Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen kateellinen teille pienissä perheissä kasvaneet :(
15.03.2016 |
Ette ymmärräkään miten suuri etu on saada kasvaa ainoana lapsena tai vaikka kaksilapsisessa perheessä! Vanhemmilla on aikaa lapsilleen, harrastuksiin ja koulunkäyntiin on varaa, ja ennenkaikkea lapset oppivat olemaan yksin, lukemaan läksyjä tai vaikka kirjoja, keskittymään opintoihinsa ja harrastuksiinsa ja tsemppaamaan elämässä.
Itse olen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vanhemmilla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, joka selittäisi lapsiluvun. Äitimme vaan halusi niin paljon lapsia kuin mahdollista, osittain varmaan siksi, ettei halunnut työelämään ja suuri lapsiliuta oli hyvä syy saada olla kotona. Isällä on kauheat paineet ansaita tarpeeksi ja vaikka hän on hyvä palkkaisesaa työssä, meillä ei koskaan ole ollut varaa mihinkään.
Meidän perheessä kaikki on mennyt vähän miten sattuu. Me viisi vanhinta, jotka on muutettu kotoa ollaan käyty kouluja hyvin vaihtelevasti. Itse keskeytin AMK:n kun paukut ei vaan riitä opiskeluihin. Ylioppilaita meistä on minun lisäksi kaksi muuta. Veljeni halusi insinööriksi, mutta hänelläkään ei ollut tsemppiä tarpeeksi opiskella.
Vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä. Meistä kukaan ei oppinut lukemaan yksikseen tai tekemään läksyjä. Ihan vaan siitä syystä, että yhtään rauhallista nurkkaa meillä ei ollut kotona. Ikinä ei myöskään harrastettu mitään. Asuin 19-vuotiaaksi kotona ja aina vaan olla möllötettiin yhdessä eikä tehty mitään. Koko jengi siinä olkkarin kulmasohvalla muka katsomassa tv:tä. Muistan kun tv:stä tuli sellainen sarja kuin Lost. Kaverit kehui sitä ja halusin itsekin katsella sitä. Mutta en pystynyt yhtään keskittymään, kun koko ajan ympärillä joku höpötti jotain ja kukaan ei keskittynyt viittä minuuttia ohjelmaan. En ymmärtänyt silloin, miten joku jaksaa katsoa tv:tä kokonaisen tunnin ilman että tekee mitään muuta. Ja sitten kamala kyttääminen ja kateus, ettei kukaan vaan saa mitään tai enemmän kuin toinen! Itkin viikon, kun sisko sai hiusvärit joltain sukulaiselta kun oli siellä kylässä.
Olin ensimmäisen kerran yksin 22-vuotiaana, kun sain oman asunnon. Siis yksin ihan konkreettisesti. Mulle tuli kamala paniikki ja oli pakko lähteä kotiin kiehnäämään kylki kyljessä sisarusten kanssa.
Meidän äidille riittää että me ollaan hänen rakkaita ihania penskoja. Mutta mitään hän ei ole osannut tai kyennyt tekemään meidän hyväksi. Minun nuorimmat veljet on vielä kotona ja äiti on sanonut, ettei anna heidän ikinä muuttaa pois.
Tämä elämä masentaa minua kovasti. En koe itseäni oikeasti yksilöksi, omaksi ihmisekseen. Minualla ei ole mitään haaveita tai unelmia. Olen jatkuvasti ahdistunut töissä. Mutta kun pääsen kotiin olla möllöttämään sisarusten kanssa, olen ainakin rauhallinen vaikken silloinkaan ole onnellinen.
Tämmöinen purkaus! Kommentteja muut suurperheissä kasvaneet ja tietysti muut myös.
Kommentit (66)
Googleta anhedonia. Sun kirjoituksen perusteella kärsit siitä. Yksi masennustestin kysymys testaa tätä "oiretta" eli saattaa kytkeytyä masennukseen.
Olen viisilapsisen perheen se introvertti, joka nautti 100% oman yksiön rauhasta, kun se vihdoin koitti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm, minä olen kasvanut kaksilapsisessa perheessä, mutta silti monet asiat oli meillä kuten sanot teillä olleen. Olen 1970-luvun lapsi, eikä silloin kauheasti ollut ainakaan maalla tapana kakaroita harrastuksiin kärrätä, vaan ihan itse sai keksiä omat viihdykkeensä. Koulunkäyntikin oli lasten oma asia ja vastuulla, ikinä ei kumpikaan vanhempi valvonut tekikö läksyjään tai mitään. Yläasteella varsinkin sitten jäikin koulukiinnostus aika vähälle ja numerot todistuksessa oli huonoja.
Telkkua katsoessa meilläkäin oli häiriötä vaikkei ihmisiä niin paljoa ollutkaan, nimittäin äitini on äärimmäisen puhelias ja hölötti aina. Milloin kommentoi itse ohjelmaa ääneen, milloin ohjelman katsomisen sivussa aloitti keskustelua milloin mistäkin: narinaa isän osallistumattomuudesta kotitöihin, narinaa meille lapsille, julkkisjuoruja tms.
