Olen kateellinen teille pienissä perheissä kasvaneet :(

Vierailija kirjoitti:

Olin ainut. Äitini oli yksinhuoltaja, joka teki kolmivuorotyöhön ja kävi välillä tansseissa. Olin paljon yksin. Todella paljon. Alle kouluikäisenä oli päivähoitaja, mutta sitten luin äidin pöydälle kirjoittamasta lapusta ohjeet: syö, tee läksyt, käy ajoissa nukkumaan! AI, miten olisikaan toivonut sisaruksia! Myöhemmin äidillä oli miesystävä, mutta lapsia eivät hankkineet. Ajattelin, että omani ei tarvitse olla ainut, jos mahdollista. Hankkisin vähintään kaksi, mielellään kolme. Oikeasti sitten kolmannen jälkeen halusinkin vielä yhden. Eli minulla, ainoalla, on neljä lasta, joilla ei ole serkkuja. Heillä on toisensa, koko perheemme ja muita tuttuja. On heillä myös omaa rauhas halutessaan, kaikilla on mm, oma huone. Olemme jokaisen kanssa yhdessä tai vaikka kaksin. Välillä voi mennä vaikka vain yhden lapsen kanssa jonnekin. Uskon, että lasteni pitävät vain hyvänä, että heillä on sisaruksia.

Olen sisaruksellisille vielä aikuisenakin "kade", sisaruus on elämän pidin ihmissuhde. Minä olen ainoa äitini läheinen , kun hän vanhenee. Varmaan vastuu hänestä siirtyy vain minulle. Kukaan ei ole jakamassa sitäkään.

Elämän pisin ihmissuhde voi olla myös lapsuudenystävien ja serkkujen kanssa. Kaikki eivät edes pidä yhteyttä sisariinsa vaan riitelevät. Se suurin vastuu vanhemmista on kuitenkin iso taakka.

Vierailija kirjoitti:

Vähän vois ottaa vastuuta omasta elämästä. Luuletko oikeasti, että pienissä perheissä vanhemmat hoitaa lasten asioita niin takitilleen ja tukee aina.

Olen itse ainokainen ja olin niin pirun yksin ja jouduin jo pienenä selviämään itse kaikesta, koska vanhempani eivät halunneet lisää lapsia, kun hyvä kun jaksoivat yhden. Halusivat elää omaa elämää ja nauttia elämästä ja siksi vain yksi lapsi. No nauttivat kyllä ja minulla ei ollut edes sisarusta tukena.Mutta silti selvisin,kun on turha tuhlata elämää kateuteen ja jäädä surkeilemaan. Vaan ihan itse pitää eteen päin mennä ja tehdä oma elämä.

Näitä kateuspuheita en ymmärrä. Muutoin komppaan tuota, että ainoana voi olla todella yksin, koska vanhemmilla on paljon enemmän mahdollisuuksia elää sitä "omaa elämäänsä". Eki ole seuraavia vauvoja tulossa, vaan sen yhden oletetaan kasvavan nopeasti. Ei edes ehdi kehittyä niin voimakasta vanhemmuutta, kun jo muistaa sen "oman itsensä" ja omat menonsa liiankin nopeasti. Ainoalapsisuus tekeekin ehkä vanhemmista itsekkäitä, ei suinkaan lapsista. Lapsi joutuu toimimaan vanhempiensa tunnesihtinä ja havainnoimaan ja näkemään kaikenlaista, sleviytyäkseen yksin.

Onneksi kuitenkin sukulaiset ja ystävät ovat rikkaus. Ainoa lapsi suuntautuu lapsena enemmän ulospäin, koska on pakko. Hän oppii siis tulemaan paremminkin toimeen muiden, hyvin erilaisten, ihmisten kanssa ja avarakatseisuutta sekä empaattisuutta. Miksi se asia halutaan uskoa toisin?

