Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen kateellinen teille pienissä perheissä kasvaneet :(
15.03.2016 |
Ette ymmärräkään miten suuri etu on saada kasvaa ainoana lapsena tai vaikka kaksilapsisessa perheessä! Vanhemmilla on aikaa lapsilleen, harrastuksiin ja koulunkäyntiin on varaa, ja ennenkaikkea lapset oppivat olemaan yksin, lukemaan läksyjä tai vaikka kirjoja, keskittymään opintoihinsa ja harrastuksiinsa ja tsemppaamaan elämässä.
Itse olen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Vanhemmilla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, joka selittäisi lapsiluvun. Äitimme vaan halusi niin paljon lapsia kuin mahdollista, osittain varmaan siksi, ettei halunnut työelämään ja suuri lapsiliuta oli hyvä syy saada olla kotona. Isällä on kauheat paineet ansaita tarpeeksi ja vaikka hän on hyvä palkkaisesaa työssä, meillä ei koskaan ole ollut varaa mihinkään.
Meidän perheessä kaikki on mennyt vähän miten sattuu. Me viisi vanhinta, jotka on muutettu kotoa ollaan käyty kouluja hyvin vaihtelevasti. Itse keskeytin AMK:n kun paukut ei vaan riitä opiskeluihin. Ylioppilaita meistä on minun lisäksi kaksi muuta. Veljeni halusi insinööriksi, mutta hänelläkään ei ollut tsemppiä tarpeeksi opiskella.
Vanhemmilla ei koskaan ollut aikaa seurata meidän koulunkäyntiä. Meistä kukaan ei oppinut lukemaan yksikseen tai tekemään läksyjä. Ihan vaan siitä syystä, että yhtään rauhallista nurkkaa meillä ei ollut kotona. Ikinä ei myöskään harrastettu mitään. Asuin 19-vuotiaaksi kotona ja aina vaan olla möllötettiin yhdessä eikä tehty mitään. Koko jengi siinä olkkarin kulmasohvalla muka katsomassa tv:tä. Muistan kun tv:stä tuli sellainen sarja kuin Lost. Kaverit kehui sitä ja halusin itsekin katsella sitä. Mutta en pystynyt yhtään keskittymään, kun koko ajan ympärillä joku höpötti jotain ja kukaan ei keskittynyt viittä minuuttia ohjelmaan. En ymmärtänyt silloin, miten joku jaksaa katsoa tv:tä kokonaisen tunnin ilman että tekee mitään muuta. Ja sitten kamala kyttääminen ja kateus, ettei kukaan vaan saa mitään tai enemmän kuin toinen! Itkin viikon, kun sisko sai hiusvärit joltain sukulaiselta kun oli siellä kylässä.
Olin ensimmäisen kerran yksin 22-vuotiaana, kun sain oman asunnon. Siis yksin ihan konkreettisesti. Mulle tuli kamala paniikki ja oli pakko lähteä kotiin kiehnäämään kylki kyljessä sisarusten kanssa.
Meidän äidille riittää että me ollaan hänen rakkaita ihania penskoja. Mutta mitään hän ei ole osannut tai kyennyt tekemään meidän hyväksi. Minun nuorimmat veljet on vielä kotona ja äiti on sanonut, ettei anna heidän ikinä muuttaa pois.
Tämä elämä masentaa minua kovasti. En koe itseäni oikeasti yksilöksi, omaksi ihmisekseen. Minualla ei ole mitään haaveita tai unelmia. Olen jatkuvasti ahdistunut töissä. Mutta kun pääsen kotiin olla möllöttämään sisarusten kanssa, olen ainakin rauhallinen vaikken silloinkaan ole onnellinen.
Tämmöinen purkaus! Kommentteja muut suurperheissä kasvaneet ja tietysti muut myös.
Kommentit (66)
Niin, kaikella on kääntöpuolensa.
Mä olen ainoa lapsi. Olen myös alkoholistiäidin ja hylänneen isän lapsi. Olisin todella kaivannut sisarusta seurakseni niinä pitkinä öinä joita vietin jo pienenä yksin äidin liihottaessa baarissa.
