Vieläkö toivoa vai ero?

Meillä on ollu aika samanlaista perhe-elämää. Mies osaa laittaa mitä ihmeellisimmissäkin asioissa hanttiin, kiukuttelee heräämisestä, lastan kans ulos menosta, kaupassa käynnistä ym. lista taitaa olla loputon. Välillä sit taas kaikki on hyvin, mies menee jopa oma-alotteisesti ulos tai antaa mun nukkua ja itse herää lasten kans. Hyvällä tuulella ollessaan perhe-elämä kukoistaa mutta kun miehelläni on huono päivä se purkautuu minuun (ja lapsiin). Samoin harkinta-ajat kuulostaa meidän perheessä tutulta, mieheni on uhkaillut eroa useaan otteeseen, hän ei saa kuulemma huomiota tarpeeksi tässä suhteessa. Vuosi sitten sovimme että katsotaan miten vuoden päästä menee ja harkitaan eroa uudelleen. Tilanne on ehkä hieman parantunut mutta kyllä valitusta siltikin vielä kuulee asiasta jos toisesta. Vai että naiset on niitä mäkättäviä osapuolia, kyllä miehetkin osaa! Nyt olen NIIN kyllästynyt elämään toisen mielentilojen armoilla että harkitsen todellakin eroa. Ainoa syy mikä minua pitää tässä suhteessa on lapset, miehelläni on yksi lapsi edellisestä suhteesta johon ei pidä mitään yhteyttä ja pelkään että samalla tavalla käy meidänkin lasten kanssa. Pelkään myös sitä että juoko hän kun on viikonloppuvuoro hoitaa lapsia, lapset on vielä niin pieniä että eivät osaa edes käyttää puhelinta. Kai yritän vielä pari vuotta sinnitellä tässä " suhteessa" . Elämä ei ole aina helppoa!

voi että, miten tutulta kuullostavaa tekstiä täällä.Ja kyllä,täällä yksi lisää taas listalle..käytännössä yksinhuoltaja, vaikka mieskin löytyy.yhdessä on oltu 9 vuotta,joista 7 naimisissa,2 lasta.Mies on yrittäjä ja aina töissä..koskaan ei kerkeä tekemään lasten kanssa yhtään mitään..eikä perheenä tehdä koskaan mitään.Minä ulkoilen,retkeilen ja puuhastelen lasten kanssa mitä milloinkin ja katselen tippa linssissä esim.uimahallissa kokonaisia perheitä,jotka pitävät hauskaa yhdessä.Nyt väsyminen alkaa olla niissä lukemissa,että kriiseiltä ei olla vältytty,erolla uhkaamista olen epätoivon hetkillä harrastanut,en todellakaan tahtoisi perhe elämän olevan tälläistä..lähtisin heti,jos en edelleen tuntisi niin suurta rakkautta miestäni kohtaan.Hän on aina ollut minulle se suuri rakkaus.Ollaan puhuttu vakavasti asioista ja hän aina vannoo rakkauttaan ja sanoo,ettei ilman minua ja lapsia elämä ole elämää..hän on vain aina niin kiireinen.Muutenkin levoton luonne,tulee ja menee...en tiedä kuinka kauan pelkillä rakkauden tunnustuksilla jaksaa,jollei käytännöntekoja ole.. :(

Olen todella iloinen puolestasi! Sinä teit sen mitä liian moni lykkää liian pitkään odottaen ihmettä....meillä ei alko-ongelmaa mutta muita sen edestä...eroa mietin muttei ole rohkeutta siihen löytynyt.

Miehesi on kuin iso teini. Hän ei tunnu piittaavan kenestäkään muusta kuin itsestään. En jaksa uskoa että kovin monelle isälle tulee mieleen nukkua vapaapäivinä myöhään antamatta äidille koskaan mahdollisuutta samaan. Etenkin tuntui pahalle kuulla ettei mies suostunut nousemaan ylös edes sinun pyytäessäsi sitä. Minusta tuo lause on todella, todella hälyttävä... Mies ei tunnu arvostavan sinun tarpeitasi lainkaan. Asiat tapahtuvat, kun HÄN saa päättää ja kun HÄNELLE sopii. Eihän se perheessä niin mene!



