Olen kateellinen teille pienissä perheissä kasvaneet :(

Sanon tämän kaikella hyvällä tahdollani; hae apua. Nuo tuntemuksesi kuulostavat todella raskailta, ja tekstistäsi välittyy huono olosi. Mikään mainitsemasi ei kuitenkaan ole asia, josta et voisi ammattiavun kanssa saada kiinni.

Lupaan, että siitä on apua. Olet nuori, eikä elämäsi ole vielä eletty - sinulla on kaikki mahdollisuudet, mutta saatat tarvita apua niiden avaamiseen. Eikä siinä ole mitään väärää.

<3

Meitä oli kaksi mutta ei meilläkään mitenkään autettu läksyissä. Äitillä ja isällä oli kiire tienata leipää perheelle. Kumpikin matalapalkkatöissä ja äiti välillä kotonakin ja yrittivät kaikkensa. Jos meillä halusi katsoa tv:tä sitä sai katsoa silloin kun isä ei katsonut uutisia tai länkkäreitä tai äiti urheilua. Muut ajat he tekivät töitä. Silloin kun tv oli vapaa, sieltä ei tullut lastenohjelmia. Yksi serkuistani on ainut lapsi ja hän oli hirveän kade meille kun meitä oli kaksi. Hänellä ei ollut leikkiseuraa koskaan ja meillä aina muka toisistamme. Omasta mielestämme me kyllä tapeltiin enemmän kuin leikittiin ja aina se nuorimmainen oli muka oikeassa. Ei meilläkään ollut koskaan rahaa ja uusia vaatteita sai äärimmäisen harvoin. Sukset ja luistimet käytettynä kirpparilta tai sukulaisilta vaihdossa johonkin muuhun. Kerran isompana sain uudet sukset ja muistan vieläkin miten ylpeä olin niistä vaikka koulussa jotkut pilkkasivat huonosta merkistä.

Nyt vanhempana olen vasta ymmärtänyt mikä lottovoitto minulle oli se, että vanhempamme eivät olleet juoppoja tai hypänneet yökausia tansseissa, ei heillä tosin olisi ollut siihen varaakaan. He ovat kasvattaneet kaikesta huolimatta kaksi lasta tinkien omasta mukavuudestaan. Ei sitä silloin ajatelllut.

Jos minä olisin sinun housuissasi niin olisin ylpeä siitä että vanhemmat ovat pystyneet tarjoamaan turvallisen kodin 8:lle lapselle. Meillä se ei olisi onnistunut. Ja jos joku lapsista on keskeyttänyt opinnot tai vaihtanut alaa niin entä sitten? Uskotko että ainokaiset ovat kaikki lääkäreitä tai juristeja? Kotinne on ilmeisesti ollut turvallinen ja mukava, koska haluat sinne palata sisarusten kainaloon. On paljon lapsia, jotka eivät halua koskaan nähdäkään juoppo/narkkari/narsisti/hyväksikäyttäjävanhempiaan ja on myös lapsia jotka eivät voi nähdä vaikka haluaisivatkin. Vanhemmat voivat olla kuolleet tai mielisairaalassa.

Kaikista tuntuu nuorempana että juuri se oma koti on paskin kaikista. Niin minustakin tuntui. Se kuuluu ihmisen normaaliin kehitykseen, koska aivosi käskevät sinua itsenäistymään. Sitten kun olet 35v alat pikkuhiljaa ymmärtää perheen arvon ja 40-45 v:n mielestä on jo mukava istua iltaa sisarusten kanssa ja muistella kuinka pienenä tapeltiin. Mitä vanhemmaksi tulet, sitä iloisempi olet isosta suvusta.

Tämä on toinen näkökulma asiaan, mutta ap:n oloa tuskin auttaa juuri nyt. Jos tuntuu pahalta, ei tämä siihen auta.

Meillä oli 5 lasta itseni mukaan lukien. Vanhemmat huolehtivat että koulut tulee käytyä kunnialla. Äidin kanssa leivottiin paljon lapsena, siivoiltiin ja tehtiin ihan vaan kotijuttuja paljon, isä oli enemmän töissä päivisin, mutta tehtiin koko perheen kanssa myös mm. retkiä yhdessä. Harrastuksia ei juurikaan ollut, kun asuttiin syrjässä, mutta käytettiin aikamme ulkoiluun, piirtämiseen, lukemiseen jne. En ole pätkääkään katkera noista, päinvastoin. Sisarusten kanssa ollaan aina oltu läheisiä, samoin vanhempien. Kyllä se kouluttautuminen on ihan itsestäänkin kiinni, ainakin peruskoulun jälkeen.