En mä tiedä onko se niin paljon perheen koosta kiinni kuin vanhempien persoonasta ja kasvatustyylistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, minä olen kasvanut kaksilapsisessa perheessä, mutta silti monet asiat oli meillä kuten sanot teillä olleen. Olen 1970-luvun lapsi, eikä silloin kauheasti ollut ainakaan maalla tapana kakaroita harrastuksiin kärrätä, vaan ihan itse sai keksiä omat viihdykkeensä. Koulunkäyntikin oli lasten oma asia ja vastuulla, ikinä ei kumpikaan vanhempi valvonut tekikö läksyjään tai mitään. Yläasteella varsinkin sitten jäikin koulukiinnostus aika vähälle ja numerot todistuksessa oli huonoja.
Telkkua katsoessa meilläkäin oli häiriötä vaikkei ihmisiä niin paljoa ollutkaan, nimittäin äitini on äärimmäisen puhelias ja hölötti aina. Milloin kommentoi itse ohjelmaa ääneen, milloin ohjelman katsomisen sivussa aloitti keskustelua milloin mistäkin: narinaa isän osallistumattomuudesta kotitöihin, narinaa meille lapsille, julkkisjuoruja tms.
Minusta sinun kannattaisi nyt lopettaa sen lapsuuden syyttäminen, siltikin vaikka siinä olisi syytä, ja keskittyä siihen mitä voit elämäsi eteen tehdä NYT. Kaikki kehitys vaatii epämukavuutta päin menemistä, eikä elämä oikein edisty jos etsii vain rauhallisuutta ja mukavaa tunnetta - silloin jää jumiin vanhaan tuttuun, mihin on tottunut. Lopulta kuitenkin aito elämisen tunne tulee siitä, kun ottaa vastaan haasteita ja vaikeuksia ja taistelee niitä vastaan. Joskus voittaa ja joskus häviää, mutta onpahana ainakin tehnyt jotain eikä vain olla möllöttänyt. Jos siis työsi ahdistaa, mikset miettisi ihan eri työtä, tai eri alan koulutusta?
Ja kyllä ekaan omaan kämppään muutto opiskelijana oli mullekin tosi kova paikka. Joskus pelkäsin että halkean siitä ahdistuksesta joka yksinolosta syntyi. Olen puhunut asiasta monen kanssa, ja ihan samoja kokemuksia ihmisillä on monella ollut, ihan lapsuudenperheen lapsiluvusta riippumatta. Mutta siihen yksinoloon tottuu, ja itse opin siitä jopa lopulta niin paljon nauttimaan, että päätin olla pariutumatta ja perustamatta perhettä ollenkaan.
Oisko sulla masennusta? Se nyt ei liity perhetaustaan vaikka ikävältähän tuo kuulosti.
En minäkään osaa sanoa, riippuuko lasten onnellisuus enemmän perheen koosta vai vanhempien resursseista. Omalla kohdallani se riippuisi meidän vanhempien voimavaroista; emme voisi antaa hyvää lapsuutta useammalle kuin kahdelle lapselle. Haluan, että lapsilla on mahdollisuus harrastaa, on omat huoneet ja meillä aikaa kummallekin. Koska en ole itse kokenut sellaista tiettyä laumaidentiteettiä, mikä isojen perheiden lapsilla usein pienenä on, ihanteelliseksi asiaksi, en osaa toivoa sellaista omille lapsilleni. Monet kaverini taas nimenomaan ihannoivat sitä, että kun lapsia on paljon, nämä leikkivät keskenään eivätkä tavallaan kaipaa ja tarvitse siihen muita kavereita. Heille se on täyttä elämää ja lapsille ihanteellinen lapsuus. Siksi siihen pyritään silloinkin, kun vanhemmat ovat jo tosi väsyneitä ja kaipaisivat ehkä enemmän hengähdystaukoa kuin aina vain uusia lapsia. Mutta kukin tyylillään.
