Miten onnelliset parisuhteet syntyvät?

Vierailija kirjoitti:

Kunnioitus on kaiken a ja o. Ja kyllä, ulkonäöllä on mielestäni iso merkitys, jotta suhde pysyy kiintoisana. Taloudellisella seikoilla ei niinkään. Ja kun löytää sen oikean, niin mitään töitä ei edes tarvi suhteessa tehdä. T:19v. yhdessä, 15v. naimisissa.

Lähes samaa mieltä ja ihmiset näyttävät olevan ulkonäön suhteen erilaisia. Meillä arvostus ja kunnioitus toista kohtaan on tärkeitä, mutta ulkonäöllä ole ollut mitään merkitystä koskaan. T: kohta 30v. naimisissa.

Mä olen eroperheestä, samoin mies. Mies on myös kierrellyt lastenkodeissa vanhempien alkoholiongelmien takia. Ollaan molemmat perusduunareita ja varmaan aika perus näkösiä. Mä olen ylipainoinen, mutta ihan kauniskasvoinen ja tyyliltäni naisellinen. Mulla on aina ollut miesten keskuudessa paljon vientiä. Mies taas on hyvä kroppainen ja perus komea mies ja sekään ei ole koskaan joutunut olemaan yksin.

Me ei juurikaan riidellä ja suhde on tosiaan ollut alusta asti tosi tasapainoinen. Luulen sen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että meidän ajatukset menee niin hyvin yksiin. Me toimittiin jo alussa yhdessä hyvin ilman konflikteja. Molemmat ikään kuin jousti toistensa mukaan. Nykyään tuo on vaan vahvistunut. Erimielisyyksiäkin voi olla, mutta me ratkotaan ne samalla tavalla joustamalla ees taas. Molemmilla on myös paljon luottamusta ja tahtoa tähän suhteeseen.

Yksi neuvo jolla uskon pääsevän parisuhteessa pitkälle on "tee toiselle kuten toivoisit itsellesi tehtävän". Kun molemmat elää sen mukaan niin siinä on jo hyvä pohja ihmissuhteelle.

Meillä toisen kunnioitus on tärkeää. En pystyisi parisuhteeseen miehen kanssa jota en kunnioittaisi. Molemminpuoleinen kunnioitus on kuin perustus jonka päälle parisuhde rakennetaan.

Monet ihmiset eivät tätä toisen ihmisen kunnioitusta edes tule ajatelleeksi rakkauden ensi huumassa kun kaikki on niin Ihanaa ja kumppani Täydellinen. Luulen että monet parit myös muuttavat yhteen liian pikaisesti tutustumisen jälkeen ollessaan umpirakastuneita ja melko sokeita kumppaninsa luonteelle.

Terveisin, 29 v onnellisesti naimisissa , seurusteltiin 2 v ennen yhteen muuttamista.

Tapasimme toisemme teekkaritapahtumassa, eli koulutus on molemmilla samanlainen, mutta itse tapaaminen ja juttusille ryhtyminen oli silkkaa sattumaa ja onnea. Molemmat olemme todella keskinkertaisia ulkonäöltämme, ei satuta silmään mutta eipä kyllä käännetä päitäkään. Miehen vanhemmat erosivat kun hän oli teini-iässä (vaikka ero ei ollut riitainen hän otti sen aika raskaasti), minulla vanhemmat ovat edelleen onnellisina yhdessä. Arvot ja kasvatus lienevät meillä molemmilla samanlaiset, ollaan hiljaisia kotona viihtyviä tyyppejä joille parisuhde, oma tila ja luottamus on tärkeää. Ehkä tärkeimpänä pitäisin suhteessamme sitä että kaikesta puhutaan, annetaan periksi tarvittaessa ja toista ei syytellä. Molempien rauhallinen ja riitelyä vierastava luonne auttanee tässä.

Varallisuutta ei kummallakaan juuri ollut tavatessa, mutta molemmat ovat vanhemmiltaan oppineet pärjäämään vähällä, joten yhteistuumin omaisuuttakin on päässyt pikkuhiljaa kertymään kun ollaan kehitetty elämään sisältöä nuukailusta:). Töitä on ollut, minulla tosin pitkälti pätkää, mutta ihan vähän aikaa sitten onnistuin saamaan elämäni ensimmäisen vakipaikan. Miehellä opintosuunta oli valittu paremmin, ja häntä ollaan kysymässä yhtenään töihin vähän joka paikkaan.