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden vanhemmat eivät ole olleet esimerkillisimpiä, vaan juosseet esim baareissa yökaudet. Miksi olisitte halunnet sisaruksen? Ei siitä aina olisi tullut vain "kivaa ajanviettoseuraa", vaan todennäköisesti olisitte lapsina joutuneet huolehtimaan nuoremmasta ja kantamaan hirveää vastuuta... eikö ollut parempi joutua kantamaan vain itseään? Isosisarusten toivominen tietenkin erikseen, kukapa meistä ei olisi halunnut elämäänsä tärkeää "isompaa" henkilöä.

Kai nyt jokainen tarvitsee rakkaita elämäänsä? Jos äiti on baarissa ja isää ei ole.

Jep, me olemme siskoni kanssa todella onnekkaita. Vanhemmat ryyppäsivät rahansa, me kuljettiin rääsyissä ja oltiin koulukiusattuja. Mitään ei saatu harrastaa paitsi kirjastoa ja lenkkeilyä koska rahaa ei annettu, ja talo oli täynnä juoppoja, se siitä omasta rauhasta.

Minkään tämän en ole antanut aikuisena vaikuttaa elämääni, eikä tämä periydy lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tuesta ja neuvoista! Ette tiedä miten hyvältä tuntuu kun ekan kerran kertoo jollekin miltä tuntuu!

Varmaan joku terapia voisi olla hyväksi minulle. Tiedän vanhimman siskoni käyneen terapiassa lapsensa syntymän jälkeen. Hän kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minuakin masentaa vähän kaikki. Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.

Minun äiti ei ikinä ehtinyt olemaan meidän lasten kanssa, kun hänellä aina oli se vauva, jota piti hoitaa tai sitten hän oli raskaana ja väsynyt. Isä tekee töitä vieraalle ja lisäksi pyörittää omaa yritystä, eli hän on töissä seitsemän päivää viikossa.

En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.

Minä en pysty kuvailemaan edes näitä tunteitä, miten pahalta ne tuntuu. Ja sisaruksista ei ole muuta iloa kuin se, että kun ollaan yhdessä niin tulee sellainen rauhallinen ja turvallinen olo. Mutta heidän kanssa ei pysty puhumaan mistään, eivät he ymmärrä.

Ja me ei olla siis kasvettu joskus vanhaan aikaan, vaan ollaan nuoria kaikki vielä. Ja kellään ei ole mitään hajua mistään. En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap

Se rauhallinen ja turvallinen olo, se on paljon. Pidä siitä kiinni. Opit kyllä muut jutut eläessä muidenkin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.

Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin. 

Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.

Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap

Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei. 

Tuntemillani ainoilla lapsilla on laaja ystäväpiiri, ystävät on läheisiä. Sosiaalisia seuraperhosia nuorena. Me taas oltiin enemmän vain sisarusten kanssa eikä opittu muiden perheiden tapoja ja ettei ne ole samanlaisia kuin meillä. Meistä moni on aika taitamaton muiden kanssa, mutta keskenämme sujuu loistavasti. Enpä oikein tiedä noista tutkimuksista. Kuka tekee ja kelle niitä?

Meitä oli kolme ja kaipasin aina siskoa. Tasan ei mene. Eikä meillä vanhemmat touhunneet meidän kanssa paljon mitään koskaan, olivat aina töissä. Harrastuksiin mentiin itse. 

Tyttönenenene kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, äidin kanssa asuttiin kahdestaan. Läksyissä äiti ei ikinä auttanut, sanoi aina ettei osaa mutta ei varmaan vaan viitsinyt. Kavereitakaan ei ollut naapurissa, yksin sain aina leikkiä. Joskus tuli joku kylään kun 5- vuotiaana itse soitin ja pyysin. Kovin vähän äiti teki kaverisuhteideni eteen... Harrastaa varmaan olisin saanut mutta ei pikku kaupungissa ollut oikein mahdollisuuksia, jumpassa kävin ja soitin pianoa kun itse pyysin päästä tunneille. Sisarusta olisin kyllä kaivannut. No jos jotain hyvää niin rahallisesti mun opiskelua on kyllä tuettu. Lapsuus olikin aika nuukailua.

