Miten onnelliset parisuhteet syntyvät?

Suurimmaksi osaksi sattumasta ja sitten sitoutumisesta yrittämiseen. 

Kyllähän se luottamuksesta lähtee ja siitä, että kumpikin tahtoo samaa.. Näin kai se meillä on. 

Annamme toisillemme tilaa  ja omaa aikaa, koska elämmä kaukosuhteessa ei tämä ole ongelma. Mutta sitten, kun olemme yhdessä niin se on täysin toiselle omistettua aikaa.. 

Nautimme toisistamme.. 

Perhetausta meillä on suhtkoht sama, ikäkin melkein pari vuotta ikäeroa. Varallisuudessa on kyllä huomattava ero, minulla liuta lapsia, mutta miehellä ei..

Ilmeisesti vain täydennämme toisiamme ja meillä on hauskaa yhdessä, mutta kummallakin oma tahto..

Emme marssi toisen yli, mutta emme ryhdy toisen kynnysmatoksikaan.. Näin on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Suurimmaksi osaksi sattumasta ja sitten sitoutumisesta yrittämiseen. 

No ehkä mun elämäni miljoonasade ropisee vasta vanhainkodissa :) eihän tää elämä mikään reilukerho aina ole

Ap

Meillä on miehen kanssa molemmilla särkyneet lapsuuskodit, eikä kummankaan vanhempien parisuhteissa kehumista. Itse olemme päättäneet pärjätä yhdessä ja aina puhuneet asioista. Molemmilta on löydyttävä motivaatiota suhteen ylläpitoon, muuten ollaan hukassa.

Kakkonen kiteytti hienosti. Kyse on hyvin pitkälti sattumasta, koska toinen ihminen voi esim. perheellistymisen myötä osoittautua erilaiseksi kuin suhteen alussa. Ihmiset ylipäänsä muuttuvat ajan mittaan.

Ja totta tuokin, että onnellisuus on asenne. Ja ennen muuta se onni pitää löytää itsestään eikä siirtää vastuuta omasta onnesta toiselle.

Alusta alkaen samat arvot ja ajatusmaailma, toimiva ja aktiivinen seksielämä plussana. Yhdessä +25 vuotta.

Tapaaminen puhdasta sattumaa, tosin opiskelijabileissä, eli meillä on molemmilla korkeakoulututkinto, eli pyörimme samanlaisessa sosiaalisessa piirissä. Loput ihan itsestään.

Olemme ihan tavallisia, kumpikin sanotaan ihan kivan näköisiä, mutta ei todellakaan mitään malliainesta, ei todellakaan. Aivan taviksia. Ulkonäöllä ei ole suhteen alun jälkeen ollut käytännössä mitään merkitystä, toki ulkoiset seikat saivat alun kiinnostuksen aikaan.

Olemme hyvin kotikeskeisiä, kumpikaan ei tarvitse sillä lailla omaa aikaa, joskin sitä on aina molemmille ollut saatavilla just niin paljon kuin haluaisi. Kummallakaan ei siis ole mitää aikaa tai rahaa vievää harrastusta, mutta edes lasten vauva-aikana ei ollut ikinä tilannetta, että minun olisi pitänyt jotenkin kysyä voinko mennä vaikka nyt kuntosalille tai lenkille tai kaupungille. Samoin mies on saanut juhlia varpajaisensa ja viettää kalastusreissut mökillä jne.

Olemme hyvin suhteen alkuvaiheista asti olleet perhe, jolla on yhteinen talous ja yhteiset ilot ja murheet työrintamalla ja raha-asioissa. Kummallakin on omat tilit, mutta rahat ovat yhteiset. Kummallakaan ei myöskään tällä rintamalla ole sellaisia juttuja, joihin haluaisi käyttää sitä omaa rahaa, esim. nyt vaikka käsilaukkuja. Kaikki mikä tulee sisään joko menee yhteiseen hyvään, tarpeen ja mielihalun mukaan miten kummankin henkilökohtaisiin tarpeisiin (jos siis vaikka haluan lähteä naisporukalla Berliiniin viikonlopuksi, niin lähden ja se maksetaan yhteisestä kukkarosta. Mies sitten halutessaan lähtee omissa porukoissaan jonnekin jos haluaa) tai jää säästöön. Mies tienaa enemmän, oma urakehitykseni on kärsinyt jonkin verran lasten vuoksi, mutta tämäkin on ollut yhteinen juttu. Ei edes mikään keskustelun jälkeen tapahtunut päätös vaan sellainen sanaton sopimus, jotenkin juuri meillä sen kuului mennä kuten se meni. Ja siis molemmat tienaamme ihan hyvin, mutta mies siis vielä enemmän.