Oma parisuhteeni on alkanut puolivahingossa ystävyydestä. Jos minulle olisi sanottu, että tulen päätymään tämän henkilön kanssa yhteen, en olisi uskonut. Jälkeenpäin katsottuna siinä on kuitenkin paljon järkeä. Mieheni on nähnyt minut pahimmillani ja parhaimmillani jo ennen kuin olimme yhdessä. Tunsimme toisemme läpikotaisin jo ennen seurustelun alkua, joten koskaan ei ole tarvinnut pitää yllä mitään kulissia tai teeskennellä olevansa muuta kuin on. Meillä on aina ollut hauskaa yhdessä ja olemme voineet puhua toisillemme kaikesta ystävinä. Seksin lisääminen tähän yhtälöön pelotti aluksi, mutta turhaan. Olemme tunteneet nyt 10 vuotta.

Meidän ei ole koskaan tarvinnut riidellä mistään, koska meillä on luonnollisen helppo keskusteluyhteys varmasti juuri tämän ystävyyden johdosta. Jos toivon, että mieheni tekisi jotain eri tavalla, voin vain ohimennen huomauttaa asiasta ennen kuin siitä tulee ongelma. Vastaus tähän on sitten jotain "ai kiva kun sanoit, en tajunnut" . Sama tietysti myös tähän suuntaan. Harvoin tosin tarvitsee mistään sanoa, koska pyrimme ottamaan toisemme huomioon kaikessa tekemisessämme. Meillä on hyvä yhteisymmärrys siitä, kuka milloinkin tekee kotityöt jne. Isoja erimielisyyksiä meillä ei koskaan ole ollut, vaikka saatamme huviksemme väitellä tiukastikin mielipide-/ajankohtaisasioista.

Tuemme toisiamme, luotamme toisiimme ja puhumme asioista avoimesti. Emme myöskään pelkää pyytää apua toiselta, kun sitä tarvitsemme. Kuuntelemme ja annamme toiselle hänen tarvitsemansa huomion, kun hän sitä kaipaa. Teemme paljon pikkujuttuja, joilla osoitamme välittävämme toisesta, oli se sitten vaikka aamupalan teko tai pieni kosketus. Ei ole tullut vastaan sellaista asiaa, josta en voisi miehelleni puhua. Viihdymme yhdessä, mutta otamme myös omaa tilaa. Käymme joskus erikseen pienemmillä reissuilla, mies varsinkin työmatkoilla. isommat lomat vietämme yhdessä. Kaikki rahat ovat yhteisiä, eikä niitä lasketa. Keskustelemme isommista hankinnoista yhdessä.

Aiemmin olen pysynyt suhteissa, joissa minun on huono olla ja olen itsekin käyttäytynyt täysin typerästi. Olen peilannut omaa itseäni muiden mielipiteiden kautta ja omannut huonon itsetunnon. Olen ollut epävarma suhteissa. Nyt ei tarvitse, koska tiedän, että mieheni on kanssani, koska yksinkertaisesti pitää minusta ihmisenä kuten minäkin hänestä. Vasta nykyisessä suhteessani olen tajunnut, mitä oikeasti haluan parisuhteelta. Haluan juuri tätä. Uskon ja toivon, että tämän miehen kanssa olen loppuelämäni.

Sattuman summaa. Oli jo ottanut ylös jonkun naisen numeron baarissa tavattuaan, mutta kun me tapasimme seuraavana päivänä (netissä sovittiin että nähdään ystävä mielessä) niin heitti numeron roskikseen. Hän ihastui minuun siltä istuimelta, sai vaan odottaa vastakaikua 1,5-vuotta.

Luottamus ja kommunikaatio, se on kaiken a ja o! Jos jokin ärsyttää, puhua pitää eikä pitää sisällään ja sitten ykskaks räjähtää, kuten mieheni teki suhteemme alussa.

