Lue keskustelun säännöt.
Huudan apua alkuraskauden ahdistukseen!
11.03.2016 |
Olen 29-vuotias "poikatyttö" ja ollut yhdessä, onnellisesti, nykyisen aviomieheni kanssa kohta 11 vuotta. Voisin siis väittää tämän olevan melko vakaalla pohjalla. Ollaan ehditty elämään, tekemään ja menemään ja yhteisenä toiveena on perheen perustaminen. Yritettiin ja onnistuttiin pääsemään ainakin tähän alkuun...
Itkin onnesta, kun plussasin. Tai saattoi siinä olla hitunen pelkoa jo silloin. Ensimmäisinä päivinä sen jälkeen oli aikamoinen tarve kuuluttaa koko lähipiirille - onneksi en sitä tehnyt, koska nyt en enää tältä ahdistukseltani tiedä, mitä teen. Varhaisultrassa raskauden epäiltiin olevan viikolla 6. Tänne asti olen päässyt fyysisesti helpolla, ainoat oireet ovat väsymys ja ruokahaluttomuus, lisäksi ajoittain on hetkellisiä alavatsakipuja. Näitten kanssa pärjään kyllä, mutta nämä ajatukset ahdistaa. Pelkään. Kaikkea, mitä tähän liittyy. Eniten ehkä, jo tässä vaiheessa, synnytystä ja sitä kipua. Pelkään, ettei siitä selviä (vaikka aika moni on kai selvinnyt?) tai vaikka henkiin jäisikin, niin miten siitä ikinä palautuu? Ei sillä, ei tässä kropassa mikään ihan erityisen hyvä mene pilalle, mutta pelkään, että sen lisäksi että minusta tulee huono äiti, muutun samalla huonoksi ja epähaluttavaksi vaimoksi. Aviomies ei ole antanut syytä ajatella mitään tällaista, tämä on ihan minun omasta päästäni. Tein virheen etsiessäni tietoa ja kokemuksia, nyt pelkään sektiotakin. Sen seurauksena olen ehkä jopa vähän vihainen itselleni, että olen ajoissa tarpeeksi pitkälle ajattelematta ajanut (halunnut?) itseni tähän tilanteeseen, jossa mikään vaihtoehdoista ei tunnu edes vähän hyvältä. En koe olevani hormooneista sekaisin, vaan ihan aidosti ja isosti peloissani.
Lisäksi olen kai niin epänaisellinen tai muuten vinoutunut, että ajatus imettämisestäkin enimmäkseen vaan etoo. Ja millaiset lapaset pienistä rinnoistani jäisi jäljelle sen lopettamisen jälkeen? Olen lukenut, kuullut ja ymmärtänyt, uudestaan ja uudestaan, että se on luonnollista ja että jotkut haluavat tehdä sitä julkisestikin, mutta itse en tällä hetkellä voi kuvitella, että haluaisin edes oman mieheni näkevän.
Synnytys, imetys, painonnousu, yms. Nämä eivät tulleet minulle yllätyksenä. Mutta nämä ajatukset, jotka niin kovin ahdistavat ja vetävät mielen matalaksi, tulivat.
Yritän ajatella pidemmälle - haluan suvun jatkuvan ja nähdä jälkikasvun kehittyvän ja olevan mukana minun ja aviomieheni arjessa, samalla tiedän, että en tule koskaan olemaan tämän valmiimpi. Mutta nämäkään pitkän tähtäimen tavoitteet eivät tunnu auttavan minua keksimään keinoa, miten selviän seuraavasta vuodesta.
Kommentit (10)
Vähän lyhyempi kommentti:
Kuulostaa ihan normaalilta, ne joille ei tule ahdistusta raskausaikana ovat siihen liian yksinkertaisia...Kyseessä on isoin muutos mitä voi kuvitella, mutta uskon että huomaat sen olevan loppupeleissä kuitenkin positiivinen ja jääväsi plussan puolelle.
