Lue keskustelun säännöt.
Huono itsetunto, koska hyväksyisin itseltäni vain täydellisyyden - miten korjata?
estynytneurootikko
22.03.2016 |
Älykkyytteeni ja ulokonäkööni liittyen lähinnä. Tiedän olevani yleisesti ottaen naamaltani keskiverron viehättävämmällä puolella, mutten kuitenkaan mikään superkaunis. Varmaan maailmasta löytyy joku jonka mielestä olen superkaunis ja joku milestä yhtä ruma, kun taas hyvin moni varmasti pitää minua täysin taviksena. Kuitenkin olen aikalailla varma, että keskimäärin olen ihmisten mielestä, sanotaan nyt nätti.
Mitä taas älyyn tulee, tiedän ihan äo-testien perusteella olevani tietyiltä osin huipputasoa, mutta toisilla osin minulla on lieviä oppimisvaikeuksia. Esimerkiksi koulussa olen menestynyt aina ekaluokasta lukion loppuun asti keskiverrosti.
Häiritsevää on kuitenkin jatkuva musertava epävarmuus ja kelvottomuuden tunne, koska en voi mitekään kuvitella olevani tyytyväinen itseeni koskaan, koska en ole superkaunis, ja kaikilla mittareilla maailmasta löytyy myös minua älykkäämpiä ihmisiä. Jopa inhoan itseäni, mikä tuntuu niin absurdilta, koska yleensä itseään inhoavat pitävät itseään enemmin rumina ja tyhminä. Minä sen sijaan katson peliin, ja totean että hyvä on, muttei riitä. Ajattelen miten jokainen mies, johon koskaan voin kuvitella törmääväni, pitää jotain toista naista seksuaalisesti minua haluttavampana, ja miten löytyy joku, joka katso minua älyllisesti syystäkin alaspäin. Toisaalta tiedän kaikkien ihmisten olevan kyneviä viehättymään toisesta ihmisestä äärimmäisenkin paljon, vaikka kyseinen ihminen ei heidän mielestään olisi lähelläkään superkaunista, tai millään mittareilla edes mitenkään erityisen älykäs. En ole edes kuullut yhdestäkään ihmisestä, joka olisi älyllisesti tyyliin huippuluokkaa 1/10 000 ja lisäksi jotain supermallitasoa kasvoiltaan. Siltii vain tuntuu että juuri minä en voi kelvata mitenkään, en ole riittävän hyvä kellekään ja siksi minun pitäisin olla tavallaan "maailman paras ihminen."
Tiedän että tämä kompeleksi syntynyt yhdistelmänä luontaisesti pakkomielteistä luonnettani, ja ilmeisesti muutaman vuoden lapsuudessa kestänyttä kaverittomuutta + koulukiusaamista, vaikka enää sosiaalisia ongelmia ei olekkaan. Vanhempani rakastavat minua ja hyville ystävilleni olen tärkeä ja hyvä tyyppi heidän mielestään. Poikaystäviä on ollut kaksi, mutta molemmat jätin, koska en pystynyt olemaan suhteessa. Olin valtavan ahdistinut kun ajattelin heidän koko ajan haluavan seksuaalisesti jotain toista minua enemmän. Toinen heistä sanoi kauniiksi ja toinen ei kehunut, mutta oli ainakin huomaavinaan, että miehet tuijottaisivat minua (joskus tuijottavatkin, mutta ei nyt niin usein) ja ihmetteli "Mitä syytä sulla on muka on huonoon itsetuntoon." kun kerroin jatkuvasta alemmuuskompleksistani. Toinen sanoi minua lähes pelottavan älykkääksi, ja toinen ei kommentoinut asiaa. Niin ja molemmat olivat ensin ihastuneita minuun, enkä huomannut että olisivat olleet kiinnostuneet muista naisista, tai minun kuulleen kehuneetkaan muita.
Kerron tätä yksityiskohtaista infromaatiota siltä varalta, että pulmani herättää jonkun kiinnostuksen ja sitä myöten kysymyksiä.