Kolme lasta on siunaantunut vuosien varrella ja he ovat tarvehierarkiassa korkeimmalla. Eli lasten tarpeet tulevat aina ennen kummankaan henkilökohtaisia tarpeita. 

Onneksi talous ei ole ollut kauhean tiukilla koskaan, nyt kolmen teinin vanhempina on varmaan eniten mitä koskaan.

Tunnepuolella rakastamme toisiamme yli kaiken (no lapset tottakai siinä tasavertaisina). Mustasukkaisuutta ei pode kumpikaan eikä ole ollut tarvettakaan. Kun mies on työmatkalla ikävöin häntä ihan samalla tavalla kuin suhteen alussa. Me olemme paitsi puolisot, myös toistemme parhaat ystävät. Kukaan ihminen maailmassa ei tiedä minusta niin paljon asioita kuin puolisoni tietää. 

Jos nyt ajatellaan suhdetta ennen lapsia ja naimisiin menoa, niin ehkä se on se juttu, että lopulta haluamme elämältä hyvin samanlaisia asioita ja meille tuottaa iloa ja hyvää mieltä hyvin samanlaiset asiat. Se on mielestäni se suhteemme kulmakivi. Nämä asiat ovat matkan varrella muuttuneet, mutta koko ajan olemme tavallaan halunneet elämältä samoja asioita: turvattua, rauhallista elämää, lapsia, lomilla nautitaan eniten mökkeilystä ja matkustelusta ja veneilystä, hyvää ruokaa, hyvää viiniä silloin tällöin, omana itsenä olemista (=kumpikaan ei vaadi toiselta jotain ulkonäkömuottia tai treenaamista, vaan kumpikin tekee jos haluaa).

T: yli 20 vuotta yhdessä, joista 15 vuotta naimisissa, molemmat 44 v.

Ulkoisista tekijöistä sanoisin oikealle areenalle pääsemisen olevan tärkeää. Ihmiset joiden tiedän olevan ainakin suhteellisen onnellisissa parisuhteissa, ovat päässeet haluamiinsa kouluihin ja valmistuttuaan haluamiinsa työpaikkoihin. He ovat toisin sanoen päässeet tavoittelemansa elämän ja ihmisten pariin, ja löytäneet sitä kautta vastinkappaleensa.

Meillä molemmilla on taustalla rikkonaiset perheet, joten ei ole mallista kiinni. Ehkä se on sitä, että suhtaudumme suhteeseen samalla tavalla. Mies on minulle maailman tärkein ihminen ja minä hänelle. Olemme aktiivisesti toisillemme läsnä, vietämme aikaa yhdessä ja koskettelemme toisiamme paljon. Lapset ovat syntyneet tästä rakkaudesta ja heille on varattu sydämestä oma lokeronsa. He eivät kilpaile huomiosta tässä aikuisten sarjassa.

Aktiivisesti myös mietin omia tekojani ja sanojani. Jos oikein joskus ottaa päähän, niin varon purkamasta pahaa mieltäni toisiin. Yritän miettiä, voinko jotakin sanomalla edistää hyvinvointia vai teenkö vain vahinkoa. Mikäli vastaus on jälkimmäinen, pidän suuni kiinni ja sisuni kurissa. En siis toitota ketään helvettiin, vaikka sellaisiakin päiviä on.

Itse sanoisin yhden avaintekijän olevan se, että tietoisesti hakee suhdetta jossa kulmakivinä on molemminpuoleinen kunnioitus ja luottamus. Kuulostaa ehkä itsestäänselvältä mutta aika moni tuntuu menevän suhteeseen ihan puhtaasti siltä pohjalta, että toinen viehättää seksuaalisesti ja aiheuttaa niitä perhosia vatsassa. Se ei kuitenkaan pitkälle riitä jos pohjimmiltaan toinen ei pysty kunnioittamaan toisen persoonaa, halveksunta kun tappaa ennen pitkää suhteen kuin suhteen.

