Lue keskustelun säännöt.
Huono itsetunto, koska hyväksyisin itseltäni vain täydellisyyden - miten korjata?
estynytneurootikko
22.03.2016 |
Älykkyytteeni ja ulokonäkööni liittyen lähinnä. Tiedän olevani yleisesti ottaen naamaltani keskiverron viehättävämmällä puolella, mutten kuitenkaan mikään superkaunis. Varmaan maailmasta löytyy joku jonka mielestä olen superkaunis ja joku milestä yhtä ruma, kun taas hyvin moni varmasti pitää minua täysin taviksena. Kuitenkin olen aikalailla varma, että keskimäärin olen ihmisten mielestä, sanotaan nyt nätti.
Mitä taas älyyn tulee, tiedän ihan äo-testien perusteella olevani tietyiltä osin huipputasoa, mutta toisilla osin minulla on lieviä oppimisvaikeuksia. Esimerkiksi koulussa olen menestynyt aina ekaluokasta lukion loppuun asti keskiverrosti.
Häiritsevää on kuitenkin jatkuva musertava epävarmuus ja kelvottomuuden tunne, koska en voi mitekään kuvitella olevani tyytyväinen itseeni koskaan, koska en ole superkaunis, ja kaikilla mittareilla maailmasta löytyy myös minua älykkäämpiä ihmisiä. Jopa inhoan itseäni, mikä tuntuu niin absurdilta, koska yleensä itseään inhoavat pitävät itseään enemmin rumina ja tyhminä. Minä sen sijaan katson peliin, ja totean että hyvä on, muttei riitä. Ajattelen miten jokainen mies, johon koskaan voin kuvitella törmääväni, pitää jotain toista naista seksuaalisesti minua haluttavampana, ja miten löytyy joku, joka katso minua älyllisesti syystäkin alaspäin. Toisaalta tiedän kaikkien ihmisten olevan kyneviä viehättymään toisesta ihmisestä äärimmäisenkin paljon, vaikka kyseinen ihminen ei heidän mielestään olisi lähelläkään superkaunista, tai millään mittareilla edes mitenkään erityisen älykäs. En ole edes kuullut yhdestäkään ihmisestä, joka olisi älyllisesti tyyliin huippuluokkaa 1/10 000 ja lisäksi jotain supermallitasoa kasvoiltaan. Siltii vain tuntuu että juuri minä en voi kelvata mitenkään, en ole riittävän hyvä kellekään ja siksi minun pitäisin olla tavallaan "maailman paras ihminen."
Tiedän että tämä kompeleksi syntynyt yhdistelmänä luontaisesti pakkomielteistä luonnettani, ja ilmeisesti muutaman vuoden lapsuudessa kestänyttä kaverittomuutta + koulukiusaamista, vaikka enää sosiaalisia ongelmia ei olekkaan. Vanhempani rakastavat minua ja hyville ystävilleni olen tärkeä ja hyvä tyyppi heidän mielestään. Poikaystäviä on ollut kaksi, mutta molemmat jätin, koska en pystynyt olemaan suhteessa. Olin valtavan ahdistinut kun ajattelin heidän koko ajan haluavan seksuaalisesti jotain toista minua enemmän. Toinen heistä sanoi kauniiksi ja toinen ei kehunut, mutta oli ainakin huomaavinaan, että miehet tuijottaisivat minua (joskus tuijottavatkin, mutta ei nyt niin usein) ja ihmetteli "Mitä syytä sulla on muka on huonoon itsetuntoon." kun kerroin jatkuvasta alemmuuskompleksistani. Toinen sanoi minua lähes pelottavan älykkääksi, ja toinen ei kommentoinut asiaa. Niin ja molemmat olivat ensin ihastuneita minuun, enkä huomannut että olisivat olleet kiinnostuneet muista naisista, tai minun kuulleen kehuneetkaan muita.
Kerron tätä yksityiskohtaista infromaatiota siltä varalta, että pulmani herättää jonkun kiinnostuksen ja sitä myöten kysymyksiä.