Olen myös ainoa lapsi ja meillä oli Tampereella kerrostaloalueella kyllä aina seuraa ja kavereita samasta rapusta aamusta iltaan ja yökylään. Elämä oli aika samanlaista, kuin mitä nyt omine kolmen lapsen kanssa, joilla taas ei ole paljoa kavereita naapurissa omakotitaloseudulla.

Ainoastaan se ainoalapsisuudessa surettaa, kun on yksin vanhempien ikääntyessä. Toisaalta saahan niiltä lapsuudenystäviltä edelleenkin tukea, serkuilta myös. Vanhemmat antoivat myös liikaa vastuuta jo silloin, kun olisi vielä tarvinnut vanhempia olemaan läsnä enemmän. He pääsivät nopeqasti ja helposti omiin asioihinsa kiinni vauva-ajan jälkeen.

Eniten ainoana lapsena kuitenkn elämää on masentanut se, että niin monilla on ennakkoasenteita ja ihmeellisiä luuloja. Pystyn hyvin ymmärtämään, miltä esim. maahanmuuttajasta tuntuu rasismia kohdatessaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos sun vanhemmat oli kutosen oppilaita, eivät ne olisi teitä osanneet ohjata tarpeeksi läksyissä, vaikka teitä olisi ollut vaan kaksi. Ikävä kyllä jotkut muutkin piirteet kuin ulkonäkö periytyy ja jos taas olet lahjakkaampi kukn perheesi, pusket pinnalle nyt aikuisena.

Käsittääkseni ne, jotka ovat selviytyneet koulusta priimasti ilman ohjausta, eivät osaa ohajta omiakaan lapsia. Heikommin selviytyneillä on suurempi ymmärrys ja halu auttaa omaa lastaan selviytymään paremmin?

Tämähän ei mitenkään liity siihen, montako lasta perheessä on. Jos vanhempia ei kiinnosta auttaa koulun kanssa, eivät he sitä tee vaikka olisi vain yksi lapsi. Meitä autettiin kaikessa ja kuskattiin harrastuksiin ym, vaikka minulla on 4 sisarusta. Kaverini oli ainoa lapsi ja hän kulki aina meidän mukana, koska hänen perhettään ei kiinnostanut.

Mitä jos lopettaisit itsesäälissä rypemisen ja tekisit ihan itse jotain elämäsi eteen - et ole enää vanhemmista riippuvainen taapero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.

Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin. 

Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.

Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap

Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei. 

Ei vaan asun omassa yksiössä. Mut käyn joka viikonloppu kotona vanhempien ha sisarusten luona. Ap

Ok. Mikset sitten alkaisi kokeilla niitä asioita joita kuulet muiden ihmisten tekevän, kokeilla löytyisikö jostain kiinnostavaa. Kirjoja saa kirjastosta, monenlaisia menoja on kaupungeissa tarjolla, matkoillekin pääsee, omaa musiikkimakuaan voi etsiä kuuntelemalla erilaisia musiikkityylejä netistä tai radiokanavilta. Jonkun liikuntaharrastuksenkin voi aloittaa jos kaipaa jotain säännöllistä menoa, niin ettei aina istu vaan kotona yksin.

Ihan varmasti kyllä iän ja elämisen myötä sinulla alkaa vähitellen selvitä kuka olet ja mistä asioista elämässä tykkäät, ja mistä et. Sellaista se nuorena on monella, ettei oikein tiedä mitä haluaa ja sitten vaan ahdistaa. Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa ahdistuksen pakottamana kokeilla jotain, etsiä sisältöä elämäänsä, ja yleensä jotain aina löytyykin. 