Seiska lisää:

Perhetaustalta olemme aika erilaisista perheistä. Miehen perhe on varakas, miehen isän omalla työllä vaurastunut, mutta konservatiivinen "kel onni on, se onnen kätkekööt" tyyppiä. Mies esim. ei ole lapsuudessaan matkustanut missään muualla kuin kotimaassa telttailemassa (no, tämän otti kyllä takaisin heti kun vaan mahdollista), asuinympäristö kylläkin ko. kaupungissa eliittiä ja isänsä vaikutusvaltainen mies. Lapset olivat siinä sivussa, eikä heidän harrastuksiinsa tai tarpeisiin ei sen kummemmin panostettu. Jos joku halusi harrastaa niin sitten harasti ja se kyllä maksettiin. Miehen pikkuveli esim. oli SM-liigan kiekkoilija ja kaikki ovat lasketelleet vaahtosammuttimen kokoisesta, mikä oli 70-luvulla harvinaista.

Oma taustani taas stadilainen keskiluokka, olen käynyt 1-vuotiaana Kanarialla ja siitä sitten. Meillä lapset laitettiin harrastuksiin, kokeilemaan kaikenlaista ja kannustettiin kovasti siinä asiassa. Muutenkin lapsiin panostettiin omassa lapsuudenkodissani - autettiin henkisesti ja myöhemmin myös taloudellisesti. Mies ei ikinä saanut kotoa mitään rahallista apua eikä mm.  asuntoa, vaikka isällä on sijoitusasuntoja mm. Espoossa ihan miehen koulun vieressä. Mutta oli hyvät vuokralaiset kuulemma ja mikäs siinä. Poika asui sitten solussa.

Silti olemme jotenkin ajatusmaailmaltamme hyvin samanlaisia ja meillä on samat arvot ja tavoitteet. Itselläni ehkä lapsuudenkodista ja isovanhemmilta lähtöisin, miehellä taas jostain syystä minun lapsuudenkodin kaltaiset arvot, vaikka (tai ehkä kun?) oma lapsuus on ollut hyvin erilainen.

No mielestäni ulkonäöllä, koulutuksella, varallisuudella tms. ei ole merkitystä. Samanlaiset arvot ja yhteiset mielenkiinnon kohteet ovat ainakin meille tärkeitä. Toisen kunniotus ja se että ihan kaikesta voi puhua ovat kaiken perusta.

Minulla on takana pitkä epäonnistunut suhde, jossa olin ihan vääränlaisen ihmisen kanssa. Toimme esiin toistemme huonoimmat puolet. Vanhemmillani ei ole ollut kovin hyvä parisuhde, ja sain heiltä mallin "ikinä ei luovuteta", joten riuduin väärässä suhteessa turhan pitkään. Kun vihdoin erosin, tein pari vuotta töitä itseni kanssa, mietin millainen ihminen haluan olla ja millaisen ihmisen kanssa. Sitten kehitin pienillä askelilla itsestäni sellaisen että pystyin olemaan itseeni tyytyväinen, mihin en aiemmin vilpittömästi kyennyt.

Mieheni taas on eroperheestä, josta hän on perinyt molempien vanhempiensa parhaat puolet. Hän oli kuitenkin melko ujo ja kokematon. Hän oli sitten suhteen puuttuessa päättänyt keskittyä ensin itsensä kehittämiseen, ja aikoi vasta myöhemmin alkaa katsella uudestaan parisuhderintamalle. Jotenkin tuo "itsensäkehittämis"-ajattelukin yhdisti meitä.

Ilmeisesti olimme sitten päässeet itsemme kehittämisessä sopivaan tilanteeseen kun kohtasimme, ja tunsimme hyvin pian että tässä se toinen puolisko nyt on. Itse suhtauduin aiemmin melko skeptisesti sielunkumppanuus asioihin, kun olin tottunut malliin että "tehdään vaan töitä ja päätetään olla yhdessä, niin sitten ollaan". Tutustuessamme molemmilla kolahti kuitenkin niin lujaa, ja meillä oli niin syvä yhteisymmärrys lähes kaikesta heti alusta alkaen, että oli pakko alkaa uskoa sielunkumppaniin. Päin vastoin kun edellisessä suhteessani jossa ex sai minusta kaikki huonoimmat puoleni esiin, nykyinen mieheni on tuonut minusta esiin paremman ihmisen kuin olisin ikinä voinut uskoa olevani. Hän ei mitenkään ole yrittänyt muuttaa minua, vaan hyväksyy minut sellaisena kuin olen, mutta se oma hyvyyteni on hänen ansiostaan alkanut jotenkin kummuta sisältäni esille. En voisi olla onnellisempi, ja myös muut ovat huomanneet sen. Jopa tuntemattomat ihmiset kertovat miten meistä kuulemma kuin hehkuu joku valo ja hyvyys, mikä tuntuu uskomattomalta koska exäni kanssa ollessani olin oikeasti melkoinen kusipää.