Käytöksessäni on jopa BDD:hen (ruumiinkuvan häiriö) viittaavia piirteitä, kuten pakkomielle peilata itseäni jokaisesta heijastavasta pinnasta; autojen ikkunat, puhelimen näyttö useita kertoja päivässä. Välttelen toisinaan poistumasta kotoani, koska en koe sillä hetkellä näyttäväni keskivertoa paremmalta, (lol) ja vältän sanomasta koskaan mitään ulkonäköön liittyvää, jotta minimoisin sen riskin, että tilanne ajautuu jotenkin pisteeseen, jossa voisin jostakin mitä keskustelukumppanini sanoo päätellä, ettei hän pidä minua edes keskivertoa vähän viehättävämmän näköisenä. Olen myös lopettanut meikkaamisen lähes kokonaan, jottei käy niin, että joku toteaa minun olevan hyvännäköinen vain meikattuna. Lisäksi vaikka olen hoikka ja sentään vartalooni kohtuu tyytyväinen, pukeudun säkkimäisiin (tai miesten) vaatteisiin, jotta voisin edes sillä selittää mikseivät kaikki miehet tuijota minua koko ajan. (Ainakin minun nähdäkseni huomiota saavat kaikkein eniten kaikkein kauneimmin naisellisemmin pukeutuneet ja laittautuneet itsevarmat naiset, minä olen tietoisesti kaiken tämän vastakohta.)
Niin ja ikää on hyvälti yli 20, alle 30.
Onko jollakin jotain neuvoa, kuinka selvitä pois tästä ilmeisestä mielenterveyshäiriöstä ja sairaalloisen huonosta itsetunnosta? Haluaisin kokea olevani sen verran kelvollinen, että pystyisin edes joskus seurustelemaan. Edes ongelman tiedostaminen ei auta, koska vaikka ajattelisin olevani "oikeutettu" hyvään itsetuntoon, jossain mielessäni on se "ääni" joka kertoo, miten hyvä itsetunto olisi vain säälittävää itsepetosta, koska olen vain vähän keskivertoa nätimpi, enkä maailman älykkäin.
Muihin mikään malli tästä häiriöajattelustani ei tietenkään päde. Kaikkein viehättävimmistä koskaan tuntemistani ihmisistä ainoastaan yksi on mielestäni erityisen hyvännäköinen (eikä luullakseni edes kovin monen mielestä, sillä makuni on vähän erikoinen) ja yksi huippuälykäs. Muutoin kukaan ei edusta kumpaakaan huippua.
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Oletko tutustunut häpeäkirjallisuuteen tai esim. tunne lukkosi -kirjaan? Tai olisiko sinulla mahdollisuuksia ammattiapuun? Varmasti av:lla on muitakin, joilla on samoja ongelmia, myös minulla. Näissä ketjuissa sitten roikun kun en ole itse osannut itseäni auttaa.
Kiitos vastauksesta ja kiva että joku jaksoi lukea. En ole tutustunut, osaatko sanoa jotain hyvää kirjaa joka pitäisi lukea.
Ja tämän ongelman kanssa yritän mieluiten painia yksin. Ammattiavusta ei ole ollut koskaan mihinkään psyykkiseen ongelmaan mitään apua. Lisäksi koko ongelma tuntuu niin naurettavalta, etten oiken kehtaa omalla naamallani puhua siitä kellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ku lukisin itestäni kirjotettua tekstiä..
Tiedän miltä susta tuntuu, tsemppiä! <3
Lopeta uskomasta mihinkään omiin ajatuksiisi. Anna kriittisen osan minää höpöttää juttujaan, mutta sano sille että höpsis, minulla on oikeus olla juuri tällainen kuin olen! Se kaikki kriittinen paska mitä päässäsi pyörii, ei ole totuus, ja vaikka esim. olisitkin oikeasti ruma ja et ollenkaan älykäs, silti sinulla olisi paikkasi tässä maailmankaikkeudessa, olemassaolon ja ilon oikeus.
Itsehän olen oikeasti melko ruma ja keskivertoälykäs alalla jolla useimmat on huippuälykkäitä. Mutta ei minulla ole huono itsetunto ollenkaan. Jos minun päässäni joskus nuorempana pyöri höpinöitä joissa vertailin itseäni muihin, sanoin mielelleni että nyt hiljaa, tuosta höpötyksestä ei ole mitään hyötyä ,vaan vain pelkkää haittaa masentavuuden takia. Minä päätin vain olla sellaisena kuin olen, murehtimatta sitä mitä olen. Ei luonnossakaan voikukat kadehdi ruusuja, vaan ovat ilman murheita omia itsejään, vaikkeivat ehkä olekaan niin nättejä kuin ruusut. Saman voi ihminenkin tehdä, jos oppii ottamaan etäisyyttä omaan sisäiseen puheeseensa, ja hiljentämään silloin kun ei jaksa sitä jauhamista kuunnella.
