Lue keskustelun säännöt.
En saa otetta arjesta äitiyslomalla
29.03.2016 |
Onko muita, joilla arjen pyörittäminen ja asioiden aikaansaaminen on työlästä äitiyslomalla?
Minulla lapset 5v ja 10 kk. Tuntuu, että olen ihan kypsä kotona olemiseen, vaikka itse asiassa työni on stressaavaa ja uuvuttavaa, joten kaiken järjen mukaan breikki kotona tekisi hyvää. Olen vain ihminen, joka työssä ja muussa elämässä on ennen saanut paljon aikaan ja nyt päivät menevät niin, ettei mitään tule tehtyä. Tai toki syötän ja hoidan lapsia, mutta kotona ei saa mitään näkyvää aikaiseksi. Koti on ihan kaaos, ja kun yhden pyykkivuoren saa purettua, niin toinen on tilalla. Meillä ei ole koskaan siistiä, koska sitä mukaan kun joku nurkka saadaan siistiksi, niin toinen on taas kaaoksessa.
Ahdistaa tällainen elämä kaaoksen keskellä. En ehdi oikein saamaan mitään aikaiseksi. Yhtä ruokien pöytään laittamista, syöttämistä ja jälkien korjaamista. Asuntomme on ihan liian pieni nelihenkiselle perheelle, mutta mites onnistuu asunnonvaihto, jos kämppää ei koskaan saa siistiksi. Koko asunnon myynti stressaa, koska millä ajalla hoidamme kaiken siihen liittyvän?
Minulla oli myös tarkoitus äitiyslomalla hakea uusi työ, joka olisi vähemmän stressaava ja sopisi elämäntilanteeseeni paremmin. Mutta sama kysymys. Millä ajalla päivitän CV:n ja kirjoitan hakemuksia, ajatuskin uuvuttaa. Lisäksi haastatteluun ei voi mennä kylmiltään, vaan siihen on valmistauduttava. Ja valmistautuminen tämän kaaoksen keskellä on ihan mahdotonta.
Kaikki tuntuu kovin työläältä. Jos lähdetään ulos, niin se on hemmetinmoinen projekti: lasten syöttö, pukeminen, vaatteiden etsiskely, toinen lapsi kitisee ja valittaa ja vauva itkee.Masentaa katsoa peiliinkin, koska harvemmin on aikaa laittautua itse.
Olin kuvitellut tämän toisen äitiysloman ihanaksi breikiksi työelämästä, mutta nyt tämä on yhtä kaaoksessa painamista.Huomattavasti vaikeampaa kuin ekalla kertaa. Nyt olisi aikaa lähteä perheen kanssa reissuun, mutta ahdistaa jo ajatus siitä kuinka työltästä se on. Suunnittelu ja varaukset vielä menee, mutta entäs sitten pakkailut, matkustaminen, sama arjen pyöritys (toki ilman kokkailua) sielläkin.
Mietin, että olen varmaan jotenkin masentunut tai uupunut. Vauvakin on alkanut nukkua juuri hyvin, eikä tämän nyt näin ylitsepääsemätöntä pitäisi olla. Mutta kun mitään ei koskaan saa tehdä rauhassa ja loppuun. Masennuslääkkeitä uskalsin viimein kokeilla, mutta eikös kaiken päälle tulleet kauheat allergiaoireet niistä heti alkuun. Tässä on nyt pari viikkoa hoideltu karmeaa kutinaa ja syöty väsyttäviä antihistamiineja ilman mitään tulosta. Että vaan huonommaksi meni tilanne lääkkeiden myötä.
Miten saan otteen elämästä ja asioita aikaan?
Kommentit (29)
Sori kirjoitusvirheet! Puhelin muka korjaa sanojani.. Eli päätät että nyt vain olette ei nykyvanhemmat...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla lapset 13 ja 11. Lisäksi kaksi koiraa. En oikeastaan juuri muuta tee kuin siivoa ja kokkaa ja silti on koko ajan sotkuista.
Se arki monen lapsen kanssa vaatii aikataulutusta ja vääntämistä. Sinulla on siis diagnosoitu masennus? Jos näin on, niin asiahan ei ole siitä kiinni että sinun täytyisi ottaa itseäsi niskasta kiinni ym vaan tarvitset lääkkeen lisäksi lepoa ja terapiaa mahdollisesti. Miten sun mies kantaa vastuunsa lapsistaan? Voitte tehdä kotitöitä vaikka vasta kun mieskin on kotona yhdessä.