Hienoja vastauksia on tullut, edelleen olen vilpittömästi kateellinen asiasta, mutta samalla onnellinen teidän puolestanne!

Se mikä näistä vastauksista henkii päällimmäisena, on sellainen kypsyys ja levollisuus. Omassa ystäväpiirissä on kaksi paria joista tunnistan tätä samaa. Ollaan yhtäaikaa sekä kumppaneita, ystäviä että rakastajia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ollaan yhtäaikaa sekä kumppaneita, ystäviä että rakastajia.

Ap

Sanoisin yhä että tuollainen juontaa siihen, että on ollut tarpeeksi iso kiinnostavien ryhmä, josta valita kumppani. Toki joillakin voi käydä tuuri ja löytää sattumalta onnen. Mutta jos olet opiskelemassa satojan samanhenkistesi kanssa, ja sen jälkeen jatkat töissä samankaltaisessa seurassa, ja vietät vielä vapaa-aikasikin mielestäsi kiinnostavassa seurassa, niin onhan se ihme jos ei joku oikein erityisen sopiva sieltä sullekin löydy!

Tapasimme mieheni kanssa 17 vuotiaina. Naimisissa nykyään ja yhdessä olemme olleet yli 8 vuotta.

Rakastuimme silloin 17 vuotiaina toisiimme päätä pahkaa eikä se tunne ole koskaan kadonnut. Kertaakaan ei ole ollut tilannetta että olisimme eroa harkinneet vaikka riitojakin tietysti on ja välillä paljonkin ja suuria! Minulla jokseenkin rikkonainen perhetausta. Miehelläni taas ei ole. Olen käynyt amkin ja mieheni ammattiopiston. Töissä molemmat.

Itsekkin olen miettinyt joskus syytä miksi meillä menee niin hyvin ja olemme onnellisia. Luulen että se oli sattumaa että löysimme toisemme. Satuimme rakastumaan toisiimme äärettömästi ja molemmilla samanlaiset arvot elämässä. Molemmille selvää että vastoinkäymiset selätetään eikä ero ole vaihtoehto. Haluamme samoja asioita tulevaisuudelta.

En voi muuta kuin todeta että olen äärettömän onnellinen miehestäni<3

Itse uskon, että kyse on vahvasti tahdosta. Se, että molemmat on sitoutuneita olemaan toisen kanssa, mitä ikinä tuleekaan vastaan. Ns. yhteinen lupaus, tässä sitä ollaan eikä vaan ole enää mitään muita "vaihtoehtoja".

Itse koen ainakin sen varmuuden toisen lujasta vakaudesta olla vain minun, tuovan omaan mieleen sen "levon" vaikka näkee maailmassa paljon sitä pahaa mitä toinen voi toiselle tehdä. Itse luotan mieheeni 100% "sinisilmäisyydellä", sillä hän ei koskaan ole antanut minulle syytä olla luottamatta. Ja eihän siinä olisi mitään järkeä jos en luottaisi.

Vanha sanonta "Jos jokin on rikki, se korjataan" on ehkä se tahdonvoima, mikä siinä parisuhteessa pitääkin olla.

Mieheni on myös paras ystäväni, sielunkumppanini ja elämäni rakkaus. Kukaan ei ole koskaan saanut minua niin sekaisin alkuvaiheilla, eikä minulla ole koskaan ollut niin hyvää ystävää, kuin mitä me olemme nyt pidemmän ajan jälkeen.

Minulle onnellinen suhde on juuri tätä mitä elän, kuolata unissaan toisen rintaan, piereskellä turvonneena vierekkäin ja silti katsoa toista ja ajatella, että kuinka helvetissä minulla voi olla noin seksikäs kumppani.

