Lue keskustelun säännöt.
Muita joita ahdistaa lapsiperheen viikonloput?
06.03.2016 |
Mitä ihmettä keksisin tähän viikonloppuahdistukseen?? Lapset ovat vielä pieniä, kohta 3 ja 5 ja heräävät siinä seitsemän maissa joka aamu. Melskaaminen alkaa heti ja minulla stressitaso nousee taivaisiin. Syömme, puemme - ja kello on 7:40 mitä hittoa sitten??? Itseä väsyttää niin että haikailen mielisairaalaan lepotauolle, lapset kitisevät ja natisevat ja riitelevät ja melskaavat niin, että naapurimme valittavat. 9 maissa menemme puistoon räntäsateeseen nököttämään yksin, koska näemmä muissa perheissä siemaillaan lattea kotona ja lapset istuvat postimerkkikokoelmiensa kanssa???
11 laahustamme sisään, syömme ja taistelemme nuoremman päiväunille. Vanhempi lapsi kinuaa saada katsoa padiltä lastenohjelmia ja me kuolemanväsynrinä sorrumme ja ahdistumme sitten siitä miten lapsi katsoo liikaa ruutua..
Iltapäivällä sama puistolusiminen kuin aamupäivällä ja sitten illallinen, kylvyt ja iltasadut. Kitinöiden riitojen ja huutojrn maustamina tietenkin..
Joku ehdottaa nyt, että kutsukaa vieraita, mutta emme joka viikonloppu jaksa järjestää. Lapset villiintyvät vieraista niin että minun aikani menee lasten perässä juoksuun ja vieraat menevät minulta ohi.
Meillä ei ole varaa viedä lapsia mihinkään rientoihin emmekä ihmispaljouteen halua.
Vertaistukea/ ymmärrystä keneltäkään?
Kommentit (95)
opetat kuule sen isomman laittamaan lastenohjelmia dvd:tä tai muistista telkkariin ja lapset katsovat sitten noita ja sinä jatkat nukkumista/torkkumista. Aamupala aikanaan, sitä ennen vaikka pelmuamishetki isossa sängyssä. Meillä lapset on ainakin tykänneet, kun saa tulla viikonloppuaamuina vanhempien sänkyyn kainaloon ja temuamaan. Eskarilainen tulee edelleen mönkimään sinne peittojen väliin toisinaan. Sitten sinne ulos ja nyt siellä voi olla jo seuraakin. Jos ei huvita mennä ulos tai löysä aamutahti ei sovi teille niin menkää esim. uimahalliin. Siellähän voi sitten uinnin jälkeen vaikka syödäkin.
Kyllä se siitä aikanaan helpottaa. Ja meillä on kyllä eri sääntöjä viikonloppuna kuin arkena esim tuon telkkarin kanssa ja viikonloppuaamuina minä haluan nukkua pidempään, joten lapset saa katsoa telkkaria enemmän. touhutaan sitten myöhemmin päivällä enemmän.
Jos lasten omatoiminen telkun katselu ei toimi niin sitten alatte toimia viikonloppuaamuina vuoroissa miehen kanssa. Toinen saa nukkua toisena aamuna pitkään ja toinen toisena. Tällöinkin toinen saa siis torkkua sohvalla vaikka vetovastuussa onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi pitää mennä heti aamusta/aamupäivästä ulos? Ehkä koko päivä menisi rennommissa merkeissä, jos ottaisitte aamupäivät rennommin. Antaisitten lasten katsoa yökkäreissä piirrettyjä, joisitte itse aamukahvinne rauhassa, jotain hyvää ja helppoa aamupalaksi sitten kun on nälkä. Leikitkin sujuisivat todennäköisesti rauhallisemmin, kun aamuja ei alotettaisi niin kuin arkena, heti syöksyen toimintaan. Sitten lounaan jälkeen ulos, ja pienempi voi jäädä toisen vanhemman kanssa päikkäreille jos niitä tuntuu tarvivan. Iltapäivällä rauhallisempaa tekemistä, kotitöitä, ja illalla jotain herkkuruokaa ja mahdollisesta sauna. Lapset nukkumaan, ja aikuisille hetki omaa aikaa. Toki siis lapset on erilaisia, ja eihän tämä nyt suora ratkaisu teidän arkeen ole, mutta mietin vain että miksi sen viikonlopun pitää olla niin samanlaista kuin arjen? Toki lapset tarvitsevat rutiineja esim. ruoka-aikojen ja unen suhteen, mutta 3-vuotiaan kanssa voi päiväunia vähän silmäillä tarviiko, tai antaa jopa nukahtaa kun väsy tulee ja sitten herättää aiemmin jotta iltaunet ei mene. Mutta joka tapauksessa tuo aamun ulkoilu on mun mielestä jo ihan vanhempien harrastamaa itserääkkiä. Kyllä lapsille riittää kun iltapäivällä mennään käymään esim. puistossa.