Ymmärrän, että tilanne on tosi hankala. On vaikea lähteä, kun on pieni lapsi ja toinen tulossa. Mutta itse asiassa, nythän jo teet kaikki työt ja hoidat käytännössä yksin lapset. Kannattaa miettiä, painaako vaakakupissa enemmän se, mitä hyviä asioita saat suhteesta vai se, että et saa mitään arvostusta etkä kumppanuutta?



Millaisessa parisuhteessa haluat elää loppuelämäsi? Millaisen suhteen mallin haluat lastesi saavan?





Voimia sinulle.

Toit esille juuri minua askarruttavia asioita,kuten tuo lapsille periytyvä esimerkki. Oma isäni on aina auttanut todella paljon lastenhoidossa,joten on ollut todella vaikea ymmärtää ettei oma mieheni tuohon pysty/halua.



Muutenkin hänen itsekäs tapansa toimia on sellainen,jonka en lapsillemme haluaisi " periytyvän" . Mielestäni kuvailemasi " iso teini" vastaa hyvin miestäni.



Iso suhdettamme rasittava seikka on myös tapamme selvittää riidat.Mies riitelee kovaäänisesti,ilkeyksiä ladellen ,mutta unohtaa riidat nopeasti. Minä taas olen rauhallisempi,analyyttisempi riitelijä,joka sanoo harvoin todella pahasti.Jään myös pyörittelemään asioita milessäni,enkä voi ymmärtää kuinka joku voi puhua tärkeälle ihmiselle samalla lailla kun mieheni ja ajatella,että kaikki on hyvin hetken päästä.



Vastuuta lapsista yksinäni en pelkää,sillä kuten sanoinkin,yksin olen esikoisenkin lähestulkoon tähänkin asti hoitanut. Kai suurin pelko on yksinäisyys.Pelkään myös sitä,että ratkaisun tehtyäni huomaankin sen olleen väärä ja koen etten yrittänyt sittenkään tarpeeksi. Olen kuitenkin niin kovasti " ydinperhe-ihminen" . Oman onnen kustannuksella en tietenkään halua jäädä huonoon suhteeseen,mutta jotenkin vaan poislähtö tuntuu olevan niin viho viimeinen vaihtoehto,ettei siihen haluaisi mennä...



Noh,olen juuri nyt melko sekaisin ajatusteni kanssa,joten tekstikin voi välillä sitä olla. Kiitos kuitenkin mukavasta viestistäsi ja kannustuksesta=)

Tekstisi ja ajtuksesi olivat kuin suoraan omasta elämästäni ja pähkäilen itesskin tällähetkellä erotako vai ei:(



Meillä kaksi poikaa jotka 3v ja 1.5v. Esikoinen on todella kiintynyt isäänsä ja on jo nyt selvästi ottanut mallia esim isän riitelytavasta, riitelee myös kovaäänisesti. Minä olen aina se nalkuttava akka jne.

Välillä mies on suutuessaan lyönyt nyrkillä seinään reiän tai viimeeksi vetäisi keittiön kaapiston oven pois paikoiltaan.



Miehellä on ollut alkoholisti isä joka on riiellyt kovaääniseti ja joskus jopa tietääkseni käynyt äidin kimppuun. Tuntuu käsittämättömältä ettei mieheni tiedosta että toimii itse melko samoin tavoin.



Itseäni pelottaa myös erossa se kuten sinua, että jään yksin ja kadun tekemääni ratkaisua. Sen tiedän että jos ero tulee niin mieheni tulee taistelemaan minua vastaan kaikesta, jopa lapsista.

en tiedä, mies on aina töissä, väsynyt, kipeä tai " vihdoinkin rentoutumassa omalla tyylillään" . Musta tuntuu, että ei kuuntele yhtään, mitä tarvitsen. Puhuu kyllä aina kauniisti (sitten kun sitten kun sitä ja tätä) ja on kultainen lapsellemme. Mutta aina häntä pitää vaan ymmärtää ja hänellä on aina " tuhat kertaa rankempaa" . Tuntuu, että ei ole parisuhdetta eikä perhettä.

mietin aikoinaan samoja asioita- tulenko katumaan eroa, jäänkö yksin, mitä jos se ei olekaan oikea ratkaisu...

eikä minun suhteessani edes ollut mukana noin pahoja asioita kuin tässä ketjussa lukemani. Olin vain onneton eikä suhde oikein toiminut.