Käytöksessäni on jopa BDD:hen (ruumiinkuvan häiriö) viittaavia piirteitä, kuten pakkomielle peilata itseäni jokaisesta heijastavasta pinnasta; autojen ikkunat, puhelimen näyttö useita kertoja päivässä. Välttelen toisinaan poistumasta kotoani, koska en koe sillä hetkellä näyttäväni keskivertoa paremmalta, (lol) ja vältän sanomasta koskaan mitään ulkonäköön liittyvää, jotta minimoisin sen riskin, että tilanne ajautuu jotenkin pisteeseen, jossa voisin jostakin mitä keskustelukumppanini sanoo päätellä, ettei hän pidä minua edes keskivertoa vähän viehättävämmän näköisenä. Olen myös lopettanut meikkaamisen lähes kokonaan, jottei käy niin, että joku toteaa minun olevan hyvännäköinen vain meikattuna. Lisäksi vaikka olen hoikka ja sentään vartalooni kohtuu tyytyväinen, pukeudun säkkimäisiin (tai miesten) vaatteisiin, jotta voisin edes sillä selittää mikseivät kaikki miehet tuijota minua koko ajan. (Ainakin minun nähdäkseni huomiota saavat kaikkein eniten kaikkein kauneimmin naisellisemmin pukeutuneet ja laittautuneet itsevarmat naiset, minä olen tietoisesti kaiken tämän vastakohta.)
Niin ja ikää on hyvälti yli 20, alle 30.
Onko jollakin jotain neuvoa, kuinka selvitä pois tästä ilmeisestä mielenterveyshäiriöstä ja sairaalloisen huonosta itsetunnosta? Haluaisin kokea olevani sen verran kelvollinen, että pystyisin edes joskus seurustelemaan. Edes ongelman tiedostaminen ei auta, koska vaikka ajattelisin olevani "oikeutettu" hyvään itsetuntoon, jossain mielessäni on se "ääni" joka kertoo, miten hyvä itsetunto olisi vain säälittävää itsepetosta, koska olen vain vähän keskivertoa nätimpi, enkä maailman älykkäin.
Muihin mikään malli tästä häiriöajattelustani ei tietenkään päde. Kaikkein viehättävimmistä koskaan tuntemistani ihmisistä ainoastaan yksi on mielestäni erityisen hyvännäköinen (eikä luullakseni edes kovin monen mielestä, sillä makuni on vähän erikoinen) ja yksi huippuälykäs. Muutoin kukaan ei edusta kumpaakaan huippua.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Varmaankin vanhemman sukupolven edustajana en ihan ymmärrä teitä. Älykköpiireissä tuolloin oltiin huolissaan maailmasta, luonnosta, rauhasta. Itsetutkiskelua pidettiin aika itsekeskeisenä, omaan napaan tuijottamisena, oli "hyödyllisempää" käyttää tuo aika jonkin suuremman miettimiseen. Nyt mietteeni ovat jossain puolivälissä noista ääripäistä. Itsetunto kohenee jos on kohetakseen. Hyvät kokemukset, ihmissuhteet auttavat hyväksymään itsensä. Kun luet toisen ihmisen silmistä rakkautta itseäsi kohtaan. Toisaalta itsetutkiskelu ja terapia auttavat parantamaan itsensä ymmärtämistä ja opettavat armollisuutta itseä kohtaan, ne omat ajatukset kun ovat ajatuksia jotka ajan myötä muuttuvat. Mutta toisaalta nuo nuoruuteni arvot auttavat myös. Onko maailmassa tärkeintä, että olen se kaunein ja älykkäin, vai voinko kokea olevani tarpeellinen ihmiskunnan jäsen ihan muutenkin, kokea tyydytystä esim. pyrkimällä omalta osaltani tekemään maailmaa hieman paremmaksi paikaksi käyttäytymiselläni ja valinnoillani? Ennen kaikkea olen pyrkinyt vaikuttamaan lasteni kautta, olen tukenut ja kannustanut heitä, ja onnekseni heillä tuntuukin olevan aika terve, hyvä itsetunto. Siinä tärkein asia josta olen onnellinen.
Olisi saanutkin elää arvoilta terveessä maailmassa, mutta ei. Sitä pääsi lapsesta asti silmätikuksi kun oli liikaa lahjakkuuden aloja. Siihen päälle ruma tyyli ja finninaama haukuttiin. Pitää katsos olla oikealla tavalla kaunis ja naisellinen sekä menestyvä ja älykäs. Ensiksi mainittu tulee ulkoa, jälkimmäinen sisältä. Lopputulos on neuroottinen, perfektionistinen, ristiriitainen persoona. Mikään ei riitä. Samalla feminiini ja maskuliininen on määritelty uudelleen utopioiksi. Olen kateellinen menneille sukupolville selkeämmän maailmankuvan vuoksi. Aineellisesti oli varmasti vaikeampaa: ei ollut samanlaista aineellista helppoutta ja hyvinvointia. Maailma ei kuitenkaan ollut egoistinen ja hajanainen. Emme olleet kävelevä brändejä tuskastumassa omiin napanöyhtiimme.