4: Miten voi estää sitä ettei murehtisi itseään? Oma itsekritiikki on niin syvää ja intensiivistä, että sitä harvoin kykenee muistamaan olevan vain oma mielipide. Ei auta vaikka tietäisi olevansa miehen mielestä kaunis, koska itse "tietää" ettei ole riittävä. Se tunne ja realisaatio tapahtuu nanosekunneissa ja tuntuu todelta ja lopulliselta. Ei ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
4: Miten voi estää sitä ettei murehtisi itseään? Oma itsekritiikki on niin syvää ja intensiivistä, että sitä harvoin kykenee muistamaan olevan vain oma mielipide. Ei auta vaikka tietäisi olevansa miehen mielestä kaunis, koska itse "tietää" ettei ole riittävä. Se tunne ja realisaatio tapahtuu nanosekunneissa ja tuntuu todelta ja lopulliselta. Ei ap.
Omaa ajatteluaan voi oppia tarkkailemaan ja havainnoimaan, ja sitä kautta hallitsemaan. itse ainakin aloin vaan ihan arjessa koko ajan seurailla ikään kuin sivustakatsojana, mitä kaikkea siellä mielessä milloinkin pyörii. Huomasin, että siellä pyöri paljon hyödyttömiä, masentavia ajatuksia kuten valitusta siitä mitä minulta puuttuu ja mitä vikoja minussa on. Päätin, että en jatka sellaisen turhan pyörittelyn harrastamista. Sitä ei ehkä pysty ainakaan alkuun estämään, etteikö joskus sellainen ajatus + tunne nouse mieleen, mutta sen voi aina valita, että uskooko ajatukseen, ja että jatkaako sen pyörittelyä. JOs valitsee ettei jatka, voi päättää ajatella jotain muuta, tai olla vain sisäisesti hiljaa.
Mutta se vaatii tosiaan harjoittelua, sitä että oppiii tiedostamaan mitä mielessä pyörii, ja sitten ajattelun suuntaamista muualle tai pysäyttämistä.
Vierailija kirjoitti:
Lopeta uskomasta mihinkään omiin ajatuksiisi. Anna kriittisen osan minää höpöttää juttujaan, mutta sano sille että höpsis, minulla on oikeus olla juuri tällainen kuin olen! Se kaikki kriittinen paska mitä päässäsi pyörii, ei ole totuus, ja vaikka esim. olisitkin oikeasti ruma ja et ollenkaan älykäs, silti sinulla olisi paikkasi tässä maailmankaikkeudessa, olemassaolon ja ilon oikeus.
Itsehän olen oikeasti melko ruma ja keskivertoälykäs alalla jolla useimmat on huippuälykkäitä. Mutta ei minulla ole huono itsetunto ollenkaan. Jos minun päässäni joskus nuorempana pyöri höpinöitä joissa vertailin itseäni muihin, sanoin mielelleni että nyt hiljaa, tuosta höpötyksestä ei ole mitään hyötyä ,vaan vain pelkkää haittaa masentavuuden takia. Minä päätin vain olla sellaisena kuin olen, murehtimatta sitä mitä olen. Ei luonnossakaan voikukat kadehdi ruusuja, vaan ovat ilman murheita omia itsejään, vaikkeivat ehkä olekaan niin nättejä kuin ruusut. Saman voi ihminenkin tehdä, jos oppii ottamaan etäisyyttä omaan sisäiseen puheeseensa, ja hiljentämään silloin kun ei jaksa sitä jauhamista kuunnella.
Hyvä kuulla että sinulla on auttanut. Tuntuuko sinusta että muut ihmiset (lähinnä parisuhdetta tms. romanttisia/seksuaalisia suhteita ajatellen) on myös hyväksyneet sinut ja että viehettäisit heitä ihmisenä, niin paljon että haluavat juuri sinut.
Minulla suurin pelko on etten kelpaakkaan miehille. Tällä hetkellä yritä lähinnä työtää kaikki pois luotani, vaikka joku olisikin kiinnostunut. Miten voin koskaan luottaa siihen, että juuri minut halutaan, eikä vain kelpuuteta? Kuinka paljon pelkkä naisen ulkonäkö vaikuttaa miesten kiinnostukseen? Voinko olla esim. oletukselliselle kumppanilleni haluttavampi kuin joku minua kauniimpi nainen? Jos en, voisin yhtä hyvin tappaa itseni, sillä en mitenkään kestäisi elämän mittaista huonommuutta.
Pitäisi vain hokea itselleni, että murhe ulkonäöstä on kohdallani tarpeeton ja seurausta huonosta itsetunnosta, eikä toisinpäin kuten näyttäisi. Älykkyysasiasta olen onneksi pääsemässä jo edes jotenkin yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Miesystävä sanoo, että ei muut keskity ulkonäköön yhtä paljon kuin minä. Olen myös keskimääräistä kauniimpi ja joiltain osin huippuälykäs.