Muutos pelottaa aina vaikka se olisi toivottukin muutos, lisäksi sulla on nyt menossa sellainen hermonaalinen myllerrys, että siinä jäävät pahimmatkin PMS-oireet kauas taakse...
Anna itsellesi aikaa ja nauti hyvistä hetkistä ja hyväksy huonommat. Tsemppiä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen raskaana viikolla 19, esikoinen myös tulossa. Ja samoja tunteita kävin läpi monta kertaa, vaikka toivottu ja suunniteltu raskaus onkin. Silti kaiken maailman pelot pyörivät päässä ja välillä alkoi epäilyttämään koko raskaus. Mutta ensimmäisen ultraäänen jälkeen tuli tunne että se on mun vauva, ja se oikeasti on tuloillaan. Epävarmuus hävisi, synnytys edelleen pelottaa mutta kätilön kanssa voi siitä keskustella. Ja pitää yrittää välttää netistä lukemista, esim synnytyksistä. Olen tavallaan "tullut sinuiksi" synnytyspelon kanssa, ja koitan ajatella että eiköhän siitä selviä, pakko kai se on :) mutta siis, pointti on se että et varmasti ole ainut joka on noita asioita miettinyt ja pelännyt, luulisin että on normaalia. Juttele mukavan kätilön kanssa, toivottavasti se auttaa :) tsemppiä
Niin, kaikki eivät rakasta imettämistä, vaikka ilmeisesti pitäisi. Kyllä siitäkin selviää. Ei se ihanaa ollut, enkä todellakaan voi sanoa nauttineeni siitä. Loppujen lopuksi menee äkkiä.
Sitä se äidiksi tulo on.. huolta ja murhetta , rakkauden lisäksi
Ja aina vaan enempi ongelmia tulee kun lapsi syntyy ja kasvaa... näin se vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen uskaltanut nauttia raskaudesta vk 25+ lähtien koska pelkäsin ennen sitä vauvelin kuolemaa tms. Sen takia kovin moni ei tiennyt raskaudestani koska en siitä puhunut.
Nyt Rv 30+ olen alkanut nauttimaan raskaudesta ja lupautunut miehelleni, että hän saa ottaa mahastani ensimmäinen kuvan!
Mutta mitä nyt olen monilta kuullut niin todella monilla on erilaisia pelkoja ja se tuntuu kuuluvan tähän.
Itse yritin puhua neuvolassa asiasta mutta eipä sieltä saanut mitään tukea.
Toivottavasti sinun neuvolatäti on parempi!
Mulla on nyt toinen tulossa. Esikoinen on jo kolme. Pelottaa jotenkin paljon enemmän nyt kuin ensimmäistä odottaessa...
Synnytys mua ei jännitä yhtään, mun mielestä se oli jopa kivaa. Palauduin nopeasti ja olin elämäni kunnossa heti kun nousin synnytyssängystä ylös! Tietysti nyt voi olla vaikeampi synnytys edessä, mutta kerran se vain kirpaisee.
Ap, kukaan ei pakota sua imettämään! Voi olla, että sun mieli muuttuu kun saat vauvan syliin, mutta kyllä niillä korvikkeillakin saa lapsen kasvamaan (kokemusta on). Minä imetin 3kk, rinnat oli aluksi tyhjät pienet pussit, mutta ne jotenkin normalisoitui ajan kuluessa.
Mun pelkona on oma jaksaminen. Mitä jos valvon taas seuraavat 2 vuotta joka ikinen yö itkevän pienen kanssa. Vaikka tämä on toivottu raskaus, aloin silti pelkäämään, että pystynkö rakastamaan tätä uutta yhtä paljon kuin esikoista. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii päässä ja suuri osa niistä on jotenkin ahdistavia :(
Mulla on ollut tosi kovaa pahoinvointia ja väsymystä joka varmasti kans vaikuttaa tosi paljon mielialaan.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin ensimmäisen kohdalla pelästyin. Kyllä siinä aikamoisen tunnemyllerryksen käy läpi, vaikka olisi kuinka toivottu lapsi. Normaalia alkuun hämmentyä tilanteesta.