Jotkut tarvitsevat rauhallisen nurkkauksen läksyilleen. Meidän perheessä on jokaiselle lapselle järjestetty omat huoneet ilmeisesti melko turhaan. He tekevät läksynsä olohuoneen lattialla tai keittiönpöydän ääressä. Huoneissaan säilyttävät lelujaan, tavaroitaan, vaatteitaan, harrastusvälineitään ja nukkuvat. Paitsi että eivät aina nukukaan. Aamulla vanhempien sängyssä on ahdasta sekä kaksi lasta voi löytyä samasta huoneesta, toinen kun on raahannut vieraspatjan sinne. Lapset tarvivitsevat melua ympärilleen välillä liikaakin. Jotkut valittavat, että tahtoisivat taas jakaa huoneen sisaruksen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ainut. Äitini oli yksinhuoltaja, joka teki kolmivuorotyöhön ja kävi välillä tansseissa. Olin paljon yksin. Todella paljon. Alle kouluikäisenä oli päivähoitaja, mutta sitten luin äidin pöydälle kirjoittamasta lapusta ohjeet: syö, tee läksyt, käy ajoissa nukkumaan! AI, miten olisikaan toivonut sisaruksia! Myöhemmin äidillä oli miesystävä, mutta lapsia eivät hankkineet. Ajattelin, että omani ei tarvitse olla ainut, jos mahdollista. Hankkisin vähintään kaksi, mielellään kolme. Oikeasti sitten kolmannen jälkeen halusinkin vielä yhden. Eli minulla, ainoalla, on neljä lasta, joilla ei ole serkkuja. Heillä on toisensa, koko perheemme ja muita tuttuja. On heillä myös omaa rauhas halutessaan, kaikilla on mm, oma huone. Olemme jokaisen kanssa yhdessä tai vaikka kaksin. Välillä voi mennä vaikka vain yhden lapsen kanssa jonnekin. Uskon, että lasteni pitävät vain hyvänä, että heillä on sisaruksia.
Olen sisaruksellisille vielä aikuisenakin "kade", sisaruus on elämän pidin ihmissuhde. Minä olen ainoa äitini läheinen , kun hän vanhenee. Varmaan vastuu hänestä siirtyy vain minulle. Kukaan ei ole jakamassa sitäkään.
Vähän vois ottaa vastuuta omasta elämästä. Luuletko oikeasti, että pienissä perheissä vanhemmat hoitaa lasten asioita niin takitilleen ja tukee aina.
Olen itse ainokainen ja olin niin pirun yksin ja jouduin jo pienenä selviämään itse kaikesta, koska vanhempani eivät halunneet lisää lapsia, kun hyvä kun jaksoivat yhden. Halusivat elää omaa elämää ja nauttia elämästä ja siksi vain yksi lapsi. No nauttivat kyllä ja minulla ei ollut edes sisarusta tukena.Mutta silti selvisin,kun on turha tuhlata elämää kateuteen ja jäädä surkeilemaan. Vaan ihan itse pitää eteen päin mennä ja tehdä oma elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen kasvanut 80-90-luvulla nelilapsisessa perheessä joka kai nykyään luokitellaan isoksi perheeksi. Jokainen meistä lapsista kokee lapsuutensa olleen erittäin onnellinen ja vielä nuorimpienkin aikuistuttua olemme hyvin läheisissä väleissä.
Omille vanhemmilleni siis sopi monen lapsen kasvattaminen ja onnistuivat työssään hyvin. Kaikille se ei missään nimessä sovi ja se pitäisikin osata itsestään tunnistaa. Itselläni on lapsia 2 jotka tällä hetkellä riittävät (voipi olla että myöhemmin vielä vauvakuume iskee). Heitä kasvattaessani olen huomannut toimivani monessa asiassa samalla tavalla kuin vanhempani.