Oletko ap ihmisenä kriittinen ja analyyttinen, ehkä tutkijatyyppiä? Niin jäätävän samanlaista oli tuo pohdinta. Olen vain tyylillisesti erilainen, pukeudun näyttävästi ja meikkaan. Musta kiinnostuvat kaikenlaiset miehet ja mies on mustasukkainen.
Itse olen kiinnostunut lähinnä kahdentyyppisistä miehistä: hauskoista ja menevistä tai älykkäistä ja nörtähtävistä. Älykkyys on tärkein kriteeri, pitää olla joko loogis-matemaattista tai sosiaalista. Nykyinen mies on molempia, jonka vuoksi olen kokenut epävarmuutta, koska hän on vielä komea. Epäilin pitkään, että hän on kanssani säälistä, koska on ns. Tasokkaampi. Aivan sama mitä mies sanoi. Eikä auttanut, että pari kateellista ystävää yritti systemaattisesti aiheuttaa meille eron. Toinen jopa keksi valheita siitä miten mies juoksee pettämässä...erosimme, palasimme yhteen ja yhdessä illanvietossa tämä ns. Ystävä myönsi valehdelleensa.
Jälkikäteen olen tajunnut, että nuo vanhat ystävät ovat olleet kateellisia. Nämä ovat aloittaneet 15 vuotta sitten tupakoinnin, minä säännöllisen treenin. Siihen päälle kun on lukenut muutakin kuin juoruja ja osaa vastata miljonäärikilpailun vaikeampiikin kysymyksiin sekä osaa yhtä sun toista muutakin saa olla varuillaan...
Pieni avautuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4: Miten voi estää sitä ettei murehtisi itseään? Oma itsekritiikki on niin syvää ja intensiivistä, että sitä harvoin kykenee muistamaan olevan vain oma mielipide. Ei auta vaikka tietäisi olevansa miehen mielestä kaunis, koska itse "tietää" ettei ole riittävä. Se tunne ja realisaatio tapahtuu nanosekunneissa ja tuntuu todelta ja lopulliselta. Ei ap.
Omaa ajatteluaan voi oppia tarkkailemaan ja havainnoimaan, ja sitä kautta hallitsemaan. itse ainakin aloin vaan ihan arjessa koko ajan seurailla ikään kuin sivustakatsojana, mitä kaikkea siellä mielessä milloinkin pyörii. Huomasin, että siellä pyöri paljon hyödyttömiä, masentavia ajatuksia kuten valitusta siitä mitä minulta puuttuu ja mitä vikoja minussa on. Päätin, että en jatka sellaisen turhan pyörittelyn harrastamista. Sitä ei ehkä pysty ainakaan alkuun estämään, etteikö joskus sellainen ajatus + tunne nouse mieleen, mutta sen voi aina valita, että uskooko ajatukseen, ja että jatkaako sen pyörittelyä. JOs valitsee ettei jatka, voi päättää ajatella jotain muuta, tai olla vain sisäisesti hiljaa.
Mutta se vaatii tosiaan harjoittelua, sitä että oppiii tiedostamaan mitä mielessä pyörii, ja sitten ajattelun suuntaamista muualle tai pysäyttämistä.
Olen pari vuotta harjoitellut enkä ole juuri edistynyt. Näin karrikoiden kun kuulee 100 kertaa mielessään päivän aikana, että olen arvoton, ruma ja säälittävä niin niistä korkeintaan 10 kohdalla ehdin "huomaamaan" ajatukseni ja sivuuttamaan sen. 90 muuna kertana ajatus tapahtuu nopeasti arkisissa jutuissa kuin vaikka siinä, että keskustelukumppani näyttää hetken aikaa kyllästyneeltä ja kuvittelen sen johtuvan minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, oot aivan kuin minä. En osaa nyt sanoa mitään muuta kuin että et oo yksin :)
Vierailija kirjoitti:
Aivan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Miesystävä sanoo, että ei muut keskity ulkonäköön yhtä paljon kuin minä. Olen myös keskimääräistä kauniimpi ja joiltain osin huippuälykäs.
Oletko ap ihmisenä kriittinen ja analyyttinen, ehkä tutkijatyyppiä? Niin jäätävän samanlaista oli tuo pohdinta. Olen vain tyylillisesti erilainen, pukeudun näyttävästi ja meikkaan. Musta kiinnostuvat kaikenlaiset miehet ja mies on mustasukkainen.