Ei se nyt vanhempien syytä ole, jos ei itse jaksa opiskella.

Henkinen pahoinvointi ei kuitenkaan ole oma vika ja voi olla iso este - ylitettävissä kuitenkin. Syyllistäminen ei ole avuksi.

Vierailija kirjoitti:

Henkinen pahoinvointi ei kuitenkaan ole oma vika ja voi olla iso este - ylitettävissä kuitenkin. Syyllistäminen ei ole avuksi.

No ei sekään niistä harrastusten puuttumisesta johdu. Eikä varmaankaan tässä tapauksessa ole äidin ja isänkään vika.

Olen ainoa lapsi, äidin kanssa asuttiin kahdestaan. Läksyissä äiti ei ikinä auttanut, sanoi aina ettei osaa mutta ei varmaan vaan viitsinyt. Kavereitakaan ei ollut naapurissa, yksin sain aina leikkiä. Joskus tuli joku kylään kun 5- vuotiaana itse soitin ja pyysin. Kovin vähän äiti teki kaverisuhteideni eteen... Harrastaa varmaan olisin saanut mutta ei pikku kaupungissa ollut oikein mahdollisuuksia, jumpassa kävin ja soitin pianoa kun itse pyysin päästä tunneille. Sisarusta olisin kyllä kaivannut. No jos jotain hyvää niin rahallisesti mun opiskelua on kyllä tuettu. Lapsuus olikin aika nuukailua.

Voi vittu... Te ootte aikuisia, tunnistatte ongelmanne. Miksi ihmeessä vielä ryvette niissä? Tehkää asioille jotain ja lopettakaa muitten syyttely. Oma elömänne riippuu tuossa vaiheessa enää teistä itsestänne.

Olipas paatosta..tuli melkein jo pahamieli. Minulla on seitsemän lasta..halusin heidät ihan jokaisen. 

Minulla oli kaksi vanhempaa sisarusta  ja olin käytännössä aina yksin. Sairastuin vielä lapsena, joten olin melko tarkkaan vahdittu ja melkein kaikki paitsi kotityöt oli kiellettyä.

Eli lapsuuteni oli koti-sairaala akselilla. 

Avioliitossa meillä oli tiukkaa ja olin aina töissä.. lapsia tuli ja heidän kanssaan olisin halunnut olla enemmän, mutta exä piti koti-isyydestään kiinni viimeiseen asti, joten minulta jäi jopa viimeinen äitiyslomakin puoleen. 

Nyt olen sitten eronnut ja kuuden lapsen yh.. ja osa näistäkin jo aikuistunut. Jokainen on ammatin hankkinut ja osa jopa kaksi tutkintoa suorittanut.. Vietämme paljon aikaa kotosalla ja minun miesystäväni pyörii tässä samassa porukassa. 

En ole jäänyt roikkumaan lapsiini, mutta autan aina kuin vain voin. Taloudellisesti on välistä ollut todella tiukkaa, mutta konstilla on selvitty. 

Ei kukaan näistä ole vielä ilmoittanut ketään kadehtivansa, saati kärsineensä meidän perheestä..

Ap, jos sun vanhemmat oli kutosen oppilaita, eivät ne olisi teitä osanneet ohjata tarpeeksi läksyissä, vaikka teitä olisi ollut vaan kaksi. Ikävä kyllä jotkut muutkin piirteet kuin ulkonäkö periytyy ja jos taas olet lahjakkaampi kukn perheesi, pusket pinnalle nyt aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Ette ymmärräkään miten suuri etu on saada kasvaa ainoana lapsena tai vaikka kaksilapsisessa perheessä! Vanhemmilla on aikaa lapsilleen, harrastuksiin ja koulunkäyntiin on varaa, ja ennenkaikkea lapset oppivat olemaan yksin, lukemaan läksyjä tai vaikka kirjoja, keskittymään opintoihinsa ja harrastuksiinsa ja tsemppaamaan elämässä.

Itse olen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vanhemmilla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, joka selittäisi lapsiluvun. Äitimme vaan halusi niin paljon lapsia kuin mahdollista, osittain varmaan siksi, ettei halunnut työelämään ja suuri lapsiliuta oli hyvä syy saada olla kotona. Isällä on kauheat paineet ansaita tarpeeksi ja vaikka hän on hyvä palkkaisesaa työssä, meillä ei koskaan ole ollut varaa mihinkään.