Joo, otin jotenkin itseeni ajatuksesta, että olemme itsekeskeinen sukupolvi. Minusta vaihtoehtoa ei ole kun kaikessa korostetaan yksilösuoritusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei millään pahalla, mutta saatat romahtaa siinä vaiheessa kun ikää tulee enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Varmaankin vanhemman sukupolven edustajana en ihan ymmärrä teitä. Älykköpiireissä tuolloin oltiin huolissaan maailmasta, luonnosta, rauhasta. Itsetutkiskelua pidettiin aika itsekeskeisenä, omaan napaan tuijottamisena, oli "hyödyllisempää" käyttää tuo aika jonkin suuremman miettimiseen. Nyt mietteeni ovat jossain puolivälissä noista ääripäistä. Itsetunto kohenee jos on kohetakseen. Hyvät kokemukset, ihmissuhteet auttavat hyväksymään itsensä. Kun luet toisen ihmisen silmistä rakkautta itseäsi kohtaan. Toisaalta itsetutkiskelu ja terapia auttavat parantamaan itsensä ymmärtämistä ja opettavat armollisuutta itseä kohtaan, ne omat ajatukset kun ovat ajatuksia jotka ajan myötä muuttuvat. Mutta toisaalta nuo nuoruuteni arvot auttavat myös. Onko maailmassa tärkeintä, että olen se kaunein ja älykkäin, vai voinko kokea olevani tarpeellinen ihmiskunnan jäsen ihan muutenkin, kokea tyydytystä esim. pyrkimällä omalta osaltani tekemään maailmaa hieman paremmaksi paikaksi käyttäytymiselläni ja valinnoillani? Ennen kaikkea olen pyrkinyt vaikuttamaan lasteni kautta, olen tukenut ja kannustanut heitä, ja onnekseni heillä tuntuukin olevan aika terve, hyvä itsetunto. Siinä tärkein asia josta olen onnellinen.
Tietysti individualismi ja varmaankin myös tunne maailmantilanteen kaoottisuudesta ja omasta vaikutusvallattomuudesta siihen on lisääntynyt lähivuosikymmeninä. Mutta sen enempää menemättä yhteiskunnalisiin analyyseihin tässä keskustelussa, voin todeta että eläminen vain ja ainoastaan omassa tietoisuudessani, suuntaa huomiota väkisinkin itseeni. Minä koen kasvaneeni maailmassa, jossa altruismi on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän tie omaan onneen ja menestykseen, kuin mitä sen itsearvo on. Jaloja päämääriä tietenkin opetetaan, mutta jo koulussa "olette täällä itseänni varten" ja työmarkkinoilla pitää osata kilpailla ja mainostaa itseään. Ja nykyään on tietenkin myös some, jokaisen oma virtuaalinen julkisivu, josta ollaan riippuvaisia, ja joka palvelee suurimmalle osalle ihmisistä lähinnä hyvin itsekeskeisiä päämääriä.
Kuulostaa itsestänikin kamalalta, mutta minulle käytännössä eettiset valinnatkin ovat suureksi osaksi omanarvontunnon nostattajia, vaikka tarkoitusperät teoriassa ovat puhtaan eettisiä. Tosin jonkin filosofian mukaan altruismi on aina itsekeskeistä.
Joka tapausessa en usko olevani kovin poikkeava sukupolveni edustaja ajatuksineni yksilö-yhteisökeskeisyys mittarilla.
Vierailija kirjoitti:
Ei millään pahalla, mutta saatat romahtaa siinä vaiheessa kun ikää tulee enemmän.