Itse olen kiinnostunut lähinnä kahdentyyppisistä miehistä: hauskoista ja menevistä tai älykkäistä ja nörtähtävistä. Älykkyys on tärkein kriteeri, pitää olla joko loogis-matemaattista tai sosiaalista. Nykyinen mies on molempia, jonka vuoksi olen kokenut epävarmuutta, koska hän on vielä komea. Epäilin pitkään, että hän on kanssani säälistä, koska on ns. Tasokkaampi. Aivan sama mitä mies sanoi. Eikä auttanut, että pari kateellista ystävää yritti systemaattisesti aiheuttaa meille eron. Toinen jopa keksi valheita siitä miten mies juoksee pettämässä...erosimme, palasimme yhteen ja yhdessä illanvietossa tämä ns. Ystävä myönsi valehdelleensa.
Jälkikäteen olen tajunnut, että nuo vanhat ystävät ovat olleet kateellisia. Nämä ovat aloittaneet 15 vuotta sitten tupakoinnin, minä säännöllisen treenin. Siihen päälle kun on lukenut muutakin kuin juoruja ja osaa vastata miljonäärikilpailun vaikeampiikin kysymyksiin sekä osaa yhtä sun toista muutakin saa olla varuillaan...
Pieni avautuminen.
Mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Ja olen juurikin "kriittinen ja analyyttinen ja tutkijatyyppiä". Tällainen pakkomielteisyys lienee yleistä juuri ns. tutkijaluonteilla, joita usein käsittääkseni leimaa jonkinlainen neuroottisuus. Jo itsessään olemassaoleva ahdistus pyrkii tavallaan aina etsimään "syyn" olemassaololleen - usein absurdinkin sellaisen.
Kumpa vaan joskus oppisin kohdistamaan kaikki pakkoajatukseni vähemmän häiritsevällä tavalla johonkin ongelmattomiin kohteisiin. Samankaltaista pakkoajattelua minulla on ollut jo vuosia ainakin terveyteen liittyen (täysin kohtuutonta sairaudenpelkoa. )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun. Varsinkin se, että tiedän olevani oikeutettu hyvään itsetuntoon, mutta mitä järkeä koska pettäisin sillä vain itseäni; enhän oikeasti ole kaunis/älykäs/mitälie. Toisinaan minulla on päiviä, jolloin olen mielestäni suurinpiirtein maailman kaunein ihminen (:D), mutta se romuttuu siinä, kun viereen tulee joku kauniimpi. En voi olla itseeni tyytyväinen, ellen ole täydellinen, ja siinäpä se ongelma onkin kun kukaan ei voi olla täydellinen... Huoh... Et siis ole yksin
estynytneurootikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Miesystävä sanoo, että ei muut keskity ulkonäköön yhtä paljon kuin minä. Olen myös keskimääräistä kauniimpi ja joiltain osin huippuälykäs.
Oletko ap ihmisenä kriittinen ja analyyttinen, ehkä tutkijatyyppiä? Niin jäätävän samanlaista oli tuo pohdinta. Olen vain tyylillisesti erilainen, pukeudun näyttävästi ja meikkaan. Musta kiinnostuvat kaikenlaiset miehet ja mies on mustasukkainen.
Itse olen kiinnostunut lähinnä kahdentyyppisistä miehistä: hauskoista ja menevistä tai älykkäistä ja nörtähtävistä. Älykkyys on tärkein kriteeri, pitää olla joko loogis-matemaattista tai sosiaalista. Nykyinen mies on molempia, jonka vuoksi olen kokenut epävarmuutta, koska hän on vielä komea. Epäilin pitkään, että hän on kanssani säälistä, koska on ns. Tasokkaampi. Aivan sama mitä mies sanoi. Eikä auttanut, että pari kateellista ystävää yritti systemaattisesti aiheuttaa meille eron. Toinen jopa keksi valheita siitä miten mies juoksee pettämässä...erosimme, palasimme yhteen ja yhdessä illanvietossa tämä ns. Ystävä myönsi valehdelleensa.
Jälkikäteen olen tajunnut, että nuo vanhat ystävät ovat olleet kateellisia. Nämä ovat aloittaneet 15 vuotta sitten tupakoinnin, minä säännöllisen treenin. Siihen päälle kun on lukenut muutakin kuin juoruja ja osaa vastata miljonäärikilpailun vaikeampiikin kysymyksiin sekä osaa yhtä sun toista muutakin saa olla varuillaan...
Pieni avautuminen.
Mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Ja olen juurikin "kriittinen ja analyyttinen ja tutkijatyyppiä". Tällainen pakkomielteisyys lienee yleistä juuri ns. tutkijaluonteilla, joita usein käsittääkseni leimaa jonkinlainen neuroottisuus. Jo itsessään olemassaoleva ahdistus pyrkii tavallaan aina etsimään "syyn" olemassaololleen - usein absurdinkin sellaisen.