Kiitos teille, lämmittää mieltä ajatella että tuntemattomankin tukemiselle lohkaistaan hetki omasta ajasta. On ilo huomata myös, että tänään mieli tuntuu olevan vähän parempi, että ajatus pysyy paremmin tässä hetkessä, eikä koko ajan pelottele tulevalla. Osaan odottaa, että se ahdistus tulee vielä, mutta jos jatkossa uskoisi, että se voi mennä myös ohi. Ja jos tämä näin vajaassa vuorokaudessa viskoo, niin ei varmaan voi sulkea pois sitä hormonihölmöilyäkään. Ap
Hei ap! Olet ison elämänmuutoksen edessä ja se on normaalia että monet asiat asiat pelottaa ja ahdistaa. Ainahan ihminen jollain lailla pelkää tuntematonta. Lisäksi hormonit tekevät mielialan ailahtelevaksi ja tunteet tuntuvat jotenkin suuremmilta ja tulevat tavallaan isommalla volyymilla. Vaikka ne hormonit eivät varsinaisesti päätä sekoittaisikaan niin niiden vaikutuksesta kaikki tuntuu paljon normaalia suuremmalta. Muistan äitini kertoneen kuinka minua odottaessaan oli pudottanut maitopurkin lattialle- töistä tullessaan isäni oli löytänyt äitini lattialta itkemästä ja pelästynyt kauheasti että mitä on tapahtunut. Äiti oli itkeä vollottanut että "kun tuo maitopurkki putosi lattialle, yhyy..." Äitini oli muuten harvinaisen rauhallinen ja tasapainoinen ihminen noin muuten.
Ehdottaisin sinulle että soitat heti huomenna neuvolaan ja kerrot noista ajatuksistasi. Sinulle voidaan järjestää keskusteluapua. Pelkopolillekin on mahdollista päästä jo heti alkuraskaudessa jos ajatus synnytyksestä tuntuu ylivoimaiselta. Myös sektiopelkoa voidaan hoitaa.
Itselläni on neljä lasta ja vaikka ajatus äitiydestä ja kaikesta siihen liittyvästä (niin fyysisestä kuin henkisestäkin) on tuntunut täysin luontevalta, muistan itsekin kamppailleeni monenlaisen ahdistuksen kynsissä. Niin raskausaikana kuin sen jälkeenkin, vielä neljännenkin lapsen vauva-aikana jossain määrin. Kyllä se lapsen saaminen on suuri muutos, ei sitä voi kieltää. Tärkeää onkin puida omia ajatuksiaan jonkun kanssa ja sinun tapauksessasi varmaan järkevintä on että se joku on ammatti-ihminen jolle asiat eivät ole liian henkilökohtaisia.
Ja haluan kertoa sinulle että neljän lapsen ja neljän imetyksen jälkeen olen edelleen ehjä, kokonainen nainen jolla on onnellinen parisuhde ja loistava seksielämä. Vaikka synnytykset eivät ole sujuneet täysin ongelmitta, olen niistä toipunut fyysisesti oikein hyvin eikä mitään pysyviä haittoja ole jäänyt. Olen myös pienirintainen, mutta ei minulle mitään lapasia jäänyt vaan ihan normaalit (edelleen pienet rinnat). Ehkä eniten muuttunut asia lasten myötä on se että nykyään kaikki kauhu ja ahdistus liittyy siihen että jos lapsilleni tapahtuu jotain pahaa. Ei sekään tietysti kivaa ole, mutta senkin ajatuksen kanssa oppii elämään.
Tsemppiä sulle, ap ja onnellista matkaa äitiyteen!