kun olet uskoutunut jollekkin jostain asiasta....

Itsellä sellainen kun joskus kerroin silloiselle "ystävälle" insestistä, hän pokkana totesi ymmärtävänsä, koska häntä oli ala-asteella poika ahdistellut. Jep jep. Nyt vaan naurattaa tämä :D ap

Siskoni kuoli yllättäen, se oli todellinen shokki läheisille. Ystävä sitten lohdutti tietävänsä miltä musta tuntuu, koska hänkin on menettänyt isovanhempansa. Btw, niin olen minäkin menettänyt isovanhempani.

Tuo on ehkä typerin lohdutus-/ymmärryskeino ikinä, koska vaikka sinäkin olet menettänyt sinulle läheisen ihmisen, niin sinä et silti todellakaan tiedä miltä MINUSTA tuntuu.

Minusta typeriä lohdutusyrityksiä ei olekaan. On hirvittävän vaikeata löytää oikeita sanoja tai asettaa kättään olkapäälle juuri oikealla tavalla. Neuvoton vaikeneminenkin saatetaan tulkita hylkämiseksi.

Mikä tahansa ele on ihmisen yritys kurkottaa toista kohti ja ilmaista, että "jaan tuskan kanssasi", Toiselle pahin siihen asti koettu tuska on saattanut olla se isovanhempien menetys ja se palaa mieleen kouraisevasti, kun toinen puhuu sisaren kuolemasta.

On aika ikävää myöskään lajitella tuolla tavalla, että mikä suru, kenen suru on parasta ja oikeutetuinta ja syvintä.

up

Vierailija kirjoitti:

Minusta typeriä lohdutusyrityksiä ei olekaan. On hirvittävän vaikeata löytää oikeita sanoja tai asettaa kättään olkapäälle juuri oikealla tavalla. Neuvoton vaikeneminenkin saatetaan tulkita hylkämiseksi.

Mikä tahansa ele on ihmisen yritys kurkottaa toista kohti ja ilmaista, että "jaan tuskan kanssasi", Toiselle pahin siihen asti koettu tuska on saattanut olla se isovanhempien menetys ja se palaa mieleen kouraisevasti, kun toinen puhuu sisaren kuolemasta.

On aika ikävää myöskään lajitella tuolla tavalla, että mikä suru, kenen suru on parasta ja oikeutetuinta ja syvintä.

Erittäin hyvin sanottu. Lohduttaminen on vaikeaa, varsinkin jos sureva on jotenkin erityisen herkillä. Tuska ei ole kuitenkaan sen ystävän vika, ja turha suuttuminen vain pahentaa surevan jo valmiiksi surkeaa oloa. Ehkä ei siis kannattaisi enää kaivella tämmöisiä "loukkauksia".

Kukaan ei voi koskaan ihan täysin ymmärtää toisen tunteita ja tilannetta ja ajatuksia. Vaikka olisi kokenut samankin asian (vaikka menettänyt nuoren siskonsa), elämät ja tilanteet ja ihmiset on erilaisia, eikä kaikki tunteet ja kokemukset kuitenkaan ole täsmälleen samanlaisia. Ymmärtämisessä on enemmän kyse halusta ja kyvystä asettua toisen asemaan ja ymmärrystä siitä, että esim. vanhan ihmisen luonnollinen kuolema ei ole läheisille ihan sama juttu kuin nuoren ihmisen äkillinen kuolema.

Mua ärsyttää eniten sellainen voivottelu ja kauhistelu. Mulla on yksi perussairaus, josta kuullessaan ihmiset saattavat sanoa, että "voi kauheeta, sun elämä on varmaan hirveetä ja hyi kamala, toi on varmaan tosi vaikeeta". Minä en asiaa edes niin koe.

Sen sijaan että listattaisiin miten huonosti ihmiset ovatkaan lohduttaneet tai ottaneet osaa, niin kertoisitteko mikä on tuntunut parhaalta?

Minusta ehkä se, että olen nähnyt kyyneleet myöskin toisen silmissä. Etteivät ihmiset ole yrittäneetkään olla urheita ja jakaa katteetonta toivoa, vaan ovat surreet yhdessä ja halanneet kovasti. Kysyneet miten voimme tai jaksamme tai voisivatko auttaa jossakin asiassa. Ja sen päälle se, ettei unohdeta, vaan kysytään myöhemmin uudelleenkin, halataan uudelleenkin.

sairaat lapset

Istuin kerran sairaalan käytävällä itkemässä, kun läheinen oli juuri kuollut. Sairaalan siivooja toi nenäliinoja ja jotenkin taputti olkapäälle lohduttavasti. Hoitajatkin ovat usein empattisia, mutta heillä se minusta kuuluu myös ikään kuin toimenkuvaan. Siivooja olisi hyvin voinut kävellä vain ohi, joten hänen reaktionsa jäi jotenkin mieleen ja tuntui siltä, että se oli aito spontaani halu lohduttaa.

Mulla on ystävä, joka alkaa tuollaisissa tilanteissa laveasti kertoa omista vastaavista kokemuksistaan, ei siis lauseella tai parilla vaan pitää pitkän puheen, joka alkaa, että joo on tässä mullakin ollut ihan samaa kun plaaplaaplaaplaa ja puhe siirtyykin hänen asiaansa, jota pitää käsitellä sitten juurta jaksain.

Mutta miksi tarvitsee päästä sanomaan " minä ymmärrän"? Ja sen jälkeen joku asiaankuulumaton kommentti.. en minä sano ymmärtäväni sillä en todellisuudessa ymmärrä. Ihan hyvin voi lohduttaa, mutta sanoa esim. "En voi tietää miltä sinusta tuntuu"