Olen yrittänyt opiskella AMK:ssa ja olen yrittänyt lukea romaaneja, käydä työväenopistossa, kuunnella musiikkia ja harrastaa liikuntaa. Mutta mun ongelma on se, ettei se tunnu miltään, en nauti mistään asiasta, en ole koskaan nauttinut. Meidän koko lapsuus meni siinä, että oleiltiin kotona ja oltiin vaan. Meillä kaikilla on kauhean lyhyt pinba asioihin, pitkäjännitteisyyttä ei ole ollenkaan. Ei olla totuttu keskittymään ja puurtamaan. Elämä oli meillä sellaista ihmeellistä hälinää - komentelua - hälinää ettei meille muodostunut mitään keskittymiskykyä vissiin. Nuorin veljeni sanoi, että lukiossa on vaikeaa kun ei voi olla vaan, kun täytyy jaksaa keskittyä koko ajan. Meillä kaikilla on tämä ongelma kun kellään ei ole ollut aikaa kasvattaa. Meille ei koskaan ehditty lukea iltasatuja esim. En pystynyt ymmärtämään miksi muille lapsille luettiin, kun itse en ollut koskaan kuullut satua, ja vaikka olisinkin en olisi varmaan pystynyt keskittymään.

Anteeksi tätä on ihan mahdoton selittää. Olen vielä kuumeessa kotona, jote en jaksa kirjoittaa skarpisti. Ap

Toivottavasti saat voimia mennä eteenpäin. Se, että viihdyt hyvin sisarustesi kanssa, on elämäsi rikkaus ja voima kuitenkin. Äitini on suuresta sisaruskatraasta keskimmäinen ja on kertonut voivansa keskittyä hyvin vaikka miten suuressa metelissä. Olisikohan kyse kuitenkin jostakin muusta, vaikkapa perinnöllisestä ominaisuudesta tai ravitsemuksellisesta? Tai jostakin luonneominaisuudesta vanhemmistasi alkaen? Minulla taas on vaikeaa keskittyä, jos vähänkin on meteliä tai ääntä ympärillä. Äitini mielestä se johtuu siitä, etten ole tottunut jatkuvaan hälinään. Ihailen suurperheitä, toivoisin saavani itse sellaisen. Olet ehkä aikuistumassa ja se tuottaa tuskaa. Irtaannut kotoa. Uskon, että se helpottaa. Saat sisariltasi kuitenkin henkistä tukea pelkästään sillä, että ovat olemassa.

T. Ainoa

Päästä pikkuhiljaa irti lapsuudenperheestäsi ja opi olemaan itseksesi. Sinulla on työ, etsi myös joku kiva harrastus. Aikuinen on vastuussa omista valinnoistaan ja elämästään. Sinulla oli iso perhe seuranasi lapsuudessa ja olet saanut sen puolesta omanlaisesi eväät elämään. Nyt sinun on aika vastata itse omasta onnellisuudestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos sun vanhemmat oli kutosen oppilaita, eivät ne olisi teitä osanneet ohjata tarpeeksi läksyissä, vaikka teitä olisi ollut vaan kaksi. Ikävä kyllä jotkut muutkin piirteet kuin ulkonäkö periytyy ja jos taas olet lahjakkaampi kukn perheesi, pusket pinnalle nyt aikuisena.

Minun isällä on korkeakoulututkinto ja äitikin on ylioppilas ja opistotason koulutus löytyy. Kaikki meidän suvussa on korkeakoulutettuja paitsi meidän lapset. Tämä tuntuu kaikkein melkein pahimmalta, niinkun meidän tulevaisuudesta ja elämästä ei olisi välitetty yhtään. Ei se riirä että on porukkaa ympärillä, vaan kyllä jotain pitäisi pystyä tarjoamaankin kun kerran lapsia tehdään. Ap

Mä en kyllä korkeakoulutettuna koe, että mun vanhemmat olisi laittaneet tikkua ristiin sen eteen, ihan itse olen opintoni ja ammattini valinnut. Ihmeellistä märinää.

Terv. ainoa lapsi, jonka yksi vahvin muisto lapsuudesta on se, että tuijotin kelloa ja toivoin sen menevän nopeasti eteenpäin, koska oli niin vitun tylsää. Aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ymmärräkään miten suuri etu on saada kasvaa ainoana lapsena tai vaikka kaksilapsisessa perheessä! Vanhemmilla on aikaa lapsilleen, harrastuksiin ja koulunkäyntiin on varaa, ja ennenkaikkea lapset oppivat olemaan yksin, lukemaan läksyjä tai vaikka kirjoja, keskittymään opintoihinsa ja harrastuksiinsa ja tsemppaamaan elämässä.

