Liioitellaanko mielestäsi lapsiperheen elämän kauheutta?

Mielestäni vauva-aika oli ihanaa ja helppoa. Lisäksi kun oli vain yksi vauva, kaikki meni helposti. Elämän vaikeus tuli vasta, kun lapsia oli kolme ja kaikki pienellä aikavälillä. Sitten tulivat rahahuolet ja toisaalta käytännön apua ei saanut mistään. Omasta mielestäni olemme hoitaneet asiamme hyvin, vaikka koti onkin ollut kaaoksessa ja siivoaminen on ollut työlästä.

Lapsi voi olla myös jollakin tapaa erityislapsi, mikä lisää rasitusta.



Joten vaikka sinulla ap olisikin ollut helppoa, niin kaikilla ei ole.



Minusta pikemminkin nykyaikana ei saisi sanoa, että on raskasta. Kaikesta kannat itse vastuun, yhteiskunta pääsee siten kätsysti luistamaan auttamisvelvollisuudestaan. Kun puhutaan esim. uusavuttomuudesta, voidaan syyllistää yksittäiset lapsiperheet jaksamattomuudesta ja ongelmista sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi kuntien kodinhoitajien määrä on 90-luvulla leikattu murto-osaan entisestä niin, ettei apua riitä lapsiperheille.



Toisaalta ON hassu ristiriita, jos sama ihminen valittelee lasten aiheuttamaa rasitusta ja sitten säälittelee lapsettomia. Mutta niin se vaan usein on, että vaikka lapsi on työläs, hän on myös maailman rakkain ja ihminen on valittaessaankin onnellinen siitä, että lapsen tullut tehneeksi.

Meillä kaksoset, joten voivotteluja saatiin kuulla aivan järjettömät määrät. Ylipäätänsä tuntuu, että vanhemmuus on monille kilpailu, jossa se, jolla on ollut kaikkein rankinta, voittaa. Eli jos sanot, ettei ole ollut rankkaa, olet vähintäänkin huono äiti...!

Minusta erityisesti vauvan kanssa rankkuutta liioitellaan hurjasti. Ihan olin hämmästynyt ensimmäiset kuukaudet, mietin onko lapseni normaali kun meillä ei itku raikunut.

Ja sitten kun totean että meillä on varmaan helppo lapsi niin sitten vedotaan että te nuoremmat vielä jaksatte, ja te saatte aina ne helpot lapset, niin varmaan joo. Taitaa olla asenteesta kiinni.

Vierailija:

Minusta pikemminkin nykyaikana ei saisi sanoa, että on raskasta. Kaikesta kannat itse vastuun, yhteiskunta pääsee siten kätsysti luistamaan auttamisvelvollisuudestaan. Kun puhutaan esim. uusavuttomuudesta, voidaan syyllistää yksittäiset lapsiperheet jaksamattomuudesta ja ongelmista sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi kuntien kodinhoitajien määrä on 90-luvulla leikattu murto-osaan entisestä niin, ettei apua riitä lapsiperheille.

perusteella lapsen syntyminen vie yöunet ja oman ajan lopullisesti ja johtaa avioliiton kriisin partaalle. Oikeasti raskausaikana pelotti, että mihinköhän soppaan sitä onkaan itsensä laittanut. Yllätys oli suuri ja positiviinen, kun vauva osoittautui rauhalliseksi ja hyväntuuliseksi tapaukseksi, joka jo parin kuukauden iässä rupesi nukkumaan 8-9 tunnin yöunia putkeen. Omaa aikaa sain aina kun tarvitsin (ja saan edelleen), kiitos hommassa täysillä mukana olleen mieheni, joka taas halusi mielellään viettää kahdenkeskistä aikaa lapsensa kanssa. Vastavuoroisesti myös mieheni sai omaa aikaa tarvittaessa, enkä nalkuttanut mistään poikien illoista tmv. Kahdenkeskistä aikaa järjestettiin mummiloiden avulla, mikä osaltaan piti parisuhteen kunnossa. Matkustelleetkin olemme, käyneet ulkona syömässä ja kyläilemässä ihan niin kuin ennenkin. Oikeastaan voisi sanoa, että elämämme ei juuri muuttunut vauvan tulon myötä, paljon ihanaa tuli lisää, mutta mistään ei kyllä joutunut luopumaan. Tätä " ilosanomaa" olen nyt yrittänyt välittää lapsen hankkimista miettivien ystävieni keskuudessa, heille kun suurin este perheen perustamiselle ei ole pätkätyöt tai kesken olevat opiskelut, vaan juuri nämä äitien kauhukertomukset " kaiken muuttumisesta" .

eikä se tarkoita että toiset olisivat huonompia vanhempia kuin toiset vaan että toiset viihtyvät luonnostaan paljon kotona ja toiset ovat tottuneet menemään ja touhuamaan ja lapsen sitovuus yllättää.

Vierailija:

eikä se tarkoita että toiset olisivat huonompia vanhempia kuin toiset vaan että toiset viihtyvät luonnostaan paljon kotona ja toiset ovat tottuneet menemään ja touhuamaan ja lapsen sitovuus yllättää.

Joten ei nyt kamalasti kannata TAAS syyllistää äitejä huonosta asenteesta ja menojalan vipattamisesta.

Esim. meillä olin jo 33-vuotias esikoisen syntyessä. Lapsi oli tulosta vuosien hedelmöityshoidoista. Silti jo pelkkä univaje sai minut aika ajoin ihan zombieksi. Kakkoslapsi sattui olemaan huonosti nukkuva asperger, joka saa puolen tunnin raivareita siitä, että siskolla on hänen mielestään väärä lelu leikissä.