Toiselle pitää antaa tilaa. Saa mennä edelleenkin leffaan ystävien kanssa, vaikka risteilylle tai ulkomaille, ilman että kumppani vetää asiasta herneet nenään. Jos toinen alkaa sanomaan: "sinä et minnekkää laivalle mene ilman minua..." kannattaa miettiä suhdetta uudelleen, onko suhde sen arvoinen että menettää oman vapauden?

Olemme toistemme parhaat ystävykset. Kerromme kaiken toisillemme ja vietämme yhdessä aikaa vielä lastenkin syntymien jälkeen. Jos lapsia tulee, ei SAA unohtaa sitä laatuaikaa oman rakkaansa kanssa! Se on todella tärkeää! Se pitää suhteen hyvänä, kun viettää aikaa oman kullan kanssa ja muistaa edelleen antaa huomiota. Antaa niitä pusuja ja haleja, ostaa jotain pientä toisen iloksi, auttaa kotitöissä ja lasten hoidossa. On mukana arjessa. Ne pienet teot ovat tärkeitä. :)

Mitä väliä?

Minä pidän tärkeimpänä sitä, että molemmilla puolisoilla on tasapainoinen tunne-elämä sekä sitä, että kummallakaan ei ole vallanhalua.

Tällöin ymmärretään ottaa itse vastuu omasta onnesta, eikä sysätä sitä toisen hartioille. Silloin ei tarvitse käyttää henkistä väkivaltaa voittaakseen erimielisyydet. Silloin ei projisoida omia ongelmia toisen niskaan,

Ihana luke tälläsiä. Paljon onnea teille tulevaisuudessakin. Todella hienoa <3

Tollasen suhteen minäkin haluan

Vierailija kirjoitti:

Ihana luke tälläsiä. Paljon onnea teille tulevaisuudessakin. Todella hienoa <3

Tollasen suhteen minäkin haluan

Sama juttu. Itseasiassa ei näissä tarinoissa ollut sillä tavalla mitään uutta, tuollaisena mä sen parisuhteen olen oikeastaan aina nähnytkin. Harmi vaan että sitoutumista ja parisuhdetta haluavaa miestä ei ole kohdalle osunut vaan kaikilla on ollut mielessä pelkkä hauskanpito ja satunnainen panosuhde. Siis ainakin mun kanssa, ne miehet mitä olen sattumalta vuosien jälkeen nähnyt on sitten kuitenkin olleet muksujen ja vaimon kanssa liikenteessä.

n38

Puhas onnen kantamoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan yhtäaikaa sekä kumppaneita, ystäviä että rakastajia.

Ap

Sanoisin yhä että tuollainen juontaa siihen, että on ollut tarpeeksi iso kiinnostavien ryhmä, josta valita kumppani. Toki joillakin voi käydä tuuri ja löytää sattumalta onnen. Mutta jos olet opiskelemassa satojan samanhenkistesi kanssa, ja sen jälkeen jatkat töissä samankaltaisessa seurassa, ja vietät vielä vapaa-aikasikin mielestäsi kiinnostavassa seurassa, niin onhan se ihme jos ei joku oikein erityisen sopiva sieltä sullekin löydy!

Kiitos rohkaisusta :) mä vaan olen jo nelivitonen sairaanhoitaja ja taitaa bästföre päivämäärä olla jo käsillä. Töistä ja pururadalta sitä kumppania ei ole löytynyt ja mun baaristalöytämät...ei niistä oikein ollut tämänkaltaisiin suhteisiin.

Mutta nyt kun illalla tulin tänne uudestaan lukemaan nämä tarinat, niin kyllä näistä tulee onnelliseksi. Ja viisastui myös! Taidan luetuttaa nämä 18-vuotiaalla tyttärelläni :)

Ystävyydestä, arvostuksesta, yhteisistä arvoista ja saman tyyppisestä huumorista.