Kumpa vaan joskus oppisin kohdistamaan kaikki pakkoajatukseni vähemmän häiritsevällä tavalla johonkin ongelmattomiin kohteisiin. Samankaltaista pakkoajattelua minulla on ollut jo vuosia ainakin terveyteen liittyen (täysin kohtuutonta sairaudenpelkoa. )
Oletko lukenut David Foster Wallacen esseekokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja? Siinä oli monia syvällisiä ja hauskoja essee-tyyppisiä novelleja, joihin samaistuin. Hyvin älykästä ja neuroottista :) siihen en osaa sanoa mitään miten näiden ajatusten kanssa oppii elämään. Oma työni on ihan kesken. Kirjoittaminen ainakin auttaa. Nautin pohdiskelusta ja anonyymistä keskustelusta. Urheilu auttaa myös, saa ajatuksen juoksemaan, poistaa aggressiivista ja muokkaa kroppaa. Olen niin INTP-tyyppinen pään sisällä elävä erakko, että tarvitsen liikettä päästäkseni pääni sisältä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes jaksa lukea kommentteja! Pakko kommentoida heti. Teksti oli lähes kuin omasta päästäni, mutta minulla on älykkyyden sijalla taidot, sekä olen parisuhtessa. Olen hyvin sairaalloisen mustasukkainen ja se rajoittaa meidän molempien elämää runsaasti. Olen antanut miehelle luvan mennä jos tahtoo, muttei halua. Yhdessä4 raskasta mutta ihanaa vuotta. Tuska on suunnaton. Apua haluaisin, mutta uskallusta mm psykologin puhelille ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun. Varsinkin se, että tiedän olevani oikeutettu hyvään itsetuntoon, mutta mitä järkeä koska pettäisin sillä vain itseäni; enhän oikeasti ole kaunis/älykäs/mitälie. Toisinaan minulla on päiviä, jolloin olen mielestäni suurinpiirtein maailman kaunein ihminen (:D), mutta se romuttuu siinä, kun viereen tulee joku kauniimpi. En voi olla itseeni tyytyväinen, ellen ole täydellinen, ja siinäpä se ongelma onkin kun kukaan ei voi olla täydellinen... Huoh... Et siis ole yksin
Itse samaistun tähän.
En muuten tiedä onko hyvä vai huono keino yrittää parantaa itsetuntoaan hokemalla itselleen "Minulla on oikeus hyvään itsetuntoon, koskan olen riittävän kaunis ja älykäs siihen." Se tuntuu ainoalta edes hetkittäin toimivalta keinolta. Eli käytännössä vakuutan itselleni ettei asia ole niinkuin pelkään (en ole liian huono viehättääkseni ihmisiä nimenomaan naamallani ja älylläni.) Tämä ajatustapa tietysti sisältää olettamuksen siitä, että vain riittävän kauniit ja älykkäät "olisivat oikeutettuja" hyvään itsetuntoon. Mutta onneksi sama ajattelu ei taaskaan päde muihin - vain itseeni.
Jos taas yritän ajatella ettei ulkonäölläni ja älylläni ole väliä ja jokaisella ihmisellä olisi suotavaa olla hyvä itsetunto, tulee vain tunne että olen täysin kelvoton paska. Eli ajatusmalli: "Vaikka pelkoni olisikin todellinen, sillä ei ole väliä, siitä ei kannata ahdistua" ei missään nimessä toimi.
Toisaalta pelkään tuon ensimmäisen "juuri minä olen riittävän hyvä" -ajatusmallin pitävän ongelmaa vain yllä, jättävän minut perfektionistiseen oravanpyörään, jossa suurella todennäköisyydellä kokisin riittämättömyyttä, aivan sama miltä näyttäisin, koska aina naamassani ja hermoyhteyksissäni joku voisi olla harmonisemmin, eivätkä kaikki pitäisi minua kauniina vaikka olisin J-lo.
Tai sitten kun viimein olisin takonut riittävän paremmuuteni keskiverrosta päähäni, (kuulostaa kyllä ikävän egoistiseltä) ahdistus siirtyisi toiseen aiheeseen.
Vierailija kirjoitti:
estynytneurootikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Miesystävä sanoo, että ei muut keskity ulkonäköön yhtä paljon kuin minä. Olen myös keskimääräistä kauniimpi ja joiltain osin huippuälykäs.
Oletko ap ihmisenä kriittinen ja analyyttinen, ehkä tutkijatyyppiä? Niin jäätävän samanlaista oli tuo pohdinta. Olen vain tyylillisesti erilainen, pukeudun näyttävästi ja meikkaan. Musta kiinnostuvat kaikenlaiset miehet ja mies on mustasukkainen.