Meillä peruslauantai menee niin, että aamupäivällä käydään koko perhe uimassa ja syömässä, sitten oleilua kotona. Lapsilla on kaverit naapurissa, joten usein ovat meillä tai naapurissa kavereineen. Eilen illalla otettiin iltapalakattaus olkkariin ja katsottiin kylki kyljessä Haluatko miljonääriksi? Lapset nukahtivat sohvalle kesken ohjelman. Lapset 4 v ja 7 v. Hyvää peruselämää. Jos kyllästyttää, järjestetään juhlat tai vanhemmille omaa aikaa, tehdään jotain muuta kivaa perheellä. Eletään ihan peruselämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa pahasti. Olen ajatellut, että ehkä on joku masennus oikein. Tänään iltapalalla lapsi 3-v. vahingossa tiputti lasin lattialle ja se meni rikki, ja minulla katkesi päässä jokin ja paiskasin saman tien omankin lasin mäsäksi lattaille. Sitten imuroin ja huusin miehelle koko sen ajan ja painelin lopuksi makkariin.
Minä en vain jaksa näitä perhepäiviä. En olisi edes halunnut lasta, koska en ylipäänsä tykkää lapsista. Kyllä tuo oma nyt menettelee, ei se vastenmielistä ole sitä sylissä pitää. Mutta oikein tunnen, kuinka teennäisyys tihkuu minusta ja olen jaksamiseni äärirajoilla, kun leivomme yhdessä pullaa, teemme muovailuvahasta eläimiä, luemme sylikkäin kirjoja tai kun hihkun liukumäen juurella, kun tuli niin hieno vauhti. Puhumattakaan muskarista ja äiti-lapsi-jumpasta.
Haluaisin olla rauhassa. Yksin, hiljaa, paikoillani, ajattelematta ketään missään. Unelmoin elämästä ilman perhettä, yksiössä kaupungilla, poissa tästä omakotitalolähiöhelvetistä.
Sääliksi käy lastasi.
Onko sinulla useinkin tapana lyödä lyötyä?
Meillä lapset katsovat tv:n aamuphjelmat n.10 asti. Tuona aikana toinen aikuinen nukkuu, ja toinen torkkuu tv:n vieressä sohvalla. Sitten tehdään jotain (ulkona, uimassa, kaupoilla). Sitten taas katotaan telkkaa ja puuhataan jotain. Illalla käydään saunassa. Se on kivaa kaikista. Viikonloppuisin on myös aikuisten omia harrastuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa pahasti. Olen ajatellut, että ehkä on joku masennus oikein. Tänään iltapalalla lapsi 3-v. vahingossa tiputti lasin lattialle ja se meni rikki, ja minulla katkesi päässä jokin ja paiskasin saman tien omankin lasin mäsäksi lattaille. Sitten imuroin ja huusin miehelle koko sen ajan ja painelin lopuksi makkariin.
Minä en vain jaksa näitä perhepäiviä. En olisi edes halunnut lasta, koska en ylipäänsä tykkää lapsista. Kyllä tuo oma nyt menettelee, ei se vastenmielistä ole sitä sylissä pitää. Mutta oikein tunnen, kuinka teennäisyys tihkuu minusta ja olen jaksamiseni äärirajoilla, kun leivomme yhdessä pullaa, teemme muovailuvahasta eläimiä, luemme sylikkäin kirjoja tai kun hihkun liukumäen juurella, kun tuli niin hieno vauhti. Puhumattakaan muskarista ja äiti-lapsi-jumpasta.
Haluaisin olla rauhassa. Yksin, hiljaa, paikoillani, ajattelematta ketään missään. Unelmoin elämästä ilman perhettä, yksiössä kaupungilla, poissa tästä omakotitalolähiöhelvetistä.
Sääliksi käy lastasi.
Onko sinulla useinkin tapana lyödä lyötyä?