Oi voih, kuulostaa niin tutulta. Tsemppiä sinne! Itsellä oli jatkuvaa valvomista kuopuksen kanssa (oltiin noin vuosi yhtäjaksoisesti kipeitä minä ja lapsi vuorotellen) joten pari vuotta vanhempi esikoinen oli osa-aikaisesti päiväkodissa tai kerhossa - muuten en olisi jaksanut. Nykyisin itse takaisin työelämässä ja ahdistaa miten arki on yhtä suorittamista ja töissä koko ajan ollaan aliresursoituja. Pitäisi olla voimia nauttia vielä perhe-elämästä työpäivän jälkeen, olen vaan aina uhan poikki. Mistä saada lisää virtaa?
Vierailija kirjoitti:
Se arki monen lapsen kanssa vaatii aikataulutusta ja vääntämistä. Sinulla on siis diagnosoitu masennus? Jos näin on, niin asiahan ei ole siitä kiinni että sinun täytyisi ottaa itseäsi niskasta kiinni ym vaan tarvitset lääkkeen lisäksi lepoa ja terapiaa mahdollisesti. Miten sun mies kantaa vastuunsa lapsistaan? Voitte tehdä kotitöitä vaikka vasta kun mieskin on kotona yhdessä.
Näinhän se on. Mutta meidän perheessä (=mies ja äitini) ajatellaan, että on vaan otettava itseään niskasta kiinni. He eivät ymmärrä masennusta, enkä saa tukea toipumiselle. Mies ei juuri jaksa enää miettiä minun hyvinvointiani, hän kohdistaa kaiken huomionsa lapsiin. Mikä tietysti on tässä tilanteessa ihan ymmärrettävää. Mutta minä tunnen olevani tässä elämässä ihan yksin ilman että olisi ketään, johon turvautua.
Terapiaa tarvitsisin, mutta terapeutin hakeminen on melkoinen prosessi, johon ei olisi nyt voimia lähteä. Eikä suoraan sanottuna rahaakaan - onhan minimissään noin 500 e kuukaudessa. Aika iso summa kotihoidon tuella olevalle. Varsinkin kun miehen asenne on, että terapeutit ovat rahanhukkaa. Julkiselle puolelle ei ole mitään asiaa, kun olen kuitenkin jotenkin kasassa ja saan lapset hoidettua.
Tuntuu pahalta, etten pysty nauttimaan tästä ajasta. Olen ehkä ihmisenä sellainen, että kotiäitiys ei ole minua varten. Vaadin paljon omaa tilaa, hiljaisuutta ja kuormitun kovasti jatkuvasta itkusta, kitinästä ja kaaoksesta. Joskus mietin, että olenko vain äärimmäisen itsekäs ihminen, kun en pysty heittäytymään ja laittamaan muiden etua omani edelle edes näin lyhyeksi aikaa. Ja arvatkaas tuleeko näistä ajatuksista sitten hyvä mieli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on 1- ja 2,5-vuotiaat lapset. Silti olen laihduttanut 20 kiloa, opetellut ajamaan autoa, hankkinut uuden työpaikan, olemme myyneet meidän pieneksi jääneen kodin ja tehdään muuttoa toiselle paikkakunnalle. Kaikki tämä vain vuoden sisään, vaikka minulla on kaksi pientä lasta. Tämä onnistuu vain, kun mieskin ottaa vastuuta lapsistaan. Mies on lasten kanssa, kun minä kirjoittelen työhakemusta, mies ottaa töistä vapaata, jos minulla on työ haastattelu, minä taas puolestani hoidan lapsia, kun mies siivoaa kotia asuntoesittelyä varten yms. Sinunkin pitää antaa miehellesi enemmän vastuuta, jotta voit itsekin hoitaa omia asioitasi.
Meilläkin on 5-vuotias ja 6-kuinen vauva, mutta en nuudu kotona, eikä ulos lähteminen ole tappavaa. Haen uutta työtä, juuri laitoin yhden hakemuksen ja CV:n menemään. Tässä muutamia asioita, jotka ovat meille vanhemmille tärkeitä:
1) Vedämme yhtä köyttä. Huomioimme toisen ja olemme kartalla siitä onko toinen ihan poikki ja väsynyt vai onko kaikki hyvin ja vielä jaksaa. Perhe on yhteinen, parisuhde on yhteinen, koti on yhteinen. Kaikki tehdään yhteisen hyvän eteen, mutta osa sitä on myös se, että me molemmat vanhemmat voimme hyvin.