Meidän perheessä kaikki on mennyt vähän miten sattuu. Me viisi vanhinta, jotka on muutettu kotoa ollaan käyty kouluja hyvin vaihtelevasti. Itse keskeytin AMK:n kun paukut ei vaan riitä opiskeluihin. Ylioppilaita meistä on minun lisäksi kaksi muuta. Veljeni halusi insinööriksi, mutta hänelläkään ei ollut tsemppiä tarpeeksi opiskella.

Vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä. Meistä kukaan ei oppinut lukemaan yksikseen tai tekemään läksyjä. Ihan vaan siitä syystä, että yhtään rauhallista nurkkaa meillä ei ollut kotona. Ikinä ei myöskään harrastettu mitään. Asuin 19-vuotiaaksi kotona ja aina vaan olla möllötettiin yhdessä eikä tehty mitään. Koko jengi siinä olkkarin kulmasohvalla muka katsomassa tv:tä. Muistan kun tv:stä tuli sellainen sarja kuin Lost. Kaverit kehui sitä ja halusin itsekin katsella sitä. Mutta en pystynyt yhtään keskittymään, kun koko ajan ympärillä joku höpötti jotain ja kukaan ei keskittynyt viittä minuuttia ohjelmaan. En ymmärtänyt silloin, miten joku jaksaa katsoa tv:tä kokonaisen tunnin ilman että tekee mitään muuta. Ja sitten kamala kyttääminen ja kateus, ettei kukaan vaan saa mitään tai enemmän kuin toinen! Itkin viikon, kun sisko sai hiusvärit joltain sukulaiselta kun oli siellä kylässä.

Olin ensimmäisen kerran yksin 22-vuotiaana, kun sain oman asunnon. Siis yksin ihan konkreettisesti. Mulle tuli kamala paniikki ja oli pakko lähteä kotiin kiehnäämään kylki kyljessä sisarusten kanssa.

Meidän äidille riittää että me ollaan hänen rakkaita ihania penskoja. Mutta mitään hän ei ole osannut tai kyennyt tekemään meidän hyväksi. Minun nuorimmat veljet on vielä kotona ja äiti on sanonut, ettei anna heidän ikinä muuttaa pois.

Tämä elämä masentaa minua kovasti. En koe itseäni oikeasti yksilöksi, omaksi ihmisekseen. Minualla ei ole mitään haaveita tai unelmia. Olen jatkuvasti ahdistunut töissä. Mutta kun pääsen kotiin olla möllöttämään sisarusten kanssa, olen ainakin rauhallinen vaikken silloinkaan ole onnellinen.

Tämmöinen purkaus! Kommentteja muut suurperheissä kasvaneet ja tietysti muut myös.

No miksi sitten pidätte ainoita lapsia lähes vammaisina ja suurimpana virheenä mitä on maailma päälleen sylkenyt? Vaikka he olisivat mitä ystävällisimpiä ja hyväsydämisimpiä ihmisiä kaikista ihmisistä (mitä yleensä ovatkin, koska ovat saaneet paljon rakkautta eivätkä ole oppineet, että se pitäisi ottaa joltakin toiselta pois). Onko se kateutta?

Mä kun sanoin noin sisarelleni, että olisin sopinut paremmin ainoaksi lapseksi. Suuttui.

No joo, ehkä hän ymmärsi asian väärin.

Ei ainut lapsi VÄLTTÄMÄTTÄ ole hyväsydäminen tai toisinpäin.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kirjo on valtava.

"Ei ole niin musta-valkoista."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.

Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin. 

Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.

Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap

Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei. 

Ei vaan asun omassa yksiössä. Mut käyn joka viikonloppu kotona vanhempien ha sisarusten luona. Ap

Ok. Mikset sitten alkaisi kokeilla niitä asioita joita kuulet muiden ihmisten tekevän, kokeilla löytyisikö jostain kiinnostavaa. Kirjoja saa kirjastosta, monenlaisia menoja on kaupungeissa tarjolla, matkoillekin pääsee, omaa musiikkimakuaan voi etsiä kuuntelemalla erilaisia musiikkityylejä netistä tai radiokanavilta. Jonkun liikuntaharrastuksenkin voi aloittaa jos kaipaa jotain säännöllistä menoa, niin ettei aina istu vaan kotona yksin.

Ihan varmasti kyllä iän ja elämisen myötä sinulla alkaa vähitellen selvitä kuka olet ja mistä asioista elämässä tykkäät, ja mistä et. Sellaista se nuorena on monella, ettei oikein tiedä mitä haluaa ja sitten vaan ahdistaa. Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa ahdistuksen pakottamana kokeilla jotain, etsiä sisältöä elämäänsä, ja yleensä jotain aina löytyykin. 