Mitään sen parempaa ratkaisua en ole tehnyt kuin erota ensimmäisestä miehestäni. Ja se oli kaikkein vaikein ja pelottavin päätös, minkä koskaan olen tehnyt. Olin varma, että vietän loppuelämäni yksin ja surullisena. Mutta jossain vaiheessa aloin tajuta että olen mieluummin yksin ja vapaana tekemään mitä haluan kuin ahdistavassa suhteessa. Ja lopulta kävi niin kuin en koskaan luullut käyvän- eron jälkeen tapasin ihanan miehen (aluksi mielestäni jopa liian pian) jonka kanssa olen onnellisempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani. Ja minä kun aina luulin, että minussa on jokin vika, jonka vuoksi minua ei voi kukaan koskaan rakastaa OIKEASTI ja jonka vuoksi muilla on mahdollisuus onneen, ei minulla.



Joskus hyvä elämä vaatii rohkeita ratkaisuja. Täytyy kulkea pimeän läpi päästäkseen valoon.

Luulen,että oma tilanteeni on se,etten ainakaan vielä ole 100% varma siitä että haluan erota. Vaikeaa meillä on enkä millään muotoa hyväksy mieheni käytöstä,mutta silti haluaisin vielä yrittää rakentaa tästä jotakin.



Meillä yhteiseloa on kestänyt vasta todella vähän aikaa siihen nähden,että yksi lapsi on jo ja toinen tulossa,olemme olleet yhdessä vasta muutaman vuoden...Iso osa ongelmista johtuu varmasti tästä. Myönnän itselleni,että perustin perheen hankalan ihmisen,ja ehkä minulle aika sopimattoman ihmisen kanssa,lähtökohtamme ja tapamme ovat niin erilaiset,että on välillä on hankala rakentaa yhteistä elämää sille pohjalle.



Katsotaan nyt vielä jonkin aikaa,onnellinenhan haluaa jokainen olla,niin myös minä,ehkä se onnellisuus vielä nosta päätään...

Meillä on 2 poikaa 1,5v ja 3,5v. Mies ei ole kertaakaan noussut aamuisin hoitamaan poikia, vaikka ollut välillä työttömänäkin pitkiä aikoja. Koskaan ei mukisematta vaihda pienemmän vaippaa ja aina on valittamista jos hänen pitää jotakin tehdä poikien eteen. Mies ei myöskään koskaan kysele haluanko minä käydä jossain ja onko minulla menoja, itse kyllä menee ja tulee miten huvittaa. Nyt olen päättänyt että me suunnitellaan omat menot poikien kanssa ja yks meidän kolmen retki on toteutumassakin hiihtolomalla :) En enää kinua miestä mukaan, jos ei kerran kiinnosta meidän seura, jääkööt kotiin. Kun olen aikaisemmin kysynyt lähteekö meidän kanssa johonkin esim. pidemmälle retkelle, niin on ollut pitkät pohdinnat. Minä en enää pohdintoja odottele (koska ne voivat kestää koko talven), en anna enää miehen vaikuttaa poikien hauskan pitoon esim. yhteisiin mäenlasku retkiin eväiden kanssa ym. Viime talvena tehtiin peräti yksi yhteinen retki, paistettiin makkaraa ja laskettiin pulkalla. Varmaan ei tarvitse edes kertoa, että mies ei koskaan käy poikien kanssa edes ulkona eikä kotona edes leiki.