2) Molemmilla on omaa aikaa. Minulla on joka viikko liikuntatunti, jota en peru ellen itse ole sairas. Jos haluan mennä kaverin kanssa leffaan tai lähteä illalla lenkille, niin ei ihan hirveästi tarvitse asiasta keskustella. Varmistan, että toinen jaksaa olla lasten kanssa ja nostan kytkintä. Toimii myös toisinpäin, eli mieheni voi harrastaa ja viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Osa menoista on kalenterissa, esim. omat viikonloppureissut tai säännölliset harrastukset, osa on tyyliin "onks huomenna mitään, voinko lähteä klo sejase".
3) Se joka on kotona EI ole päävastuussa kodista, eikä myöskään lapsista 24/7. Molemmilla on työpäivä, jonka jälkeen katsotaan että mitä tehdään. Se joka on kotona voi toki pistää pyykit tai tiskit pyörimään päivän aikana, mutta pystymme tarvittaessa hoitamaan kotihommat myös iltaisin ja viikonloppuisin, koska sillä tavalla ne joka tapauksessa hoidetaan sitten kun molemmat ovat taas työelämässä päivisin.
4) Sukulaisten painostus ja vihjailut eivät vaikuta parisuhteeseemme tai vanhemmuuteemme. Me olemme me kaksi ja meillä on meidän perheemme. Jos sukulaiset sanovat jotain, niin keskustelemme asiasta ja mietimme mitä mieltä itse olemme ja miten meidän perheemme voi parhaiten.
5) Vanhempien terveys on tärkeä. Ihan sama onko jalka poikki tai masennusta, niin asiat on parasta hoitaa kuntoon. Tuemme toisiamme tässä, koska tiedämme että sairas vanhempi ei vain jaksa ja hoitamatta jätetystä vaivasta ei hyödy kukaan. Kaikesta voi puhua, niin fyysisestä kuin henkisestä terveydestä.
6) Rahat ovat yhteiset. Meidän perheemme talous on meidän perheemme yhteinen talous. Se joka on kotona lasten kanssa kotihoidontuella ei todellakaan ole ansainnut taloudellista ahdinkoa. Jos perheellä on varaa matkailla tai tehdä ostoksia, niin matkaillaan tai tehdään ostoksia. Meillä ei ole sinun ja minun rahoja, vaan yhdessä mietitään mikä on tärkeää ja miten raha-asiat järjestetään reilusti.
7) Kotona lasten kanssa olevalla on aikuisia ihmiskontakteja joka päivä. Perhekahvilat, naapurit, uudet tuttavat, kaikki kelpaa. Ei ole reilua, jos kotiin töistä palaavan lahkeessa roikkuu lasten lisäksi myös mökkihöperö puoliso. Me kummatkin olemme tarvinneet aikuiskontakteja kotona ollessamme, siksi tämä on tärkeä asia meille.
8) Lapset ovat yhteisiä ja molemmat vanhemmat täysivaltaisia ja -taitoisia aikuisia. Tästä ei jousteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin on 5-vuotias ja 6-kuinen vauva, mutta en nuudu kotona, eikä ulos lähteminen ole tappavaa. Haen uutta työtä, juuri laitoin yhden hakemuksen ja CV:n menemään. Tässä muutamia asioita, jotka ovat meille vanhemmille tärkeitä:
1) Vedämme yhtä köyttä. Huomioimme toisen ja olemme kartalla siitä onko toinen ihan poikki ja väsynyt vai onko kaikki hyvin ja vielä jaksaa. Perhe on yhteinen, parisuhde on yhteinen, koti on yhteinen. Kaikki tehdään yhteisen hyvän eteen, mutta osa sitä on myös se, että me molemmat vanhemmat voimme hyvin.