Te, joiden vanhemmat eivät ole olleet esimerkillisimpiä, vaan juosseet esim baareissa yökaudet. Miksi olisitte halunnet sisaruksen? Ei siitä aina olisi tullut vain "kivaa ajanviettoseuraa", vaan todennäköisesti olisitte lapsina joutuneet huolehtimaan nuoremmasta ja kantamaan hirveää vastuuta... eikö ollut parempi joutua kantamaan vain itseään? Isosisarusten toivominen tietenkin erikseen, kukapa meistä ei olisi halunnut elämäänsä tärkeää "isompaa" henkilöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, jos todella tunnet yhä näin, suosittelen ammattiauttajalla käymistä - itse pääsemässä yli vastaavasta vähitellen terapeutin avulla :)
Meillä oli vain kaksi lasta, mutta mulla on hyvin samalaiset tuntemukset kuin ap:lla.
Äiti oli/on liian kiinni meissä enkä minä ole vieläkään osannut kunnolla itsenäistyä, vaikka ikää jo yli 30v. Koskaan en ole asunut yksin ja kotona asuessanikaan en ollut yksin juuri koskaan. Jos vanhempani lähtivät matkoille tai vaikka illalla johonkin, niin hommasivat meille lapsenvahdin vaikka me lapset oltiin jo 18-16-vuotiaita.
Mä huomaan tekeväni samaa omien lasten kohdalla. En osaa päästää heistä irti, onneksi vielä ei tarvikaan.
Minullakaan ei ole mitään haaveita tai unelmia. Rasittavinta on se, että jos suunnittelemme jotain perhelomaa, niin tuntuu toisinaan vähän kuin pitäisi kysyä lupa vanhemmiltani. En sitä kyllä tee enkä niin suoranaisesti ajattele, mutta jollain tavalla se tuntuu sellaiselta.
Enkä uskalla/osaa olla aina omaitseni, kun mietin mitä vanhempani sanovat.
En siis usko, että kaikki johtuu vain lapsiluvusta vaan enemmänkin henkilöistä. Siitä, millaisia vanhemmat ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sua hyvin. Mulla on aika erilainen kokemus koska olen 13-lapsisen perheen nuorin. Tota samaa ongelmaa ei tietenkäön nuorimmalla ole. Mutta vanhempani olivat minut saadessaan jo "vanhoja", kiinnostusta kasvattamiseen ei ollut ollut siinä vaiheessa enää aikoihin. Olisin kaivannut läsnäoloa, kannustusta, huomioimista yms . Mulla tuo kaikki nousi pintaan aikuisiällä masennuksena. Myös koulukiusaamisesta kärsin peruskoulussa. Koskaan ei kannustettu kouluttautumaan (vanhemmat peruskoulyn käyneitä). Itse olen niitä muutamia perheessäni jotka ovat jaksaneet opiskella amk-tutkinnon.
Vanhemmilta itsekäs teko tehdä monta kakaraa.
en nyt tiedä kuinka totta tämä on, mutta jostain luin että suuressa perheessä kasvaneet stressaavat vähemmän ja ovat muutenkin sosiaalisempia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Serkullani on kuusi lasta. Molemmat ovat töissä matalapalkkaisilla aloilla.
Lapset eivät voi harrastaa mitään, elleivät isovanhemmat osallistu maksuihin.
Heillä on aina hirveä meteli ja huuto ja pois lähtiessä tuntuu koko keho olevan stressikierroksilla.
Äiti myös väsyy ja purkaa sen huutamalla pienimmästäkin asiasta.
En alkuunkaan ymmärrä mikä tälläisessa elämässä on niin ihanaa, että niitä lapsia oli pakko saada noin monta.
Kiitos tuesta ja neuvoista! Ette tiedä miten hyvältä tuntuu kun ekan kerran kertoo jollekin miltä tuntuu!
Varmaan joku terapia voisi olla hyväksi minulle. Tiedän vanhimman siskoni käyneen terapiassa lapsensa syntymän jälkeen. Hän kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Minuakin masentaa vähän kaikki. Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.
Minun äiti ei ikinä ehtinyt olemaan meidän lasten kanssa, kun hänellä aina oli se vauva, jota piti hoitaa tai sitten hän oli raskaana ja väsynyt. Isä tekee töitä vieraalle ja lisäksi pyörittää omaa yritystä, eli hän on töissä seitsemän päivää viikossa.
En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.