Minä luotan siihen että sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää eli jospa se joskus huomaisi virheensä. Meillä on kyllä erohakemuskin jo jätetty ja nyt on siis harkinta-aika ja harkita täytyy tosiaan kunnolla. Tuntuisi vain helpottavalta erota, pärjätään poikien kanssa loistavasti kolmisinkin, ilman valittavaa miestä. Yksinhuoltajahan käytännössä olenkin, kirjailmellisesti.



Kylläpä helpotti, en ole tästä puhunut vielä kenellekkään, itsekseni olen pohtinut.



P.

Tulee ihan omat vanhempani mieleen. He erosivat vasta 25-avioliittovuoden jälkeen, mutta eivät minun aikanakaan enää elänmeet minkäänmuotoista " avioelämää" . Me lapset käytiin äidin kanssa retkillä ja muutenkin äiti oli se kuka päätti meidän lasten asioista. Älä vaan tee samaa virhettä! Minun mielestäni parisuhteessa ei voi elää niin kuin toista ei olisi. Enkä usko, että miehen sivuuttaminen loukkaa miestä yhtään. Hän vain on tyytyväinen ratkaisuun. Mutta toivon, että lapsille ei näytettäisi tuollaista esimerkkiä. Parempi sitten olla ilman isää. Onnea uuteen elämään =)

Keskusteltiin tänään ainakin jollain lailla ja sovittiin,että katsellaan vielä puoli vuotta tätä hommaa,ja jos ei yrityksistä huolimatta ala suhde toimimaan niin lähdetään eriteille. Sovittiin,että mies herää kerran viikossa lapsen kanssa,hoitaa aamutoimet ja lähtee kauppaan ja ulos pariksi tunniksi niin että mä saan rauhassa nukkua,juoda kahvit ja lukea päivän lehden. Katsotaan nyt sitten miten lähtee toimimaan...



Meillä ei ole ongelmana ollut koskaan se,etten olisi voinut mennä rauhassa,mies suorastaan on työntämässä mua ovesta ulos ja hokemassa" tekisit joskus jotain" .Ja yhdessäkin mies olis kokoajan tekemässä jotain,reissuja ym.Menee vaan ihan yli sen jutut välillä,kun ehdottelee esim.ensi syksyksi matkaa Thaimaaseen ja muuta.Voin olla varma,etten sinne 3kk vauvan kanssa lähde.Sitten ihmettelee että miksi en suostu ja muutkin aina ja....No joo....No,jos saan levätä välillä niin ehkä jaksaisinkin tehdä jotain...



Toivon niin kovasti että hommat lähtisi rullaamaan,perhe on kuitenkin mulle niin tärkeä=)



Tsemppiä ja jaksamista myös kaikille muille samassa tilanteessa kärvisteleville!

Meillä ero on nyt totta ja huomenna mennään lasten kanssa kirjoittamaan uusi vuokrasopimut uuteen kotiin.

Olo helpottunut ja surullinen samaan aikaan mutta tiedän että päätökseni on oikea.Meillä on tälläistä ollut jo vuosia ja mies ei muutu enkä voi muutta miestä haluamaani muottiin.Mies juo ja menee menojaan ja perheellä ei ole väliä, on yrittänyt puhua minua ympäri mutta pääni ei enään käänny.



Voimia samassa tilanteessa olevile ja kyllä päivä paistaa risukasaankin.;o)

Meillä siis muuten menee ihan hyvin, mutta miehen laiskuus vaan välillä käy niin hermoille/ voimille, että eroaminen tuntuisi helpommalta.



Tuo jonkun ehdottama pariksi viikoksi pois lähteminen olisi hyvä idea, mutta kun ei oikein ole paikkaa mihin mennä. No, kun kesä tulee, niin voin lähteä vanhempieni kesämökille, tosin saunanlämmitys, ym ei ole ihan hallussa, joten täytyy yrittää saada veljeni mukaan. Uskon että minun mieheni heräisi tajuamaan että olen tosissani, enkä vain huvikseni uhkaile erolla. Mutta tällä hetkellä meillä asiat hyvin, huomenna jo ehkä taas päin seiniä...