2) Molemmilla on omaa aikaa. Minulla on joka viikko liikuntatunti, jota en peru ellen itse ole sairas. Jos haluan mennä kaverin kanssa leffaan tai lähteä illalla lenkille, niin ei ihan hirveästi tarvitse asiasta keskustella. Varmistan, että toinen jaksaa olla lasten kanssa ja nostan kytkintä. Toimii myös toisinpäin, eli mieheni voi harrastaa ja viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Osa menoista on kalenterissa, esim. omat viikonloppureissut tai säännölliset harrastukset, osa on tyyliin "onks huomenna mitään, voinko lähteä klo sejase".
3) Se joka on kotona EI ole päävastuussa kodista, eikä myöskään lapsista 24/7. Molemmilla on työpäivä, jonka jälkeen katsotaan että mitä tehdään. Se joka on kotona voi toki pistää pyykit tai tiskit pyörimään päivän aikana, mutta pystymme tarvittaessa hoitamaan kotihommat myös iltaisin ja viikonloppuisin, koska sillä tavalla ne joka tapauksessa hoidetaan sitten kun molemmat ovat taas työelämässä päivisin.
4) Sukulaisten painostus ja vihjailut eivät vaikuta parisuhteeseemme tai vanhemmuuteemme. Me olemme me kaksi ja meillä on meidän perheemme. Jos sukulaiset sanovat jotain, niin keskustelemme asiasta ja mietimme mitä mieltä itse olemme ja miten meidän perheemme voi parhaiten.
5) Vanhempien terveys on tärkeä. Ihan sama onko jalka poikki tai masennusta, niin asiat on parasta hoitaa kuntoon. Tuemme toisiamme tässä, koska tiedämme että sairas vanhempi ei vain jaksa ja hoitamatta jätetystä vaivasta ei hyödy kukaan. Kaikesta voi puhua, niin fyysisestä kuin henkisestä terveydestä.
6) Rahat ovat yhteiset. Meidän perheemme talous on meidän perheemme yhteinen talous. Se joka on kotona lasten kanssa kotihoidontuella ei todellakaan ole ansainnut taloudellista ahdinkoa. Jos perheellä on varaa matkailla tai tehdä ostoksia, niin matkaillaan tai tehdään ostoksia. Meillä ei ole sinun ja minun rahoja, vaan yhdessä mietitään mikä on tärkeää ja miten raha-asiat järjestetään reilusti.
7) Kotona lasten kanssa olevalla on aikuisia ihmiskontakteja joka päivä. Perhekahvilat, naapurit, uudet tuttavat, kaikki kelpaa. Ei ole reilua, jos kotiin töistä palaavan lahkeessa roikkuu lasten lisäksi myös mökkihöperö puoliso. Me kummatkin olemme tarvinneet aikuiskontakteja kotona ollessamme, siksi tämä on tärkeä asia meille.
8) Lapset ovat yhteisiä ja molemmat vanhemmat täysivaltaisia ja -taitoisia aikuisia. Tästä ei jousteta.
Näistä pirtsakoistako AP:n pitäisi sitten piristyä ja ottaa oppia? Pointtihan on, että AP:ta painaa se, ettei jaksa. Silloin ei jaksa lähteä perhekerhoihin, ei kiinnosta harrastaa, ei ole voimia hakea työtä. Toki kaikki yllä mainittu on ihan mahdollista pikkulapsiperheen äidille. Mutta kun AP:n tilanne on toinen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on 1- ja 2,5-vuotiaat lapset. Silti olen laihduttanut 20 kiloa, opetellut ajamaan autoa, hankkinut uuden työpaikan, olemme myyneet meidän pieneksi jääneen kodin ja tehdään muuttoa toiselle paikkakunnalle. Kaikki tämä vain vuoden sisään, vaikka minulla on kaksi pientä lasta. Tämä onnistuu vain, kun mieskin ottaa vastuuta lapsistaan. Mies on lasten kanssa, kun minä kirjoittelen työhakemusta, mies ottaa töistä vapaata, jos minulla on työ haastattelu, minä taas puolestani hoidan lapsia, kun mies siivoaa kotia asuntoesittelyä varten yms. Sinunkin pitää antaa miehellesi enemmän vastuuta, jotta voit itsekin hoitaa omia asioitasi.