Olen yrittänyt opiskella AMK:ssa ja olen yrittänyt lukea romaaneja, käydä työväenopistossa, kuunnella musiikkia ja harrastaa liikuntaa. Mutta mun ongelma on se, ettei se tunnu miltään, en nauti mistään asiasta, en ole koskaan nauttinut. Meidän koko lapsuus meni siinä, että oleiltiin kotona ja oltiin vaan. Meillä kaikilla on kauhean lyhyt pinba asioihin, pitkäjännitteisyyttä ei ole ollenkaan. Ei olla totuttu keskittymään ja puurtamaan. Elämä oli meillä sellaista ihmeellistä hälinää - komentelua - hälinää ettei meille muodostunut mitään keskittymiskykyä vissiin. Nuorin veljeni sanoi, että lukiossa on vaikeaa kun ei voi olla vaan, kun täytyy jaksaa keskittyä koko ajan. Meillä kaikilla on tämä ongelma kun kellään ei ole ollut aikaa kasvattaa. Meille ei koskaan ehditty lukea iltasatuja esim. En pystynyt ymmärtämään miksi muille lapsille luettiin, kun itse en ollut koskaan kuullut satua, ja vaikka olisinkin en olisi varmaan pystynyt keskittymään.

Anteeksi tätä on ihan mahdoton selittää. Olen vielä kuumeessa kotona, jote en jaksa kirjoittaa skarpisti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Sanon tämän kaikella hyvällä tahdollani; hae apua. Nuo tuntemuksesi kuulostavat todella raskailta, ja tekstistäsi välittyy huono olosi. Mikään mainitsemasi ei kuitenkaan ole asia, josta et voisi ammattiavun kanssa saada kiinni.

Lupaan, että siitä on apua. Olet nuori, eikä elämäsi ole vielä eletty - sinulla on kaikki mahdollisuudet, mutta saatat tarvita apua niiden avaamiseen. Eikä siinä ole mitään väärää.

<3

Kiitos! Lupaan kyllä hakea apua. Olen vasta 25 ja mulla on koko elämä edessä ja todella haluan muuttaa itseni ja elämäni. Mutta aina kun yritän jotain, niin sitten vaan jämähdän takaisin sinne kotisohvalle löhöämään muiden sisarusten kanssa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli 5 lasta itseni mukaan lukien. Vanhemmat huolehtivat että koulut tulee käytyä kunnialla. Äidin kanssa leivottiin paljon lapsena, siivoiltiin ja tehtiin ihan vaan kotijuttuja paljon, isä oli enemmän töissä päivisin, mutta tehtiin koko perheen kanssa myös mm. retkiä yhdessä. Harrastuksia ei juurikaan ollut, kun asuttiin syrjässä, mutta käytettiin aikamme ulkoiluun, piirtämiseen, lukemiseen jne. En ole pätkääkään katkera noista, päinvastoin. Sisarusten kanssa ollaan aina oltu läheisiä, samoin vanhempien. Kyllä se kouluttautuminen on ihan itsestäänkin kiinni, ainakin peruskoulun jälkeen.

Niin juuri tuollaisen lapsuuden minäkin olisin varmaan halunnut. Meillä ei koskaan piirtänyt kukaan, ei ollut värikyniä eikä paperia. Ei ollut videopelejä tai jalkapalloja tai polkupyöriä. Ja kotona ei koskaan ollut edes omaa rauhaa tehdä mitään, kun aina oli joku pienempi kyljessä kiehnäämässä. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Ap, jos sun vanhemmat oli kutosen oppilaita, eivät ne olisi teitä osanneet ohjata tarpeeksi läksyissä, vaikka teitä olisi ollut vaan kaksi. Ikävä kyllä jotkut muutkin piirteet kuin ulkonäkö periytyy ja jos taas olet lahjakkaampi kukn perheesi, pusket pinnalle nyt aikuisena.

Minun isällä on korkeakoulututkinto ja äitikin on ylioppilas ja opistotason koulutus löytyy. Kaikki meidän suvussa on korkeakoulutettuja paitsi meidän lapset. Tämä tuntuu kaikkein melkein pahimmalta, niinkun meidän tulevaisuudesta ja elämästä ei olisi välitetty yhtään. Ei se riirä että on porukkaa ympärillä, vaan kyllä jotain pitäisi pystyä tarjoamaankin kun kerran lapsia tehdään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ette ymmärräkään miten suuri etu on saada kasvaa ainoana lapsena tai vaikka kaksilapsisessa perheessä! Vanhemmilla on aikaa lapsilleen, harrastuksiin ja koulunkäyntiin on varaa, ja ennenkaikkea lapset oppivat olemaan yksin, lukemaan läksyjä tai vaikka kirjoja, keskittymään opintoihinsa ja harrastuksiinsa ja tsemppaamaan elämässä.