Minulla myös samankaltainen tilanne. Meillä 2 vuotias tyttö, jonka hoitoon isä ei osallistu ollenkaan kun minä olen kotona. Molemmat ollaan töissä. Minä teen aina ruuan, käyn kaupassa, herään viikonloppuisin tytön kanssa, laitan pesulle ja nukkumaan, ulkoilen ym. Mies ei ole kertaakaan esimerkiksi laittanut ruokaa tai herännyt aikaisin viikonloppuna. Hoitaa kyllä kun minä olen harrastuksessani. Lisäksi mies ei koskaan halua tehdä minun kanssa tai koko perheen voimin mitään yhdessä. Kaikkea olen ehdottanut, mutta mitään hän ei jaksa tai sitten keksii jotain hyviä tekosyitä. Kavereiden kanssa kyllä pelaa sulkapalloa, käy kahvilla ja kaikkea muuta. Parisuhdetta meillä ei oikeastaan ole, ei suudella eikä halailla muutakuin seksin yhteydessä, mitä on noin kerran kahdessa viikossa ja senkin hoidan vain velvollisuuden tunnosta.



Olisi tehnyt monta kertaa mieli ottaa ja lähteä mutta.. Mies on kuitenkin toisaalta ihan hyvä mies, hoitaa raha-asiat hyvin, ei hakkaa eikä kauheasti juopottele (käy kavereiden kanssa baarissa ehkä kerran kuukaudessa). Ja jos eroamme, en haluaisi jäädä tälle paikkakunnalle asumaan, sillä vanhempani ja parhaat ystäväni asuvat n.400 km:n päässä. Täällä minulla ei juurikaan ole mitään siteitä. En haluaisi riistää lapselta isää, koska noin pitkän matkan päästä tapaaminen on aika hankalaa.



Keskusteltu ja huudettu on mutta kaikki keskustelu yritykset menevät vain toisen syyttelyksi. Parisuhdeterapiaan mieheni ei suostu lähtemään, mielummin vaikka menettää lapsensa.



Todella vaikea tilanne

Ei noin VOI käyttäytyä!!! Onko se ihan aikuinen vai oletteko tosi nuoria??? Mä en ymmärrä. Ei meilläkään kaikki sujunut heti alusta asti niinkuin olin toivonut (meidän esikko myös 1v 3kk) mutta kyllä vähitellen meni miehellekin kaaliin etten mä voi kaikkea hoitaa ja nukkuakin pitää joskus. Nyt on tilanne sellainen, että touhuavat tosi mielellään yhdessä kaikenlaista ja mies hoitaa mun vuorotyön takia poikaa tosi paljon. (toi telkkari - sohva -hommakin on meillä käyty läpi... tosi ärsyttävää!)



Jos ei puhe ja keskustelu auta, eikä miehesi ymmärrä sitä, että vastuu lapsista ja lastenhoidosta kuuluu teille molemmille, niin ehkä todella kannattaa harkita haluatko kokea samaa alistusta vielä toisenkin lapsen kohdalla. Ja vielä sanoo että mäkätät ja nalkutat kun yrität asiasta puhua.... Ääliö. Onko sillä toinen nainen???



Ihan kaikkea ei hei tarvi sietää. Voimia sulle!!!

lapset ovat kasvaneet, nuorin 3v.



Olen tullut samaan tulokseen kuin joku jo aiemmin vastanneista, että itsekkyys ja arvostuksen puute vaikeuttaa perhe-elämää.



Elämä saattaa helpottua, mutta " asetelman" vaikutus näkyy vain eri muodoissa. Minulla " hyvä" mies. joka ei arvosta minua, eikä perhettä. Tuo arvostuksen puute tarttuu lapsiin. Kun mies ei arvosta ja/ tai kuuntele/ ota huomioon, myös lapset oppivat. Ei äitiä tarvitse ottaa tosissaan.



Ehkä joku keskusteluterapia voisi auttaa, mutta kun ei " niin huonosti mene" . Olen vaan tyytymätön (ehkä valittava).



Seksi ei kiinnosta, lähinnä etoo. Mua ärsyttää tämä " näennäisesti" hyvin menee ja oikeasti sisältö on täyttä hometta. En osaa keskustella tai riidellä.