Itse olen kiinnostunut lähinnä kahdentyyppisistä miehistä: hauskoista ja menevistä tai älykkäistä ja nörtähtävistä. Älykkyys on tärkein kriteeri, pitää olla joko loogis-matemaattista tai sosiaalista. Nykyinen mies on molempia, jonka vuoksi olen kokenut epävarmuutta, koska hän on vielä komea. Epäilin pitkään, että hän on kanssani säälistä, koska on ns. Tasokkaampi. Aivan sama mitä mies sanoi. Eikä auttanut, että pari kateellista ystävää yritti systemaattisesti aiheuttaa meille eron. Toinen jopa keksi valheita siitä miten mies juoksee pettämässä...erosimme, palasimme yhteen ja yhdessä illanvietossa tämä ns. Ystävä myönsi valehdelleensa.
Jälkikäteen olen tajunnut, että nuo vanhat ystävät ovat olleet kateellisia. Nämä ovat aloittaneet 15 vuotta sitten tupakoinnin, minä säännöllisen treenin. Siihen päälle kun on lukenut muutakin kuin juoruja ja osaa vastata miljonäärikilpailun vaikeampiikin kysymyksiin sekä osaa yhtä sun toista muutakin saa olla varuillaan...
Pieni avautuminen.
Mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Ja olen juurikin "kriittinen ja analyyttinen ja tutkijatyyppiä". Tällainen pakkomielteisyys lienee yleistä juuri ns. tutkijaluonteilla, joita usein käsittääkseni leimaa jonkinlainen neuroottisuus. Jo itsessään olemassaoleva ahdistus pyrkii tavallaan aina etsimään "syyn" olemassaololleen - usein absurdinkin sellaisen.
Kumpa vaan joskus oppisin kohdistamaan kaikki pakkoajatukseni vähemmän häiritsevällä tavalla johonkin ongelmattomiin kohteisiin. Samankaltaista pakkoajattelua minulla on ollut jo vuosia ainakin terveyteen liittyen (täysin kohtuutonta sairaudenpelkoa. )
Oletko lukenut David Foster Wallacen esseekokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja? Siinä oli monia syvällisiä ja hauskoja essee-tyyppisiä novelleja, joihin samaistuin. Hyvin älykästä ja neuroottista :) siihen en osaa sanoa mitään miten näiden ajatusten kanssa oppii elämään. Oma työni on ihan kesken. Kirjoittaminen ainakin auttaa. Nautin pohdiskelusta ja anonyymistä keskustelusta. Urheilu auttaa myös, saa ajatuksen juoksemaan, poistaa aggressiivista ja muokkaa kroppaa. Olen niin INTP-tyyppinen pään sisällä elävä erakko, että tarvitsen liikettä päästäkseni pääni sisältä pois.
Voisin kyllä lukaista kyseisen kirjan. Ja minä olen myös selkäesti INTP-tyyppi, vaikken MBTI:tä kovin luotettavana pidäkkään. Ja saman olen myös urheilusta todennut :D
Niin ja myös viesti 16 on minun (aloittaja) kirjoittama.
Varmaankin vanhemman sukupolven edustajana en ihan ymmärrä teitä. Älykköpiireissä tuolloin oltiin huolissaan maailmasta, luonnosta, rauhasta. Itsetutkiskelua pidettiin aika itsekeskeisenä, omaan napaan tuijottamisena, oli "hyödyllisempää" käyttää tuo aika jonkin suuremman miettimiseen. Nyt mietteeni ovat jossain puolivälissä noista ääripäistä. Itsetunto kohenee jos on kohetakseen. Hyvät kokemukset, ihmissuhteet auttavat hyväksymään itsensä. Kun luet toisen ihmisen silmistä rakkautta itseäsi kohtaan. Toisaalta itsetutkiskelu ja terapia auttavat parantamaan itsensä ymmärtämistä ja opettavat armollisuutta itseä kohtaan, ne omat ajatukset kun ovat ajatuksia jotka ajan myötä muuttuvat. Mutta toisaalta nuo nuoruuteni arvot auttavat myös. Onko maailmassa tärkeintä, että olen se kaunein ja älykkäin, vai voinko kokea olevani tarpeellinen ihmiskunnan jäsen ihan muutenkin, kokea tyydytystä esim. pyrkimällä omalta osaltani tekemään maailmaa hieman paremmaksi paikaksi käyttäytymiselläni ja valinnoillani? Ennen kaikkea olen pyrkinyt vaikuttamaan lasteni kautta, olen tukenut ja kannustanut heitä, ja onnekseni heillä tuntuukin olevan aika terve, hyvä itsetunto. Siinä tärkein asia josta olen onnellinen.