"Sinunkin pitää antaa miehellesi enemmän vastuuta." Siitähän se yleensä onkin kyse, ettei nainen anna miehelle vastuuta. Mutta kerros nyt samalla, miten mieli käännetään niin, että pystyy saamaan itsestään kaiken tämän irti kun hädin tuskin pääsee ylös sängystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin on 5-vuotias ja 6-kuinen vauva, mutta en nuudu kotona, eikä ulos lähteminen ole tappavaa. Haen uutta työtä, juuri laitoin yhden hakemuksen ja CV:n menemään. Tässä muutamia asioita, jotka ovat meille vanhemmille tärkeitä:
1) Vedämme yhtä köyttä. Huomioimme toisen ja olemme kartalla siitä onko toinen ihan poikki ja väsynyt vai onko kaikki hyvin ja vielä jaksaa. Perhe on yhteinen, parisuhde on yhteinen, koti on yhteinen. Kaikki tehdään yhteisen hyvän eteen, mutta osa sitä on myös se, että me molemmat vanhemmat voimme hyvin.
2) Molemmilla on omaa aikaa. Minulla on joka viikko liikuntatunti, jota en peru ellen itse ole sairas. Jos haluan mennä kaverin kanssa leffaan tai lähteä illalla lenkille, niin ei ihan hirveästi tarvitse asiasta keskustella. Varmistan, että toinen jaksaa olla lasten kanssa ja nostan kytkintä. Toimii myös toisinpäin, eli mieheni voi harrastaa ja viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Osa menoista on kalenterissa, esim. omat viikonloppureissut tai säännölliset harrastukset, osa on tyyliin "onks huomenna mitään, voinko lähteä klo sejase".
3) Se joka on kotona EI ole päävastuussa kodista, eikä myöskään lapsista 24/7. Molemmilla on työpäivä, jonka jälkeen katsotaan että mitä tehdään. Se joka on kotona voi toki pistää pyykit tai tiskit pyörimään päivän aikana, mutta pystymme tarvittaessa hoitamaan kotihommat myös iltaisin ja viikonloppuisin, koska sillä tavalla ne joka tapauksessa hoidetaan sitten kun molemmat ovat taas työelämässä päivisin.
4) Sukulaisten painostus ja vihjailut eivät vaikuta parisuhteeseemme tai vanhemmuuteemme. Me olemme me kaksi ja meillä on meidän perheemme. Jos sukulaiset sanovat jotain, niin keskustelemme asiasta ja mietimme mitä mieltä itse olemme ja miten meidän perheemme voi parhaiten.
5) Vanhempien terveys on tärkeä. Ihan sama onko jalka poikki tai masennusta, niin asiat on parasta hoitaa kuntoon. Tuemme toisiamme tässä, koska tiedämme että sairas vanhempi ei vain jaksa ja hoitamatta jätetystä vaivasta ei hyödy kukaan. Kaikesta voi puhua, niin fyysisestä kuin henkisestä terveydestä.
6) Rahat ovat yhteiset. Meidän perheemme talous on meidän perheemme yhteinen talous. Se joka on kotona lasten kanssa kotihoidontuella ei todellakaan ole ansainnut taloudellista ahdinkoa. Jos perheellä on varaa matkailla tai tehdä ostoksia, niin matkaillaan tai tehdään ostoksia. Meillä ei ole sinun ja minun rahoja, vaan yhdessä mietitään mikä on tärkeää ja miten raha-asiat järjestetään reilusti.
7) Kotona lasten kanssa olevalla on aikuisia ihmiskontakteja joka päivä. Perhekahvilat, naapurit, uudet tuttavat, kaikki kelpaa. Ei ole reilua, jos kotiin töistä palaavan lahkeessa roikkuu lasten lisäksi myös mökkihöperö puoliso. Me kummatkin olemme tarvinneet aikuiskontakteja kotona ollessamme, siksi tämä on tärkeä asia meille.
8) Lapset ovat yhteisiä ja molemmat vanhemmat täysivaltaisia ja -taitoisia aikuisia. Tästä ei jousteta.
Näistä pirtsakoistako AP:n pitäisi sitten piristyä ja ottaa oppia? Pointtihan on, että AP:ta painaa se, ettei jaksa. Silloin ei jaksa lähteä perhekerhoihin, ei kiinnosta harrastaa, ei ole voimia hakea työtä. Toki kaikki yllä mainittu on ihan mahdollista pikkulapsiperheen äidille. Mutta kun AP:n tilanne on toinen.