<3

Ystävyys, kumppanuus, rakkaus ja hyvä seksi. Erilaisista taustoista huolimatta samat arvot. Ehdoton sitoutuminen parisuhteeseen, mutta ei sitomista vaan vapaaehtoisesti

Vierailija kirjoitti:

Itse sanoisin yhden avaintekijän olevan se, että tietoisesti hakee suhdetta jossa kulmakivinä on molemminpuoleinen kunnioitus ja luottamus. Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä mutta aika moni tuntuu menevän suhteeseen ihan puhtaasti siltä pohjalta, että toinen viehättää seksuaalisesti ja aiheuttaa niitä perhosia vatsassa. Se ei kuitenkaan pitkälle riitä jos pohjimmiltaan toinen ei pysty kunnioittamaan toisen persoonaa, halveksunta kun tappaa ennen pitkää suhteen kuin suhteen.

Meillä kaikki alkoi hyvin voimakkaasta fyysisestä vetovoimasta. Yhdessä nyt 27 vuotta. Vetovoimasta huolimatta olemme aina kunnioittaneet toisiamme, tosin oli pettämiskausikin josta selvittiin. Itse en yhdistäisi perhosia vatsassa ja halveksuntaa. Seksi ja fyysinen vetovoima voivat toimia pidemmänkin päälle.

Vierailija kirjoitti:

Tapaaminen puhdasta sattumaa, tosin opiskelijabileissä, eli meillä on molemmilla korkeakoulututkinto, eli pyörimme samanlaisessa sosiaalisessa piirissä. Loput ihan itsestään.

Olemme ihan tavallisia, kumpikin sanotaan ihan kivan näköisiä, mutta ei todellakaan mitään malliainesta, ei todellakaan. Aivan taviksia. Ulkonäöllä ei ole suhteen alun jälkeen ollut käytännössä mitään merkitystä, toki ulkoiset seikat saivat alun kiinnostuksen aikaan.

Olemme hyvin kotikeskeisiä, kumpikaan ei tarvitse sillä lailla omaa aikaa, joskin sitä on aina molemmille ollut saatavilla just niin paljon kuin haluaisi. Kummallakaan ei siis ole mitää aikaa tai rahaa vievää harrastusta, mutta edes lasten vauva-aikana ei ollut ikinä tilannetta, että minun olisi pitänyt jotenkin kysyä voinko mennä vaikka nyt kuntosalille tai lenkille tai kaupungille. Samoin mies on saanut juhlia varpajaisensa ja viettää kalastusreissut mökillä jne.

Olemme hyvin suhteen alkuvaiheista asti olleet perhe, jolla on yhteinen talous ja yhteiset ilot ja murheet työrintamalla ja raha-asioissa. Kummallakin on omat tilit, mutta rahat ovat yhteiset. Kummallakaan ei myöskään tällä rintamalla ole sellaisia juttuja, joihin haluaisi käyttää sitä omaa rahaa, esim. nyt vaikka käsilaukkuja. Kaikki mikä tulee sisään joko menee yhteiseen hyvään, tarpeen ja mielihalun mukaan miten kummankin henkilökohtaisiin tarpeisiin (jos siis vaikka haluan lähteä naisporukalla Berliiniin viikonlopuksi, niin lähden ja se maksetaan yhteisestä kukkarosta. Mies sitten halutessaan lähtee omissa porukoissaan jonnekin jos haluaa) tai jää säästöön. Mies tienaa enemmän, oma urakehitykseni on kärsinyt jonkin verran lasten vuoksi, mutta tämäkin on ollut yhteinen juttu. Ei edes mikään keskustelun jälkeen tapahtunut päätös vaan sellainen sanaton sopimus, jotenkin juuri meillä sen kuului mennä kuten se meni. Ja siis molemmat tienaamme ihan hyvin, mutta mies siis vielä enemmän.

Kolme lasta on siunaantunut vuosien varrella ja he ovat tarvehierarkiassa korkeimmalla. Eli lasten tarpeet tulevat aina ennen kummankaan henkilökohtaisia tarpeita. 

Onneksi talous ei ole ollut kauhean tiukilla koskaan, nyt kolmen teinin vanhempina on varmaan eniten mitä koskaan.

Tunnepuolella rakastamme toisiamme yli kaiken (no lapset tottakai siinä tasavertaisina). Mustasukkaisuutta ei pode kumpikaan eikä ole ollut tarvettakaan. Kun mies on työmatkalla ikävöin häntä ihan samalla tavalla kuin suhteen alussa. Me olemme paitsi puolisot, myös toistemme parhaat ystävät. Kukaan ihminen maailmassa ei tiedä minusta niin paljon asioita kuin puolisoni tietää. 