Minä en pysty kuvailemaan edes näitä tunteitä, miten pahalta ne tuntuu. Ja sisaruksista ei ole muuta iloa kuin se, että kun ollaan yhdessä niin tulee sellainen rauhallinen ja turvallinen olo. Mutta heidän kanssa ei pysty puhumaan mistään, eivät he ymmärrä.
Ja me ei olla siis kasvettu joskus vanhaan aikaan, vaan ollaan nuoria kaikki vielä. Ja kellään ei ole mitään hajua mistään. En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap
Olen itse isosta perheestä, minulla on neljä, hyvin toivottuina saatuja lapsia.
Minäkin ajattelen juuri noin, että jokainen tekee oman elämänsä.
On asioita joista olen katkera lapsuudestani ja samoin asioita, joista olen onnellinen.
Välillä nousee ihan viha mielessä, kun muistan jotain lapsuudestani, vaikeita asioita käsiteltäväksi ja jollain lailla tuntuu, ettei niistä koskaan voi vanhempiensa kanssa puhua. Ei silloin eikä vieläkään, huomasin sen kun otin yhden asian esille, josta puhuin omalle isälleni ja tajusin, ettei hän edelleenkään kuuntele tai ymmärrä.
Mutta lapsuudesta huolimatta olen itse tehnyt oman elämäni, itsenäistynyt, saanut oman perheen, kasvattanut omat lapseni, jotka nyt alkavat itsenäistyä. Olisin halunnut, että vanhempani olisivat olleet joskus kiinnostuneita minusta tai olisivat sitä vieläkin mutta aika yksin täällä ollaan.
Yritän olla omille lapsille tukena ja olen tehnyt heille elämän, jossa on omat huoneet ja jossa ollaan kiinnostuneita koulusta ja tuetaan ja viedään harrastuksiin jne. Ja samalla luovun pikku hiljaa heistä, tuen sitä opiskelua ja itsenäistymistä ja omassa elämässäni kestän ikävän.
Ehkä me ollaan erilaista sukupolvea, erilaista maailmaa, omat vanhemmat ovat sota- ja pula-ajan lapsuuden eläneitä, vaikeista perheistä maailman lähteneitä, paljon menettäneitä.
Omalta isältäni, joka perusti vanhana perheen kuulimme aina, ettei hän olisi halunnut lapsia, että niitä halusi nuorempi äitini ja selvää oli myös sekin, että pojat olivat jotain enemmän kuin me kolme tyttöä.
(Sittemmin (molempien onneksi) vanhempani erosivat ja sekin tapahtui kovin myöhään.)
Niin, lähtökohdat elämälle on mitkä on, jotain kuitenkin takin taskuihin jäi, koska sain nuorena oman elämäni kasattua, turvallisen, vahvan elämän. Löysin upean miehen, jolla omat lapsuuden traumat. Mieheni kanssa saimme oman perheen, ei ongelmattoman mutta kuitenkin rakkaan.
Taistelua tämä elämä on, lapsuuden jälkeen voi elää oman elämän ihan niinkuin haluaa, mutta se vaatii rohkeutta ja voimavaroja. Niitä sinullekin!
Vierailija kirjoitti:
Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.
Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin.
Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.
Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap
Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.
Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin.
Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.
Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap
Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei.
Ei vaan asun omassa yksiössä. Mut käyn joka viikonloppu kotona vanhempien ha sisarusten luona. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun tapaan vaikka sukulaisia, joilla on kauniit vaatteet ja jotka osaavat olla fiksusti, niin ajattelen että nämä on minun serkkuja tai setiä ja tätejä ja he ovat kaikki käyneet yliopistot ja matkustelleet ulkomailla. He lukevat mielenkiintoisia kirjoja ja tietävät asioita. Miksi meidän perheen elämästä piti tulla niin erilaista.