Mitä perkeleen pirtsakoita? Ihan tavallista arkea ja sopimista, toisen kunnioittamista ja yhteen hiileen puhaltamista. Jos luit viestini, niin ehkä huomasti että kerroin mitkä asiat MEILLÄ ovat olleet tärkeitä asioita, joiden avulla olemme jaksaneet. Jos kumppani on sitä mieltä, että terveys on toissijainen juttu ja etenkin mielenterveysongelmat ihan huuhaata (ja joku sukulainen säestää vieressä) ja kotihoidontuella olevalla on vain ja ainoastaan kotihoidontuki tuloina ja samaan syssyyn täysi vastuu lapsista ja kodista, niin siinä on jo aika monta ongelmakohtaa jotka varmasti aiheuttavat masennusta ja jaksamattomuutta. Jos kumppani on sitä mieltä että vaimolla on kaikki hyvin ja mitään tukea ei tarvita, niin mitäs sitten kannattaa tehdä? Ehkä ainakin keskustella ja miettiä millaisia perheeseen ja parisuhteeseen liittyviä toiveita kummallakin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on 1- ja 2,5-vuotiaat lapset. Silti olen laihduttanut 20 kiloa, opetellut ajamaan autoa, hankkinut uuden työpaikan, olemme myyneet meidän pieneksi jääneen kodin ja tehdään muuttoa toiselle paikkakunnalle. Kaikki tämä vain vuoden sisään, vaikka minulla on kaksi pientä lasta. Tämä onnistuu vain, kun mieskin ottaa vastuuta lapsistaan. Mies on lasten kanssa, kun minä kirjoittelen työhakemusta, mies ottaa töistä vapaata, jos minulla on työ haastattelu, minä taas puolestani hoidan lapsia, kun mies siivoaa kotia asuntoesittelyä varten yms. Sinunkin pitää antaa miehellesi enemmän vastuuta, jotta voit itsekin hoitaa omia asioitasi.
"Sinunkin pitää antaa miehellesi enemmän vastuuta." Siitähän se yleensä onkin kyse, ettei nainen anna miehelle vastuuta. Mutta kerros nyt samalla, miten mieli käännetään niin, että pystyy saamaan itsestään kaiken tämän irti kun hädin tuskin pääsee ylös sängystä.
Jostakin se pitää aloittaa, vaikka sitten siitä, että sanoo ääneen että "minä en jaksa, tarvitsen apua, ihan sama mitä mieltä kukaan muu on". Tai sitten siitä, että menee terveyskeskuksen psykologille tai vaikka psykiatrian päivystykseen, vaikka sitten lasten kanssa jos ei muuten ole mahdollisuutta päästä. Ei ole olemassa mitään ihmekonstia, jolla ihminen yhtäkkiä löytää jaksamista tuollaisessa tilanteessa, vaan oikeasti pitää miettiä mistä saa apua ja mitkä asiat ovat voineet vaikuttaa mielialan muutokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menkää ulos!
Yksi työläs asia päivässä riittää: imurointi, talvivaatteiden puunaus, lääkärikäynti. Pidä siitä kiinni.
Syö terveellisesti, tarpeeksi ja koeta nukkua hyvin. Liiku paljon, vaikka lasten kanssa. Huono oma kunto altistaa masennukselle.
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin on 5-vuotias ja 6-kuinen vauva, mutta en nuudu kotona, eikä ulos lähteminen ole tappavaa. Haen uutta työtä, juuri laitoin yhden hakemuksen ja CV:n menemään. Tässä muutamia asioita, jotka ovat meille vanhemmille tärkeitä:
1) Vedämme yhtä köyttä. Huomioimme toisen ja olemme kartalla siitä onko toinen ihan poikki ja väsynyt vai onko kaikki hyvin ja vielä jaksaa. Perhe on yhteinen, parisuhde on yhteinen, koti on yhteinen. Kaikki tehdään yhteisen hyvän eteen, mutta osa sitä on myös se, että me molemmat vanhemmat voimme hyvin.
2) Molemmilla on omaa aikaa. Minulla on joka viikko liikuntatunti, jota en peru ellen itse ole sairas. Jos haluan mennä kaverin kanssa leffaan tai lähteä illalla lenkille, niin ei ihan hirveästi tarvitse asiasta keskustella. Varmistan, että toinen jaksaa olla lasten kanssa ja nostan kytkintä. Toimii myös toisinpäin, eli mieheni voi harrastaa ja viettää aikaa myös kavereiden kanssa. Osa menoista on kalenterissa, esim. omat viikonloppureissut tai säännölliset harrastukset, osa on tyyliin "onks huomenna mitään, voinko lähteä klo sejase".