Minusta sinun kannattaisi nyt lopettaa sen lapsuuden syyttäminen, siltikin vaikka siinä olisi syytä, ja keskittyä siihen mitä voit elämäsi eteen tehdä NYT. Kaikki kehitys vaatii epämukavuutta päin menemistä, eikä elämä oikein edisty jos etsii vain rauhallisuutta ja mukavaa tunnetta - silloin jää jumiin vanhaan tuttuun, mihin on tottunut. Lopulta kuitenkin aito elämisen tunne tulee siitä, kun ottaa vastaan haasteita ja vaikeuksia ja taistelee niitä vastaan. Joskus voittaa ja joskus häviää, mutta onpahana ainakin tehnyt jotain eikä vain olla möllöttänyt. Jos siis työsi ahdistaa, mikset miettisi ihan eri työtä, tai eri alan koulutusta?
Ja kyllä ekaan omaan kämppään muutto opiskelijana oli mullekin tosi kova paikka. Joskus pelkäsin että halkean siitä ahdistuksesta joka yksinolosta syntyi. Olen puhunut asiasta monen kanssa, ja ihan samoja kokemuksia ihmisillä on monella ollut, ihan lapsuudenperheen lapsiluvusta riippumatta. Mutta siihen yksinoloon tottuu, ja itse opin siitä jopa lopulta niin paljon nauttimaan, että päätin olla pariutumatta ja perustamatta perhettä ollenkaan.
Mulla sama kokemus. Ei vanhemmat olleet kiinnostuneita meistä lapsista ollenkaan, mitään vanhemman kanssa vietettyä yhteistä aikaa ei koskaan ollut, ja jos kertoi omia asioitaan vanhemmalle, ilmeestä jo näki ettei kiinnosta pätkääkään. Äidin jaanausta piti kuunnella loppumattomasti niin että meinasi hermot mennä, eikä mitään yksityisyyttä saanut olla, vessan oveakaan ei saanut laittaa lukkoon saati oman huoneen ovea kiinni.
Äitini myös yritti takertua meihin lapsiin. Mitään asioita ei saanut hoitaa itse eikä niitä sitten oppinutkaan hoitamaan. En koskaan oppinut olemaan yksin, luottamaan siihen, että pärjään ilman toista ihmistä. Olen viettänyt koko ikäni huonoissa parisuhteissa, lapsia onneksi tajusin olla tekemättä.
On harhaluulo, että suurperheiden perheiden lapset olisivat sosiaalisempia kuin yksilapsisten perheiden lapset. He osaavat toki toimia ryhmässä mutta sosiaalisesti taitavia on heistä aniharva. Sisarusten kanssa on opittu se oma kommunikointi, mutta se ei välttämättä auta muualla. Tunnen erittäin monta suurperheen lasta, ja heitä yhdistää se, etteivät he ystävysty helposti tai se ainoa ystävä on se naapurin lapsi, johon on tutustuttu jo 1-vuotiaina ja roikuttu kiinni siitä eteenpäin.
Tunnen vain yhden sosiaalisesti taitavan suurperheen vesan eli siis sellaisen, jolla on tilannetajua, sosiaalisia taitoja ystävystyä ja selviytyä tyylikkäästi vaikeista tilanteista ja kykyä tuoda muissa esille heidän parhaat puolensa. Yleensä suurperheiden vesat viihtyvät joko yksin, sisaruksen kanssa tai yhden luottoystävän kanssa ja heidän on vaikea ymmärtää muita erilaisista oloista tulleita lapsia. Heissä on esim. luokkatilanteissa tietynlaista itsekkyyttä eli jankutetaan vain sitä omaa kantaa eikä kyetä näkemään muita tilanteita kuin se oma. Perheessä kun tavat ja uskomukset ovat sisaruksillakin samanlaiset, jolloin ei ole opittu kohtaamaan toisenlaisia ihmisiä.
kolmenlapsenkuopus kirjoitti:
en nyt tiedä kuinka totta tämä on, mutta jostain luin että suuressa perheessä kasvaneet stressaavat vähemmän ja ovat muutenkin sosiaalisempia :)
Kai se on yksilöllistä ja riippuu persoonasta. Varmasti isossa perheessä voi oppia olemaan rennommin, mutta jos persoona on alun perinkin sellainen, että häly ahdistaa paljon, niin sitten asia vain on niin.
Alue: Aihe vapaa
Suomalaiskansallisen vähättelyn ydin tiivistyy tähän lauseeseen. Paljon käytössä mm väkivaltaisissa tai muuten vain helvetillisissä perheissä. Että joka perheesseähän- hehheh- on omat ongelmansa.
Jonkun perheen ongelma on se, ettei rahat riitä kuin yhteen etelänmatkaan vuodessa. Ja äitiä ärsyttää ku iskä pelaa harva se ilta jääkiekkoa. Tai se, kun vanhempien on vähän hankalaa viettää parisuhdeaikaa, kun se ei ole lapsen mielestä ok. Toisen perheen ongelma on se, ettei kukaan koskaan katso lasta hyväksyvästi tai puhu hänelle ystävällisesti. Tai se, että lapsen pitää pysyä hiirenhiljaa ettei saa turpaan. Tai että saisi ruokaa. On ongelmia ja ongelmia.