Itse olen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vanhemmilla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, joka selittäisi lapsiluvun. Äitimme vaan halusi niin paljon lapsia kuin mahdollista, osittain varmaan siksi, ettei halunnut työelämään ja suuri lapsiliuta oli hyvä syy saada olla kotona. Isällä on kauheat paineet ansaita tarpeeksi ja vaikka hän on hyvä palkkaisesaa työssä, meillä ei koskaan ole ollut varaa mihinkään.

Meidän perheessä kaikki on mennyt vähän miten sattuu. Me viisi vanhinta, jotka on muutettu kotoa ollaan käyty kouluja hyvin vaihtelevasti. Itse keskeytin AMK:n kun paukut ei vaan riitä opiskeluihin. Ylioppilaita meistä on minun lisäksi kaksi muuta. Veljeni halusi insinööriksi, mutta hänelläkään ei ollut tsemppiä tarpeeksi opiskella.

Vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä. Meistä kukaan ei oppinut lukemaan yksikseen tai tekemään läksyjä. Ihan vaan siitä syystä, että yhtään rauhallista nurkkaa meillä ei ollut kotona. Ikinä ei myöskään harrastettu mitään. Asuin 19-vuotiaaksi kotona ja aina vaan olla möllötettiin yhdessä eikä tehty mitään. Koko jengi siinä olkkarin kulmasohvalla muka katsomassa tv:tä. Muistan kun tv:stä tuli sellainen sarja kuin Lost. Kaverit kehui sitä ja halusin itsekin katsella sitä. Mutta en pystynyt yhtään keskittymään, kun koko ajan ympärillä joku höpötti jotain ja kukaan ei keskittynyt viittä minuuttia ohjelmaan. En ymmärtänyt silloin, miten joku jaksaa katsoa tv:tä kokonaisen tunnin ilman että tekee mitään muuta. Ja sitten kamala kyttääminen ja kateus, ettei kukaan vaan saa mitään tai enemmän kuin toinen! Itkin viikon, kun sisko sai hiusvärit joltain sukulaiselta kun oli siellä kylässä.

Olin ensimmäisen kerran yksin 22-vuotiaana, kun sain oman asunnon. Siis yksin ihan konkreettisesti. Mulle tuli kamala paniikki ja oli pakko lähteä kotiin kiehnäämään kylki kyljessä sisarusten kanssa.

Meidän äidille riittää että me ollaan hänen rakkaita ihania penskoja. Mutta mitään hän ei ole osannut tai kyennyt tekemään meidän hyväksi. Minun nuorimmat veljet on vielä kotona ja äiti on sanonut, ettei anna heidän ikinä muuttaa pois.

Tämä elämä masentaa minua kovasti. En koe itseäni oikeasti yksilöksi, omaksi ihmisekseen. Minualla ei ole mitään haaveita tai unelmia. Olen jatkuvasti ahdistunut töissä. Mutta kun pääsen kotiin olla möllöttämään sisarusten kanssa, olen ainakin rauhallinen vaikken silloinkaan ole onnellinen.

Tämmöinen purkaus! Kommentteja muut suurperheissä kasvaneet ja tietysti muut myös.

No miksi sitten pidätte ainoita lapsia lähes vammaisina ja suurimpana virheenä mitä on maailma päälleen sylkenyt? Vaikka he olisivat mitä ystävällisimpiä ja hyväsydämisimpiä ihmisiä kaikista ihmisistä (mitä yleensä ovatkin, koska ovat saaneet paljon rakkautta eivätkä ole oppineet, että se pitäisi ottaa joltakin toiselta pois). Onko se kateutta?

En pidä tuollaisina ollenkaan. Minulla on yksi työkaveri, joka on ainoa lapsi. Hän on meillä töissä opintojensa ohella ja valtavan hyvä työssään, ahkera ja motivoitunut. Sellainen läpi harmaan kiven tyyppi. Ihailen häntä ja olen vähän kadekin. Ap

Kiitos ap, olet ihana <3.