3) Se joka on kotona EI ole päävastuussa kodista, eikä myöskään lapsista 24/7. Molemmilla on työpäivä, jonka jälkeen katsotaan että mitä tehdään. Se joka on kotona voi toki pistää pyykit tai tiskit pyörimään päivän aikana, mutta pystymme tarvittaessa hoitamaan kotihommat myös iltaisin ja viikonloppuisin, koska sillä tavalla ne joka tapauksessa hoidetaan sitten kun molemmat ovat taas työelämässä päivisin.
4) Sukulaisten painostus ja vihjailut eivät vaikuta parisuhteeseemme tai vanhemmuuteemme. Me olemme me kaksi ja meillä on meidän perheemme. Jos sukulaiset sanovat jotain, niin keskustelemme asiasta ja mietimme mitä mieltä itse olemme ja miten meidän perheemme voi parhaiten.
5) Vanhempien terveys on tärkeä. Ihan sama onko jalka poikki tai masennusta, niin asiat on parasta hoitaa kuntoon. Tuemme toisiamme tässä, koska tiedämme että sairas vanhempi ei vain jaksa ja hoitamatta jätetystä vaivasta ei hyödy kukaan. Kaikesta voi puhua, niin fyysisestä kuin henkisestä terveydestä.
6) Rahat ovat yhteiset. Meidän perheemme talous on meidän perheemme yhteinen talous. Se joka on kotona lasten kanssa kotihoidontuella ei todellakaan ole ansainnut taloudellista ahdinkoa. Jos perheellä on varaa matkailla tai tehdä ostoksia, niin matkaillaan tai tehdään ostoksia. Meillä ei ole sinun ja minun rahoja, vaan yhdessä mietitään mikä on tärkeää ja miten raha-asiat järjestetään reilusti.
7) Kotona lasten kanssa olevalla on aikuisia ihmiskontakteja joka päivä. Perhekahvilat, naapurit, uudet tuttavat, kaikki kelpaa. Ei ole reilua, jos kotiin töistä palaavan lahkeessa roikkuu lasten lisäksi myös mökkihöperö puoliso. Me kummatkin olemme tarvinneet aikuiskontakteja kotona ollessamme, siksi tämä on tärkeä asia meille.
8) Lapset ovat yhteisiä ja molemmat vanhemmat täysivaltaisia ja -taitoisia aikuisia. Tästä ei jousteta.
Todella hyvä listaus! Meillä pyritään samaan. Etenkin kohta 7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä 4 lasta, vanhin 7 v ja nuorin 6 vko. Arki sujui suht hyvin, kunnes saimme kihomatotartunnan. Nyt on kaaos päällä ja olen hukkua siivousurakkaan.
Vauvalla on parhaillaan tiheän imun kausi, joten imetän vuorokauden ympäri pieniä taukoja lukuunottamatta. Vauva myöskin viihtyy ainoastaan sylissä, muualla huutaa keuhkojen täydeltä. Yritä siinä sitten siivota ja pestä.
Tänään huomasin, että 4 v kasannut likaisia alusvaatteitaan vaatekaappiin puhtaiden vaatteiden joukkoon. Ja hän ei ole koskaan aiemmin tehnyt tuota. Mutta just nyt kihomatojen aikaan pitää tuo tehdä. Arghhhh!!!!!
Itkettää. Tuntuu, että seinät kaatuu päälle.
Hyvä että joku kertoo miten heillä onnistuu ja mitkä asiat omalla kohdalla auttavat jaksamaan.
Ei se ole kehuskelua vaan nimenomaan hyviä vinkkejä ap:lle mietittäväksi. Jostain se masennuksen purkaminen pitää aloittaa. Nää on hyviä neuvoja et miten muut jaksaa. Ei ap:ta auta kuulla et "joo mullakin on paskaa, elämä on". Ennen ei ollut ammattilaisia auttamassa vaan juurikin näin maalaisjärjellä keskustellen masennusta lähdettiin karkoittamaan. Parasta on jos on ystävä jolle puhua puhua puhua että mikä mättää. Ja sit miettimään niitä keinoja päästä eteenpäin.