En ole ap enkä tiedä ketä tarkoitat, mutta tiedostan tämän. Pelkään sitä päivää kun rupsahdan. Onneksi on kyllä nuorekkaan geenit. Näytän melkein 10 vuotta nuoremmalta.
estynytneurootikko kirjoitti:
Tietysti individualismi ja varmaankin myös tunne maailmantilanteen kaoottisuudesta ja omasta vaikutusvallattomuudesta siihen on lisääntynyt lähivuosikymmeninä. Mutta sen enempää menemättä yhteiskunnalisiin analyyseihin tässä keskustelussa, voin todeta että eläminen vain ja ainoastaan omassa tietoisuudessani, suuntaa huomiota väkisinkin itseeni. Minä koen kasvaneeni maailmassa, jossa altruismi on vähintään yhtä paljon, ellei enemmän tie omaan onneen ja menestykseen, kuin mitä sen itsearvo on. Jaloja päämääriä tietenkin opetetaan, mutta jo koulussa "olette täällä itseänni varten" ja työmarkkinoilla pitää osata kilpailla ja mainostaa itseään. Ja nykyään on tietenkin myös some, jokaisen oma virtuaalinen julkisivu, josta ollaan riippuvaisia, ja joka palvelee suurimmalle osalle ihmisistä lähinnä hyvin itsekeskeisiä päämääriä.
Kuulostaa itsestänikin kamalalta, mutta minulle käytännössä eettiset valinnatkin ovat suureksi osaksi omanarvontunnon nostattajia, vaikka tarkoitusperät teoriassa ovat puhtaan eettisiä. Tosin jonkin filosofian mukaan altruismi on aina itsekeskeistä.
Joka tapausessa en usko olevani kovin poikkeava sukupolveni edustaja ajatuksineni yksilö-yhteisökeskeisyys mittarilla.
Jaa-a, minusta vähän (mutta ei niin paljon) vanhempana näyttää siltä, että ongelma on myös se, että nuorempi sukupolvi myös uskoo että on mahdollista olla jotain kerrassaan poikkeuksellista. Tavallaan ehkä positiivisessa mielessä mahdollisuuksien määrä on suurempi, mutta toisaalta kun ihmisiä (maailmassa) ja kilpailua on enemmän, todennäköisyys olla todella huippu on itse asiassa entistä pienempi. Jotenkin näen aika älyttömänä että kunnianhimosi tai sanoisinko lähinnä pakkomielteesi kohdistuu kauneuteen ja älykkyyteen, jotka kumpikin ovat melko lailla geneettisesti määräytyneitä. Sen sijaan osaamista jossain asiassa voi kehittää ja vaikka ei pääsisikään kaikkein parhaaksi niin se tuottaa jotain. Oman rankingin pähkäily ilman opiskelua ja oppimista ei sen sijaan vie yhtikäs mihinkään.
Varmaan otat tästäkin itseesi, mutta pakkoajatuksiltahan nuo kieltämättä vaikuttavat, kehottaisin kääntymään lääkärin puoleen ja sitä reittiä ehkä psykoterapiaan.
Vanhemmiten sitä yleensä tajuaa olevansa aika tavallinen tallustaja kuitenkin, aluksi se voi olla kriisin paikka mutta loppujen lopuksi vapauttavaa. Voi keskittyä vaan tekemään asioita, joista nauttii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohtele itseäsi myötätuntoisemmin. Ajattele että olet kuin lapsi jota voit itse hoivata kohtelemalla ja puhumalla itsellesi lempeämmin. Aina kun tekee mieli arvostella itseäsi niin puutu siihen niin kuin puuttuisit jos näkisit lasta kiusattavan. Tämä suojelee yksilöllisyyttäsi ja ehkä joskus sitten opit arvostamaan myös tavanomaisuutta. On loukkaus ainutlaatuista yksilöllisyyttä kohtaan esittää kohduttomia vaatimuksia jolla ei ole mitään tekemistä todellisten kykyjesi kanssa.
Psykoterapiaan mars. Nuo INTP jutut on moneen kertaan ihan roskaksi todettu, eikä tuommoisesta pseudoanalyyttisestä oman navan ympärillä pyörimisestä ole kerrassaan mitään hyötyä. 26 kirjoitti asiaa, on harhakuvitelma olettaa voivansa olla jotain poikkeuksellista. Poikkeuksellisia asioita yksikin ihminen voi tehdä, mutta se ei sisällä itsestä lähtöisin olevaa määrittelyä, vaan ennemmin sitä että löytää oman tapansa palvella muita. Nähdä muut ja olla maailmalle hyödyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeile tehdä asioita, jotka eivät liity sinuun mitenkään. Auta toisia, lue muista, hanki vaikka koira. Tämän maailman kannalta on aivan yhdentekevää, kuinka hyvä tai huono yksilö on, mutta tekojen avulla voi olla hyödyksi.
Kun negatiivinen ajatus alkaa niin katkaise se. Hoe vaikka mantrana "olen hyvä".