Ja sinulla on tukiverkko/ystäviä/sululaisia, -lähde.

Kokeile kiinnostaako miestä sinun -ja lapsesi elämä yhtään?

Jos tulee kiroillen perään niin alat tietää asian oikean laidan.



Jos minusta olisi ollut kiinni, en asuisi miehen kanssa enää.

Otin ja lähdin lasten kanssa (tosin lapsille asia pitää selittää näytisti..ollaan menossa viikonlopuksi kylään.. ei häiritä isiä nyt sillä asialla... tms.)

Mies tajusi asian haarat ja alkoi olla osaa ottavampi. No, itse teen kyllä vielä melkein kaiken, mutta kun ärähdän niin jo tulee mieheen eloa!

(koulutus kesken...)



Ei tarkoitus ole pitää häntä jatkuvassa pelossa että lähden, mutta en ole kotiorja!!!

Meillä on yksivuotias poika, mies on yrittäjä mutta ei nyt talvella ole töissä, vaan kotona, mutta poika on silti hoidossa, koska miestä ei todellakaan kiinnosta jäädä hoitovapaalle. Itse opiskelen. On tämä toisaalta minustakin parempi, koska isänsä kanssa ei varmaan koskaan pääsisi ulos ja söisi pelkkää purkkiruokaa ja katsoisi isin kanssa telkkaria.



Minäkin olen yksinhuoltaja, vaikka mies onkin, ja olen yrittänyt muuttaa tilannetta puhumalla tunteistani ja siitä, että olen hänen käytöksestään loukkaantunut, kun tuntuu ettei perhe merkitse hänelle mitään, ainakaan hän ei konkreettisesti ole valmis tekemään mitään. Minä vien ja haen pojan hoidosta, opiskelen päivät, teen melkein aina ruoan, käyn kaupassa, siivoan - teen kaiken, myös viikonloppuna, jolloin mies nukkuu puolille päiviin. Kun yritän keskustella tästä, miehellä ei ole mitään sanottavaa eikä hän voi mielestään muuttaa itsessään tai käytöksessään mitään. Erota en haluaisi, vaikka se on kyllä mielessä käynyt - silloinhan minulla olisi vain kaksi huollettavaa kolmen sijasta.



Surettaa, tuntuu että minäkin olen valinnut väärän miehen. En taida kuitenkaan uskaltaa erota, kun se on kuitenkin lapsen kannalta traagista sekin.

ketjussa aika moni on kannustanut eroamaan. itse ajattelisin, että ensin kannattaa yrittää kaikkensa suhteen eteen ja vasta sitten miettiä eroa jos ei todellakaan onnistu. ja tuolla kaikkensa yrittämisellä en toki tarkoita epäreilun käytöksen sietämistä ja uhrautumista -päinvastoin. keskustelu on kaiken a ja o, ja hienosti olit jo aloittanut. kannattaa kertoa miehelle hyvin selvästi, missä kohdissa sinun mielestäsi mättää ja ehdottaa selkeitä ratkaisuja asian korjaamiseksi. isojen teinien kanssa ongelma voi olla todella sitäkin, että mies ei tajua itsestäänselviä asioita. siis esim että molempien asia on tasapuolisesti hoitaa lapsia. tämä kannattaa sanoa selvästi. jos sitten mikään ei yrittämisestä huolimatta muutu, ei kannata jäädä piiaksi loppuelämäkseen.

itselläni ei ole vastaavaa ongelmaa, enkä tiedä oliko tästä sinulle apua. näin ulkopuolisena ei tietenkään toisten asioita lyhyen kuvauksen perusteella voi täysin ymmärtääkään. mut pointti oli kuitenkin, että asian korjaamiseksi kannattaa nähdä vaivaa ja koettaa keskustella. jos mitään ei tee ja asiaa vaan hiljaa märehtii mielessään, mikään tuskin muuttuu. tsemppiä! elämä on kasvuprosessi. parhaassa tapauksessa myös parisuhde.