Jos nyt ajatellaan suhdetta ennen lapsia ja naimisiin menoa, niin ehkä se on se juttu, että lopulta haluamme elämältä hyvin samanlaisia asioita ja meille tuottaa iloa ja hyvää mieltä hyvin samanlaiset asiat. Se on mielestäni se suhteemme kulmakivi. Nämä asiat ovat matkan varrella muuttuneet, mutta koko ajan olemme tavallaan halunneet elämältä samoja asioita: turvattua, rauhallista elämää, lapsia, lomilla nautitaan eniten mökkeilystä ja matkustelusta ja veneilystä, hyvää ruokaa, hyvää viiniä silloin tällöin, omana itsenä olemista (=kumpikaan ei vaadi toiselta jotain ulkonäkömuottia tai treenaamista, vaan kumpikin tekee jos haluaa).

T: yli 20 vuotta yhdessä, joista 15 vuotta naimisissa, molemmat 44 v.

Erittain hyvin kirjoitettu!

Mikä on onnellinen parisuhde? Me olemme olleet välillä myös hyvin onnettomia, kun erilaisuus luo vetovoimaa mutta myös repiviä ristiriitoja. Kuitenkin jossain sisimmässä tuntuu että meidän on tarkoitus olla yhdessä. Syvä ystävyys, täysi rehellisyys ja luottamus, sama vähän omalaatuinen näkökulma maailmaan isoista luonne-eroista riippumatta ja fyysinen viehätys ovat kestäneet kohta 15 vuotta ja monenlaista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on onnellinen parisuhde? Me olemme olleet välillä myös hyvin onnettomia, kun erilaisuus luo vetovoimaa mutta myös repiviä ristiriitoja. Kuitenkin jossain sisimmässä tuntuu että meidän on tarkoitus olla yhdessä. Syvä ystävyys, täysi rehellisyys ja luottamus, sama vähän omalaatuinen näkökulma maailmaan isoista luonne-eroista riippumatta ja fyysinen viehätys ovat kestäneet kohta 15 vuotta ja monenlaista elämää.

Kaipa niitä käsityksiä onnellisesta parisuhteesta on yhtä monta kuin ihmisiä tällä pallolla. Ei kai onnellisuus poissulje sitä, että on joskus paha mieli.

Olen se, joka ei riitele miehensä kanssa. Ymmärrän, että monella muulla tämä ei toimisi. Usein kun tämä tulee puheeksi, tuntuu siltä, että ihmiset eivät usko sitä, että voidaan elää yhdessä riitelemättä. Tai sanotaan jotain, että tosirakkauteen kuuluu välillä rajutkin riidat, se kun on merkki suurista tunteista. Itse olen eri mieltä, mutta sehän on ihan ok. Tässä parisuhteessa ollaan vain minä ja mieheni, ei kukaan muu. Yhtä lailla muiden parisuhteiden arviointi ei kiinnosta minua, koska ei onnellisuutta voi määritellä kukaan ulkopuolinen. Kukaan muu ei myöskään tiedä, mitä sen pariskunnan välillä tapahtuu, kun muut eivät ole näkemässä. Suhteet voivat ulospäin näyttää ihan erilaisille kuin mitä ne todellisuudessa ovat. En minäkään ymmärrä, miksi joka päivä toisilleen huutavat naapurit ovat yhdessä, mutta siinä ne vielä mennä porskuttavat ainakin neljättä vuotta. Ehkä toi tyyli sitten sopii heille. Mene ja tiedä, helpompi olla vaivaamatta päätään tällaisilla :)

24v ollaan ja reilu 6v yhdessä oltu. Tärkeintä suhteessa ollut rehellisyys toiselle. Ei riidellä jostain turhista asioista vaan keskustellaan ne läpi. Raha asiat ovat auki ja kumpikin tietää toisen palkan menot ym. Omat tilit on mutta rahat kuitenkin yhteisiä. Puoliso on myös paras ystävä, koti. Ja tärkeää piristää yhteistä arkea pusuilla haleilla kosketuksilla ym.