Ala vitsailla itsestäsi äläkä ota itseäsi niin tosissaan. Huumori mukaan. Älä ole niin valkavissasi.
Nauti elämästä äläkä murehdi niitä asioita, hoitavat voi muuttaa. Pikkuhiljaa ongelma pienenee.
Itse kärsin samantyylisestä ongelmasta. Lapsena olin se tyhmin ja rumin. Sisareni on megakaunis ja älykäs. Ei ihme, että itsetunto murenee, mutta kauneus ja älykkyys ei takaa tasapainoa.
Kauniin ihmisen on vaikeampi hyväksyä vanhenemista..:kauneus katoaa. Äly kyllä säilyy. Ihminen muuttuu ja täytyy muuttua mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt asioita muiden vuoksi ja tullut hyväksikäytetyksi. En ole siis ap. Pitäisi ensin tietää miksi ja mitä tekee kenenkin hyväksi eikä vain hakeakseen olemassaololleen oikeutusta. Minä hukkasin rajani. Niitä nyt haetaan hoitotahon kanssa.
Millä lailla mbti-jutut ovat roskaa? Nehän korreloivat pitkälle Big Fiven kanssa.
Moni kirjoittaja täällä ei nyt ymmärrä analyyttistä luonteenlaatua. Se vaatii pohdiskelua ja perusteluja ennen tekoja. Tällaiselle mielelle mistä tahansa asiasta voi syntyä pakkomielle. Itse kehitän niitä sekä terveistä, että epäterveistä lähteistä. Tiedän Tuksun elämästä, jalkapallosta, villiyrteistä latinaksi, politiikasta ja tieteistä. Tiedän politiikasta, muodista, urheilusta, ruoanlaitosta ja vaikka mistä. Tiedän kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Tiedän elämän nurjastakin puolesta. Masennun puoleksi vuodeksi, toisen olen elossa.
Toisinaan työtön, toisinaan työnarkomaani ja se, joka tekee ylityöt. Ystävien tuki ja turva, tietopankki ja kadunmiesten infopiste. Olen nainen ilman nimeä ja kasvoja. Jos valitsen vain jonkin puuhastelun, tympäännyn ennen pitkää. Jos jään odottamaan elämää suurempaa, saan odottaa lopun ikää. Tämä on helppo mutta vaikea elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei millään pahalla, mutta saatat romahtaa siinä vaiheessa kun ikää tulee enemmän.
En ole ap enkä tiedä ketä tarkoitat, mutta tiedostan tämän. Pelkään sitä päivää kun rupsahdan. Onneksi on kyllä nuorekkaan geenit. Näytän melkein 10 vuotta nuoremmalta.
Rupsahdat? Sekö on suurin pelkosi? Lapsiparka, ulkonäkö ei ole tärkein ominaisuutesi. Ihan hyvällä haluan tästä muistuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokeile tehdä asioita, jotka eivät liity sinuun mitenkään. Auta toisia, lue muista, hanki vaikka koira. Tämän maailman kannalta on aivan yhdentekevää, kuinka hyvä tai huono yksilö on, mutta tekojen avulla voi olla hyödyksi.
Herttinen, onpa huono vinkki. Koirat ovat yhtä eläviä otuksia kuin sinäkin. Pahanolontunne kaltoinkohdellusta eläimestä taatusti pahentaa oloasi.
On aivan sama kuinka kummallisia termejä etsimme selittelyiksi, olemme silti aina inhimillisiä, epätäydellisiä ihmisiä. Ihan me kaikki olemme yhtä surkeita ja yhtä hienoja. Tiettyyn rajaan asti suosittelen itsesuggestiota, jolla on hurja voima. Silti olisi tärkeää tuntea itseään edes sen verran, että tunnistaa tilanteen, jolloin on myönnettävä tarve hakea apua. Se ei ole heikkoutta, vaan itsetuntemus on vahvuus, ja itsetuntemukselle itsevarmuuskin perustuu.
estynytneurootikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopeta uskomasta mihinkään omiin ajatuksiisi. Anna kriittisen osan minää höpöttää juttujaan, mutta sano sille että höpsis, minulla on oikeus olla juuri tällainen kuin olen! Se kaikki kriittinen paska mitä päässäsi pyörii, ei ole totuus, ja vaikka esim. olisitkin oikeasti ruma ja et ollenkaan älykäs, silti sinulla olisi paikkasi tässä maailmankaikkeudessa, olemassaolon ja ilon oikeus.