Että millähän asenteella tätä voisi joku pitää kauhean helppona elämänä? Tietysti se lapsiperheen elon vaikeus on aina subjektiivinen kokemus - myönnän - mutta minusta on väärin väittää, että sen kokeen raskaaksi vain sellainen, joka ei ole sitoutunut kotielämään.

-3-

Anteeksi jois kirjoituksestani sai sen vaikutelma. tarkoitus oli sanoa että sillä on merkitystä millaista elämää ennen vauvaa on tottunut elämään. Jos on aina viihtynyt kotona miehen kanssa niin on helpompaa sopeutua vauvaelämäänkin mutta jos on tykännyt paljon harrastaa, kyläillä jne niin vauvan sitovuus on useimmille alkuun tosi ahdistavaa etenkin talvivauvan vanhemmille kun säät asettavat ihan lenkkeilyllekin rajoitteita.



Valvominen on raskasta ihan kaikille ei siinä mitään etenkin jos on yökukkuja vauva. Mutta ihan terve, hyvin nukkuva ja syövä hyvän tuulinenkin vauva voi tuoda mukanaan väsymystä ja ahdistusta.



Itselläni on 4 lasta ja 4 erilaista kokemusta vauva-ajasta ja tiedän omasta kokemuksesta että esikoinen on se rankin muutos vaikka helppo vauva olikin. Seuraava lapsi syntyi 1300g painavana keskosena ja vaikka hänen kanssaan on ollut tosi vaikeitakin aikoja niin kyllä silti esikoisen syntymä oli henkisesti isoin muutos.

Kun aina jaksetaan kertoa univajeesta ja luetella näitä huonoja puolia. Tottakai niitä on ja tietysti ne ovat uusia huonoja puolia, mutta kyllä mä voin sanoa, että jos laskee plussat ja miinukset ' vanhasta elämästä' ja vertaa nykyiseen, niin kyllä tän hetkinen elämä on paaaljon enemmän plussalla.



Ihme valitukselta tämä yleensä kuulostaa. Toki niitä rankempia päiviä tulee, mutta kyllähän niitä on muutenkin. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista tai ainakin niistä ruusuista löytyy teräviä piikkejä, mutta niinhän se menee ilman lapsiakin. Tietysti elämässä vastaantulevat tragediat voi aina tehdä mistä tahansa ajasta rankkaa.

useimmat lapset eivät ole aspergereita, adhd-lapsia, käytöshäiriöisiä saati monivammaisia. Useimmat lapset ovat normaaleita ja heidän kanssaan voi elää normaalia arkipäivää.



terveisin monivammaisen äiti, joka ei kuuna päivänä syyttäisi äidiksi tuloa hankaluuksista - kyllä ne hankaluudet johtuvat pitkäaikaissairaudesta ja vammasta, ei vain siitä, että lapsi syntyi.

Ei paljon olis hiekkalaatikolla puhuttavaa kun kaikki olis vaan hyvin....



Jauhelihakeitto aina maukasta ja lapset hoikkia mutta syövät hyvin. Lapset leikkivät reippaasti mutta eivät kuitenkaan koskaan riko uusia reimateccejä. Auttavat äitä mutta mukavan terveesti näyttävät omaa tahtoa. Mies tuo kukkia töistä tullessa ja seksi luistaa. Mummo ja vaari ottavat lapset joka toinen viikoloppu että me vanhemmat saadaan omaa aikaa ja miehen kanssa on sovittu omat harrastuspäivät...............



*plop* ja heräsin unesta....

Uppp

kyl

Oma asenne ratkaisee. Minusta oli helppoa aikaa, eikä käynyt järjen päälle. Luonto on varustanut ihmisen samoin, kuin kaikki muutkin eliölajit, alitajuisella kyvyllä ja ymmärryksellä huolehtia jälkikasvustaan. Loput selviää kysymällä neuvolasta.

Mutta asenne on hyvä korjata tukemaan tuota elämänvaihetta. Eli siinä kohdassa elämää on lapsiperhe. Kaikki muut intohimot on vuorossa sitä ennen tai sen jälkeen uudelleen. Elämässä juuri mikään muukaan asia ei menesty, jos kaikkea pitää toteuttaa samanaikaisesti.

Tiedäthän. Sellaisen jonglööritempun jossa palloja heitetään ilmassa ja siiretään vuorollaan kädestä käteen. Mitä enemmän niitä palloja on yhtä aikaa lennossa, sitä vaikeammaksi temppu muuttuu. Elämässä sama juttu.

Nykyvanhemmat on vieraantuneet lapsiperhearjesta..jotenkin hirveen itsekästä hankkia lapsi ja valittaa sitten ihan perusjuttuja mitkä kuuluu siihen pakettiin. Ei jakseta tehdä lapsen kanssa mitään ja sit sanotaan, et tää on adhd kun riehuu..tottakai riehuu kun on tylsää eikä ketään kiinnosta. Elämä ei saisi muuttua yhtään kun heti on rankkaa. Ja kyllä saa valittaa ja uupua jos on oikeasti vaikea vaihe..sairastelukierteet yms ne vie voimat ja on oikeita erityislapsiakin, mutta semmoinen turhan naukuminen on mitä en jaksa ja välillä tuntuu et eniten valittaa ne kellä on paras tukiverkosto.