Lukekaa tai selailkaa kirjaa Cacciatore: mieletön fiilis
estynytneurootikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
estynytneurootikko kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan samanlaisia ajatuksia kuin ap:llä. Miesystävä sanoo, että ei muut keskity ulkonäköön yhtä paljon kuin minä. Olen myös keskimääräistä kauniimpi ja joiltain osin huippuälykäs.
Oletko ap ihmisenä kriittinen ja analyyttinen, ehkä tutkijatyyppiä? Niin jäätävän samanlaista oli tuo pohdinta. Olen vain tyylillisesti erilainen, pukeudun näyttävästi ja meikkaan. Musta kiinnostuvat kaikenlaiset miehet ja mies on mustasukkainen.
Itse olen kiinnostunut lähinnä kahdentyyppisistä miehistä: hauskoista ja menevistä tai älykkäistä ja nörtähtävistä. Älykkyys on tärkein kriteeri, pitää olla joko loogis-matemaattista tai sosiaalista. Nykyinen mies on molempia, jonka vuoksi olen kokenut epävarmuutta, koska hän on vielä komea. Epäilin pitkään, että hän on kanssani säälistä, koska on ns. Tasokkaampi. Aivan sama mitä mies sanoi. Eikä auttanut, että pari kateellista ystävää yritti systemaattisesti aiheuttaa meille eron. Toinen jopa keksi valheita siitä miten mies juoksee pettämässä...erosimme, palasimme yhteen ja yhdessä illanvietossa tämä ns. Ystävä myönsi valehdelleensa.
Jälkikäteen olen tajunnut, että nuo vanhat ystävät ovat olleet kateellisia. Nämä ovat aloittaneet 15 vuotta sitten tupakoinnin, minä säännöllisen treenin. Siihen päälle kun on lukenut muutakin kuin juoruja ja osaa vastata miljonäärikilpailun vaikeampiikin kysymyksiin sekä osaa yhtä sun toista muutakin saa olla varuillaan...
Pieni avautuminen.
Mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Ja olen juurikin "kriittinen ja analyyttinen ja tutkijatyyppiä". Tällainen pakkomielteisyys lienee yleistä juuri ns. tutkijaluonteilla, joita usein käsittääkseni leimaa jonkinlainen neuroottisuus. Jo itsessään olemassaoleva ahdistus pyrkii tavallaan aina etsimään "syyn" olemassaololleen - usein absurdinkin sellaisen.
Kumpa vaan joskus oppisin kohdistamaan kaikki pakkoajatukseni vähemmän häiritsevällä tavalla johonkin ongelmattomiin kohteisiin. Samankaltaista pakkoajattelua minulla on ollut jo vuosia ainakin terveyteen liittyen (täysin kohtuutonta sairaudenpelkoa. )
Oletko lukenut David Foster Wallacen esseekokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja? Siinä oli monia syvällisiä ja hauskoja essee-tyyppisiä novelleja, joihin samaistuin. Hyvin älykästä ja neuroottista :) siihen en osaa sanoa mitään miten näiden ajatusten kanssa oppii elämään. Oma työni on ihan kesken. Kirjoittaminen ainakin auttaa. Nautin pohdiskelusta ja anonyymistä keskustelusta. Urheilu auttaa myös, saa ajatuksen juoksemaan, poistaa aggressiivista ja muokkaa kroppaa. Olen niin INTP-tyyppinen pään sisällä elävä erakko, että tarvitsen liikettä päästäkseni pääni sisältä pois.
Voisin kyllä lukaista kyseisen kirjan. Ja minä olen myös selkäesti INTP-tyyppi, vaikken MBTI:tä kovin luotettavana pidäkkään. Ja saman olen myös urheilusta todennut :D
Niin ja myös viesti 16 on minun (aloittaja) kirjoittama.
Eli meitä perfektionistisia neuroosipalloja riittää. Joku kysyi eräällä nettifoorumilla mistä löytää INTP-naisen. Vastaus oli mielisairaala :D analyyttinen mieli on suunnattava johonkin tai pääteasema on pöpilä. Huumori on muuten myös yksi selviytymiskeinoista.
Ja ikää on sitten melkein 30...
Oletko tutustunut häpeäkirjallisuuteen tai esim. tunne lukkosi -kirjaan? Tai olisiko sinulla mahdollisuuksia ammattiapuun? Varmasti av:lla on muitakin, joilla on samoja ongelmia, myös minulla. Näissä ketjuissa sitten roikun kun en ole itse osannut itseäni auttaa.