Kunnioitus on kaiken a ja o. Ja kyllä, ulkonäöllä on mielestäni iso merkitys, jotta suhde pysyy kiintoisana. Taloudellisella seikoilla ei niinkään. Ja kun löytää sen oikean, niin mitään töitä ei edes tarvi suhteessa tehdä. T:19v. yhdessä, 15v. naimisissa.

Yleensä nämä parisuhdeongelmat ovat alhaisen sosiaaliluokan touhuja.

Lähes 30-vuotta naimisissa olleena voin yrittää arvioida jotain, mutta ehkä se olennainen juuri jää puuttumaan. Kerron ensin itsestäni ja sitten vaimostani, joka on minulle ainoa kumppani tähän saakka ja toivottavasti tulevaisuudessakin.

Minä: ulospäinsuuntautunut, puhelias, kyseenalaistava, riitelen mm. viranomaisten kanssa jos koen kohdanneeni vääryyttä, rohkea kokeilemaan kaikkea uutta, kykenen ajattelemaan miltä toisesta tuntuu, kyselijä ja tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Huomionhakuisuutta nuorempana johtuen isosta veljeskatraasta ja alkoholismiin taipuvaisista vanhemmista. Tästä poisoppiminen vaati paljon työtä.

Vaimoni: sisäänpäinsuuntautunut, ei halua olla esillä, ei meikkaa ollenkaan, käyttää mukavia vaatteita, ulkonäöllä ei koskaan ole ollut mitään merkitystä, osaa tiputtaa minut maanpinnalle, ei halua riidellä mm. viranomaisten kanssa, erittäin harkitseva kaikessa, pitää tasaisuudesta. Maatalon tyttö, jolla erittäin tasainen perhe, lievästi uskonnollinen kasvatus.

Meillä on alusta saakka ollut yhteiset tilit, asunnot ja autot. Seksi on ollut lasten syntymän jälkeistä aikaa lukuunottamatta hyvää ja toisen huomioonottavaa. Ei ole avioehtoa ja molempien suvut ovat alusta saakka tukeneet meitä. Molemmat olemme nyt akateemisia, tavatessamme emme vielä olleet.

Yhteen nivovat asiat: tanssilattialla syntyneen rakkauden ja ihastuksen lisäksi arvostus toista osapuolta kohtaan. Samankaltainen arvomaailma, jossa molemmat kokee puhaltavansa yhteen hiileen, kun tekee suhteen ja perheen eteen parhaansa. Vastuu siitä, että käyttää yhteistä omaisuutta harkiten ja neuvottelee toisen kanssa isommista päätöksistä. Kyky tuoda tunteet esille ja keskustella, oli asia mikä hyvänsä. Huumori ja positiivinen suhtautuminen elämään. Luottamus  siihen, että tulevaisuus kyllä kannattalee meitä.

Vierailija kirjoitti:

Hienoja vastauksia on tullut, edelleen olen vilpittömästi kateellinen asiasta, mutta samalla onnellinen teidän puolestanne!

Se mikä näistä vastauksista henkii päällimmäisena, on sellainen kypsyys ja levollisuus. Omassa ystäväpiirissä on kaksi paria joista tunnistan tätä samaa. Ollaan yhtäaikaa sekä kumppaneita, ystäviä että rakastajia.

Ap

Huomasin tuon saman kun luin muidenkin vastauksia. Ja meitäkin varmasti voi kuvailla juuri noilla sanoilla. Kuitenkin meitä yhdistäviä juttuja ovat mm. sellainen avoin hölmöily ja esim. festareilla mudassa rellestäminen, ettei sen kypsyyden tarvitse olla välttämättä sitä että istutaan katsomassa taide elokuvia ja maistellaan viinejä (vaikka ei siinäkään vikaa ole). Minulle kypsyys on sitä että uskalletaan olla omia itsejä ja tyytyväisiä siihen. Oleellista on juuri tuo että ollaan kumppaneita, ystäviä ja rakastajia. Parisuhteen ei kuulu olla valtataistelua ja sitä että toinen koetaan vastustajana joka kyetään voittamaan, vaan juuri kumppanuutta jossa pyritään siihen että yhdessä on hyvä olla. Ja juurikin se että ei odoteta että pelkästään toinen tekee onnelliseksi, vaan jo ennen suhdetta ymmärtää sen onnellisuuden lähtevän itsestä. Se puoliso sitten voi korostaa sitä.

T:12