Keittiöpsykologit kunniaan. Kun masennus ei ole kaikkein syvintä laatua niin siitä voi ihan hyvin nousta ilman ammattilaisia ja lääkkeitä.
Joskus kyse on vain siitäkin että odotukset äitiyslomalle ei vastaa todellisuutta. Minäkin koen usein etten saa mitään aikaan, laitan ruokaa ja siivoan kaiket päivät, nukutan vauvaa ym. Mutta sitä se nyt vaan on. Arki.
Mun vinkki: Tee joka päivä yksi asia mistä tulee tunne että tein jotain. Itse vaikka siivoan varastoon pulkat, leivon pakastimeen, ompelen, nikkaroin tms. Kunhan jää joku näkyvä jälki niin fiilis on hyvä. Muu aika meneekin "saamattomuuteen" mut se yks juttu per päivä niin tuntee saaneensa jotain aikaan.
Vaikka kuka mitä sanoo, niin tärkeintä on että pakottaa miehenkin ottamaan vastuuta perheestä jos se ei sitä muuten tee. Ei kukaan yksin jaksa. Naiset jotka pystyvät pitämään kodin, lapset ja itsensä kunnossa, tekevät sen yhteistyössä miehen kanssa.
Hei ap, mulla on välillä ihan samoja ajatuksia! Luulen että se on osittain sitä toisen lapsen mukanaan tuomaa järkytystä. Kun asiat ei enää olekaan niin helppoja.
Mulle tuli toisen vauvan myötä shokkina, että tosiaan kämppää ei enää saa siistiksi. Just toi, että peset vaikka hulluna pyykkiä, ja sit käännät selkäs ja uudet pyykit on siinä taas. Tai, kun luuttuaa lattian niin keittiössä kaatuu puurot. Ja se syömis rumba: tee ruoka, kata, syötä, korjaa lautaset, pyyhi pöytä, aloita alusta. Ihan mahdotonta! Syö miestä kyllä hulluna, kun vaikka kuinka tekee niin valmista ei tuu.
Toinen mulle ahdistava asia on ulkonäkö. Tykkään pukea lapsia, ja laittaa itselleni edes hiukset siististi. Nykyään vaateet vaihtuu niin usein, etten aina kerkeä valitsemaan kivoja ja taivun helposti, jos esim isompi vaatii jotain pieruverkkareita päälle. Kun se nyt ei oo vakavaa. Mutta pikkuhiljaa sitä huomaa, että lapset näyttää aina hirveeltä likasineen naamoineen ja vaatteineen, ja itse unohti kymmenennen kerran katsoo peiliin ennen kerhoon lähtöä. Kerkeis kyllä varmaan, mutta kun ei muista siinä sähellyksessä. Mulla tosin isompi vasta 3v.
Mä yritän pärjätä arjessa niin, että pyydän apua joka viikko esim siivouken ajaks, joku tulee yleensä vahtimaan lapsia. Lisäksi isompi käy kerhossa kerran viikossa, ja muinakin päivinä tavoite on lähteä kotoota pois heti aamusta. Kun pitää kalenterin täynnä niin ei ala itkemään pölyistä olohuonetta (tapahtunut sekin..). Ja nämä menot ei tarvitse olla luokkaa poliittinen kokous, vaan kahvilakäyntejä, kirjaston satutunteja, sovittuja lounaita, perhekerhoja.... Lopulta arjen "aikataulutus" onnistuu näillä ihan hyvin, eikä jaa tavallaan jumiin siihen tekemättömyyteen tai tekemisen turhauttavuuteen.
Se on sun työpäivä, käytä samoja jaksamistekniikoita kuin palkallisessakin työssä. Sitten työpäivän jälkeen illalla koti ja perhe hoidetaan yhdessä puolison kanssa.
Mulla toinen on kohta 6-vuotias ja osahoidossa, vauva on 5kk. Ihan hulabaloota on kaikki täälläkin. Meidän arki nyt vaan kuuluu olla tämmöistä. Itse olen myös uraa luonut ja ollut työelämässä, ehdinsinne vielä. Nyt väärään kotona ja odotan kesää. Tiskit olkoot samoin pyykit, laitan kun jaksan. Lastenhoito on nyt pääasia.
Päätä että nykyvanhemmat ootte ja tutustutte perheenä. Siitä on hyvä sitten rakentaa taas uutta.