Itse olen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vanhemmilla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, joka selittäisi lapsiluvun. Äitimme vaan halusi niin paljon lapsia kuin mahdollista, osittain varmaan siksi, ettei halunnut työelämään ja suuri lapsiliuta oli hyvä syy saada olla kotona. Isällä on kauheat paineet ansaita tarpeeksi ja vaikka hän on hyvä palkkaisesaa työssä, meillä ei koskaan ole ollut varaa mihinkään.

Meidän perheessä kaikki on mennyt vähän miten sattuu. Me viisi vanhinta, jotka on muutettu kotoa ollaan käyty kouluja hyvin vaihtelevasti. Itse keskeytin AMK:n kun paukut ei vaan riitä opiskeluihin. Ylioppilaita meistä on minun lisäksi kaksi muuta. Veljeni halusi insinööriksi, mutta hänelläkään ei ollut tsemppiä tarpeeksi opiskella.

Vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä. Meistä kukaan ei oppinut lukemaan yksikseen tai tekemään läksyjä. Ihan vaan siitä syystä, että yhtään rauhallista nurkkaa meillä ei ollut kotona. Ikinä ei myöskään harrastettu mitään. Asuin 19-vuotiaaksi kotona ja aina vaan olla möllötettiin yhdessä eikä tehty mitään. Koko jengi siinä olkkarin kulmasohvalla muka katsomassa tv:tä. Muistan kun tv:stä tuli sellainen sarja kuin Lost. Kaverit kehui sitä ja halusin itsekin katsella sitä. Mutta en pystynyt yhtään keskittymään, kun koko ajan ympärillä joku höpötti jotain ja kukaan ei keskittynyt viittä minuuttia ohjelmaan. En ymmärtänyt silloin, miten joku jaksaa katsoa tv:tä kokonaisen tunnin ilman että tekee mitään muuta. Ja sitten kamala kyttääminen ja kateus, ettei kukaan vaan saa mitään tai enemmän kuin toinen! Itkin viikon, kun sisko sai hiusvärit joltain sukulaiselta kun oli siellä kylässä.

Olin ensimmäisen kerran yksin 22-vuotiaana, kun sain oman asunnon. Siis yksin ihan konkreettisesti. Mulle tuli kamala paniikki ja oli pakko lähteä kotiin kiehnäämään kylki kyljessä sisarusten kanssa.

Meidän äidille riittää että me ollaan hänen rakkaita ihania penskoja. Mutta mitään hän ei ole osannut tai kyennyt tekemään meidän hyväksi. Minun nuorimmat veljet on vielä kotona ja äiti on sanonut, ettei anna heidän ikinä muuttaa pois.

Tämä elämä masentaa minua kovasti. En koe itseäni oikeasti yksilöksi, omaksi ihmisekseen. Minualla ei ole mitään haaveita tai unelmia. Olen jatkuvasti ahdistunut töissä. Mutta kun pääsen kotiin olla möllöttämään sisarusten kanssa, olen ainakin rauhallinen vaikken silloinkaan ole onnellinen.

Tämmöinen purkaus! Kommentteja muut suurperheissä kasvaneet ja tietysti muut myös.

No miksi sitten pidätte ainoita lapsia lähes vammaisina ja suurimpana virheenä mitä on maailma päälleen sylkenyt? Vaikka he olisivat mitä ystävällisimpiä ja hyväsydämisimpiä ihmisiä kaikista ihmisistä (mitä yleensä ovatkin, koska ovat saaneet paljon rakkautta eivätkä ole oppineet, että se pitäisi ottaa joltakin toiselta pois). Onko se kateutta?

En pidä tuollaisina ollenkaan. Minulla on yksi työkaveri, joka on ainoa lapsi. Hän on meillä töissä opintojensa ohella ja valtavan hyvä työssään, ahkera ja motivoitunut. Sellainen läpi harmaan kiven tyyppi. Ihailen häntä ja olen vähän kadekin. Ap

No mutta Ap, kuka se sut sielta sohvalta pois potkii ellet sina itse?

Jos haluat muutosta niin sinun on se muutos saatava aikaiseksi. Muuta toiseen kaupunkiin niin olet pakotettu alkaan elamaan ilman sisaruksiasi ja opin ehka mista itse pidat.