Itsehän olen oikeasti melko ruma ja keskivertoälykäs alalla jolla useimmat on huippuälykkäitä. Mutta ei minulla ole huono itsetunto ollenkaan. Jos minun päässäni joskus nuorempana pyöri höpinöitä joissa vertailin itseäni muihin, sanoin mielelleni että nyt hiljaa, tuosta höpötyksestä ei ole mitään hyötyä ,vaan vain pelkkää haittaa masentavuuden takia. Minä päätin vain olla sellaisena kuin olen, murehtimatta sitä mitä olen. Ei luonnossakaan voikukat kadehdi ruusuja, vaan ovat ilman murheita omia itsejään, vaikkeivat ehkä olekaan niin nättejä kuin ruusut. Saman voi ihminenkin tehdä, jos oppii ottamaan etäisyyttä omaan sisäiseen puheeseensa, ja hiljentämään silloin kun ei jaksa sitä jauhamista kuunnella.
Hyvä kuulla että sinulla on auttanut. Tuntuuko sinusta että muut ihmiset (lähinnä parisuhdetta tms. romanttisia/seksuaalisia suhteita ajatellen) on myös hyväksyneet sinut ja että viehettäisit heitä ihmisenä, niin paljon että haluavat juuri sinut.
Minulla suurin pelko on etten kelpaakkaan miehille. Tällä hetkellä yritä lähinnä työtää kaikki pois luotani, vaikka joku olisikin kiinnostunut. Miten voin koskaan luottaa siihen, että juuri minut halutaan, eikä vain kelpuuteta? Kuinka paljon pelkkä naisen ulkonäkö vaikuttaa miesten kiinnostukseen? Voinko olla esim. oletukselliselle kumppanilleni haluttavampi kuin joku minua kauniimpi nainen? Jos en, voisin yhtä hyvin tappaa itseni, sillä en mitenkään kestäisi elämän mittaista huonommuutta.
Pitäisi vain hokea itselleni, että murhe ulkonäöstä on kohdallani tarpeeton ja seurausta huonosta itsetunnosta, eikä toisinpäin kuten näyttäisi. Älykkyysasiasta olen onneksi pääsemässä jo edes jotenkin yli.
Taidat miettiä liikaa. Itse en pelkää esim. jätetyksi tulemista ollenkaan. En mieti mitään tuollaisia että haluaako se minua vai kelpuuttaako vaan jne. Otan hetki kerrallaan ja nautin niin kauan kuin on nautitttavaa, ja jos tulee ero, niin suren sen pois, ja sitten nokka pystyyn ja kohti uusia kokemuksia.
Ei minusta myöskään aikuisten ihmisten parisuhteissa ulkonäkö yleensä ole noin tärkeää kuin kuvaat. Itsehän olen jopa varsin ruma, ja silti minullakin on ollut 3 pitkää parisuhdetta, joista viimeisessä olen edelleen - itseäni 9 vuotta nuoremman, varsin hyvän näköisen miehen kanssa. Hän saisi taatusti kauniimpia ja nuorempia, mutta hän on ihastunut minussa ihan muuhun kuin ulkonäköön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, et ole yksin. Olen 19-vuotias ja minulla on täysin sama tilanne. Kirjoitinkin tästä juuri toiseen ketjuun, mutta muullakin on parisuhde kariutumassa aivan ihanan pojan kanssa mun huonon itsetunnon takia. Olen ihan nätti hoikka tyttö, mutta mua kiusattiin ylä-asteella tosi paljon siitä että olin lauta. Itse asiassa olen vieläkin. Tämä poika on oikeasti tosi rakastunut ja aivan ihana mua kohtaan, mutta paskakshan tää on menossa mun huonon itsetunnon takia. Tulee sattumaan ihan mielettämästi eroaminen, mutta päätin aikoja sitten että mielummin elän elämäni yksin kun riisudun jonkun edessä ja otan riskin siitä että joudun taas pilkan kohteeksi. Positiivista on se, että joku onnekas tyttö tulee saamaan tuosta ihan mielettömän ihanan poikaystävän.
En tiedä saako tuollaista koskaan kokonaan korjattua, luulen että se jollain tapaa on aina osa elämää. Itsellä on hyvin samankaltaista, vaadin ihan liikaa ja vaikka tietääkin että kriteerit on ihan itse aiheutettuja, niin ei paljoa auta.