen menetys. Näitä asioita kukin käsittelee parhaalla mahdollisella tavalla. Ulkopuolinen ihminen näkee vain osan totuutta.

ihan siitä syystä ettei muita ole häntä hoitamassa!Ei siis isää,sisaruksia ym.

Mummille joskus hänet saan pariksi tunniksi että voin käydä asioilla mut mummikin on töissä ettei aina sinnekään lasta saa...

Mielelläni jakaisin hoitovastuuta jonkun kanssa mut minkäs teen...??

18 vastaa kysymykseen oletko uskovainen.

Itse asiassa olen ateisti. Mutta tähän syyllisyyskysymykseen sen verran, että meillä vamma tuli niin pikkuhiljaa esille, ettei siinä tullut itseltään kyseltyä mitä olen tehnyt väärin tms. Aika alusta asti ovat lääkärit myös painottaneet asiaa, että vamma ei johdu mistään tekemistäni asioista, vaan se on aivan sattumaa, että meidän lapsemme on vaikeasti vammainen. Kromosomivirhettä kun ei saa itse lapselleen aiheutettua vaikka mitä tekisi... Miksi siis tuntisin tästä asiasta syyllisyyttä tai viettäisin aikaani pohtien mikä on mennyt vikaan? Ei asiat murehtimalla parane, käytän aikani mieluummin nauttien lapsestani.

Vammaisuus sulkee lapselta monta ovea elämästä ja vanhemmat haluavat usein antaa lapselleen parhaan mahdollisimman elämän.



Tiedän äidin, joka hoiti vaikeasti vammaista lastaan lapsen kuolemaan asti. Viettivät viimeiset kuukauden yhdessä vanhainkodissa ja kun tämä tytär kuoli, kuoli äitikin heti perään. Kuollessaan heillä oli ikää 91 ja 68! Tottakai elämä oli varmaan äidille raskasta, mutta toisaalta hän itse valitsi tiensä, jota tuskin katui.



Itse en varmaan jaksaisi vastaavaa ja ei ole itsekästä ratkaista asiaa toisinkaan eli laittamalla lasta laitokseen.

Tyttö on nukkunut koko ikänsä äidin vieressä. Äiti takertui tyttöön niin, että isoveli oireihtii hylkäämisen takia. Perheen isä lähti kävelemään, koska hän ei osannut tehdä mitään ja oli vain tiellä äidin ja tytön suhteessa. Nyt tyttö on jo aikuinen ja tytön pitäisi lähteä opiskelemaan ja itsenäistymään, mutta äiti ei päästä, koska jäisi yksin.



Eipä oikein tiedä, miten tukisi tilanteessa.

lapsen kanssa. Mutta että häntä pitäisi lempeästi auttaa kaikkivoipaisuudesta pois, siten, että häntä auttaisi huomaamaan lapsen pärjäävän myös muiden kanssa/muissa olosuhteissa.



Itsenäistyminen on myös lapsen etu, etenkin silloin kun se on mahdollista.



Luonnollisesti tämä poissulkee tilanteet, joissa lapsi on äärimmäisen sairas ja äärimmäisen vammainen, kuolemankielissä suurimman osan ajasta.

SUrullista kyllä katsoa kun äiti on aivan loppu mutta ei anna lasta kenenkään muun hoitoon. Hän on sitten ainoa joka saa valittaa sillä hänellä on niiiiiin paljon rankempaa kuin muilla. Muistan kun isäni kuoli niin hän tokaisi ettei mun kannata sitä surra sillä hänellä on paljon surua lapsen takia joka päivä...



Tosin täytyy kyllä hattua nostaa että on saanut hoidettua hienosti kodin ja lapset sekä työnkin vielä.