Meitä oli yli kymmenen, eikä vanhemmilla ole korkeakoulutusta. Silti koulunkäyntiä pidettiin tärkeänä ja läksyt ja kokeisiin luvut menivät kaiken edelle. Suurin osa sisaruksista onkin hankkinut korkeakoulututkinnon.

Harrastuksia ei paljon ollut. Koulun kerhoissa käytiin ja kirjoja luettiin paljon.

Ihan ok lapsuus oli näin jälkikäteen ajateltuna.

Monet nuoret ppiipahtaa usein kotona. Sitä yksin oloa vasta harjoitellaan. Itse olen 50v. ja mulla oli sisko.

Ei mua koulunkäynnissä autettu eikä harrastuksiin kuskattu. Se oli sitä aikaa ja melko normaalia siihen aikaan.

No omiani autan koulunkäynnissä ja meillä aina kunnon sota ennen kokeita. Tentaan että tieto mennyt perille, eivät vaan osaa arvostaa sitä.

Harrsastuksiin kuskataan koska tiedän että vittumaista oli ajaa pyörällä esim. uimarannalle ja matkaa 10km.

Mulla on tuttuja joilla on myös suuri perhe ollut. Ja vähän samansuuntaisia fiiliksiä kuin ap:lla. Ehkä siellä perheessä jotkut saavat huomiota, mutta kyllä monet lapset tuntuvat aika osattomaksi jäävän. Itse olen sitä mieltä, että oikeasti jokaisen lapsen kohdalla pitää miettiä, pystynkö antamaan tällekin lapselle tarpeeksi huomiota, taloudellisia resursseja, pystynkö vastaamaan hänen  tarpeisiinsa. Se että äiti "rakastaa" ei oikeasti tarkoita lapselle vielä yhtään mitään.  Ja se että tekee enemmän lapsia kuin pystyy hoitamaan, on törkeää ja itsekästä. Tänä päivänä kenenkään ei tarvitse tehdä lapsia jos ei halua, ja vahinkojenkin mahdollisuus on minimaalinen. Maailma on muuttunut, ja siinä missä ennen osa lapsista kuoli ja osalle riitti hanttihommia, nykyään on tosi vaikeaa pärjätä, jos ei saa kotoaan mitään eväitä elämäänsä.  Samoin jos on huono liitto, kannattaa se suurperhe jättää perustamatta, sillä yksinhuoltajana jo muutama lapsi on vähän liikaa niiden lasten kannalta. Ja huonot liitot päätyvät todennäköisesti ennen pitkää yksinhuoltajuuteen. Tämä tuntuu muuten olevan asia, jota ei saisi sanoa ääneen. Että ihmiset hankkivat liikaa lapsia suhteessa siihen, mitä he pystyvät hoitamaan.

eiköhän joka perheessä ole ongelmansa

Mulla ei ole sisaruksia. Halusin montablasta ja yhden sain. Muut keskenmenoja vaan. Nyt sitten lapsellani ei ole setiä, tätejä eikä serkkuja. (Miehellänikään ei ole sisaruksia) äidillänikään ei ole sisaruksia. Mulla on serkkuja isäni puolelta, mutta heitä on monta niissä kahdessa oerheessä ja ovat tekemisissä omien sisarustensa kanssa enimmäkseen.

Meita on 11, vanhemmat uskonnollisia (lapsista ei yksikaan...) ja oltiin todella koyhia. Mitaan ei ollut varaa harrastaa, keskenamme olla mollotettiin keskella korpea. Lahimmat aktiviteetit 10 kilsan paassa, ei julkisia kulkuvalineita, vanhemmilla ei koskaan aikaa kuskata. Jaoin huoneen 16-vuotiaaksi asti neljan nuoremman veljen kanssa. Mitaan omaa rauhaa ei missaan. Lastenhoitoa ja kotitoita riitti. Voi sita riemua ja hiljaisuutta, kun 19-vuotiaana muutin pois. Ollaan kaikki sisarukset tunnevammaisia jurottajia ja sosiaaliset taidot pitanyt opetella itse aikuisena. Ja meissa on monta vapaaehtoisesti lapsetonta.