Minullakaan ei ollut mikään ns. kulttuurikoti. Ei ollut paljoa sisaruksia, eikä edes rahasta pulaa, mutta vanhempani olivat sellaisia yksinkertaisia, 1940-luvulla syntyneitä pienten maalaistöllien kasvatteja, että eivät ymmärtäneet minkään kirjojen ja matkustelujen päälle. Esim. kävin ruokaravintolassa ekaa kertaa kun opiskelin yliopistolla. Tuntui se vähän nololta kun ei yhtään tiennyt miten siellä kuuluu toimia, mutta seurailemalla muita vähitellen opin.
Mutta minä aloin heti yksin muutettuani toimeliaasti korjata asioita joita kokemuksestani ja tietämyksestäni puuttui, enkä jäänyt valittamaan asiaa. Kirjoja voi alkaa lukea ja itseään alkaa sivistää. Voi käydä paikoissa joista tuntuu että on jäänyt vaille kokemusta (teatteri, elokuvat, paremmat ravintolat, matkat). Mikään ei ole myöhäistä oppia aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
En osaa yhtään olla muiden ihmisten kuin sisarusteni kanssa. Minulla ei ole ollut yhtään omaa ystävää, koska en ole saanut harrastaa mitään. Koulussakin minun vuotta vanhempi sisko oli samalla luokalla ja minun paras kaveri.
Hmm, tuskinpa se niistä harrastuksista on kiinni. Lienet vaan vähän introvertimpi luonne, ja meidän kaltaisille on vaikea tutustua ihmisiin. Yleensä tutkimusten mukaan monilapsiperheiden lapset on sosiaalisempia kuin muut, joten siitä ei voi asiaa syyttää, vaan tosiaan kyse lienee omasta luonteestasi, joka olisi sama vaikka olisit yksilapsisen perheen lapsi. Mutta ei introverttiys ole vika, vaan ominaisuus, ja sillä on paljon hyviäkin puolia, sitten kun vaan opit hyväksymään sen ettet ole mikään sosiaalinen päiväperho jolla on laaja kaveripiiri.
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä käynyt esim ulkomailla. En ymmärrä miksi ihmiset sisustaa kotejansa tai pitää lemmikkejä. Miksi kuunnellaan musiikkia? En ymmärrä yhtään mitään näistä mitä työkaverit juttelee, en vaan tajua heidän juttuja yhtään. Mulla ei koskaan ole ollut iloja eikä kellään meistä. Kaikki vapaa-ajat selaan nettiä tai sitten olen kotona ja istun keittiön pöydän ääressä ja katselen kun äiti leipoo. Ap
Asut vielä vanhemmilla, jos kerran katselet kun äiti leipoo? No, jos näin on, se rajoittaa sitä mitä voit toistaiseksi kokeilla. Mutta sitten kun pääset itsenäiseen elämiseen, voit itse kokeilla kaikenlaista mitä haluat, erilaista musiikkia, matkoja, ihan mitä vaan. Kokeilemalla sitten näet mitkä asiat on sinun juttujasi joista nautit ja mitkä ei.
Ei vaan asun omassa yksiössä. Mut käyn joka viikonloppu kotona vanhempien ha sisarusten luona. Ap
Ok. Mikset sitten alkaisi kokeilla niitä asioita joita kuulet muiden ihmisten tekevän, kokeilla löytyisikö jostain kiinnostavaa. Kirjoja saa kirjastosta, monenlaisia menoja on kaupungeissa tarjolla, matkoillekin pääsee, omaa musiikkimakuaan voi etsiä kuuntelemalla erilaisia musiikkityylejä netistä tai radiokanavilta. Jonkun liikuntaharrastuksenkin voi aloittaa jos kaipaa jotain säännöllistä menoa, niin ettei aina istu vaan kotona yksin.
Ihan varmasti kyllä iän ja elämisen myötä sinulla alkaa vähitellen selvitä kuka olet ja mistä asioista elämässä tykkäät, ja mistä et. Sellaista se nuorena on monella, ettei oikein tiedä mitä haluaa ja sitten vaan ahdistaa. Jossain vaiheessa sitä vaan alkaa ahdistuksen pakottamana kokeilla jotain, etsiä sisältöä elämäänsä, ja yleensä jotain aina löytyykin.
Alue: Aihe vapaa
Kaikki aikanaan..