Jos 3-vuotias vahingossa tiputtaa lasin, ei ole aikuisen ihmisen käytöstä toimia noin kuten kirjoittaja sanoi tehneensä. Miksi sitten edes teki sen lapsen, jos ei edes sitä halunnut? Äiti-lapsi-jumpissa tai muskareissakaan ei ole mikään pakko käydä, ei niissä kaikki muutkaan käy, jos eivät halua. Tässä vaan nyt tehdään omasta itsestä niin suurta numeroa, että kun mä oon niin individuelli ja omalaatuinen, että en jaksa mammakerhoja, joissa muut innoissaan keskustelee vauvajutuista. Newsflash, ei niistä tarvi keskustella jos ei kiinnosta. En itsekään käynyt missään jumpissa vauvani kanssa, koska en halunnut, ja ihan täyspäinen koululainen siitä on tullut. Aikuistumista peräänkuulutan kirjoittajalta, itse on lapsen hankkinut, niin nyt asenne käteen, ei se lapsi ikuisesti ole 3 v ja liukumäessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aamupalan jälkeen katsotaan telkkaria esimerkiksi pikkukakkosen verran. Sen jälkeen lapsille voi auttaa leikin alkuun vaikka Duploilla. Itse voi samalla tiskailla, laitella pyykkejä, valmistella ruokaa.
Sitten ulos ja siellä voi osallistua lasten leikkeihin ja keinutteluun, niin itselläkin on hauskempaa. Jutella lapsille kaikesta mitä ympärillä näkyy, lähteä vaikka pienelle kävelylle.
Kun tullaan sisälle, onkin jo ruoka-aika. Ruuan jälkeen voi vaikka piirrellä, maalailla, tehdä jotakin rauhallisempaa, jos päiväunista alkaa jo olla aika luopua. 3-vuotiaan on mielestäni jo aika luopua. Sitten voidaan lähteä vaikka uimahalliin, kirjastoon, luistelemaan, mummolassa käymään, puistoon... Takaisin tullessa päivällinen.
Ilta sujuu kivasti, kun lapset saavat leikkiä vesileikkejä. Hommaa molemmille oma vanna, jossa pulikoida. Samalla saa valmistettua iltapalan. Illalla viimeiseksi pieni iltasatu. Kun lapset nukkuvat, on aikaa itselle. Voi lukea, katsoa telkkaria, tehdä käsitöitä, kirjoittaa jne.
Tällä rytmillä ainakin omat pikkulapset ovat kasvaneet, olin kolman lapsen totaali-yh. Myöhemmin sitten aloitin työssäkäynnin, se toki muutti elämänrytmiä vuorotyön takia.
Miten sen saakin kuulostamaan noin helpolta. En tiedä teistä, mutta ei meillä mitkään kirjastoreissut kovin ihania olleet kun lapset olivat pieniä tai eivät ne leikkineet duploilla koskaan ellei itse vieressä istunut koko aikaa. Samoin piirtäminen ja askartelu ei nyt ihan innostanut sekään, ehkä kynien heittely paremminkin.
Tärkein lapsiperheen arkea määrittelevä tekijä on se millaisia lapset ovat. Itselläni on vilkkaita poikia, joita ei tosiaankaan leikki kiinnostanut jos riehumista, juoksemista tai asioiden heittelyä otettu huomioon. Huokaan niin helpotuksesta, kun nyt ovat sen verran vanhoja, että pelaavat ja juoksevat päivät pitkät ulkona keskenään. Sitä ennen viikonloput oli välillä aivan hirveitä.
Itse asiassa nämä minukin lapseni ovat poikia ja vanhin heistä autismipiirteinen kehitysvammainen kaveri. Olen kyllä päässyt siinä mielessä helpolla, että heidän huomionsa on aina saanut puhumalla. Olen keskustellut heidän kanssaaan aina paljon, varmaan siksikin ettei ole ollut sitä toista aikuista juttuseurana. Muistan kyllä olleeni välillä hirveän väsynyt ja suoritin liikaa kodin siisteyden kanssa, kaiken piti olla niin täydellistä. Myöhemmin opin relaamaan juuri siitä jynssäämispuolesta alkaen. Lakkasin myös silittämästä kaikki vaatteet... :D
Mutta olen oikeasti tykännyt olla heidän kanssaan. Lapset muistavat parhaiten saunakeskustelut noilta pikkulapsivuosilta. Myös puistoreissut ja uimahallikäynnit. Sellaiset illat, kun olen oikeasti ollut kunnolla läsnä. Yksi suosikkijuttu vähän isompana oli mm. levyraadin pitäminen, kaikki saivat valita biisejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on 3-vuotiaalla oma tabletti (mun vanha). Aluksi oli tietysti ajatus, että sitä katsotaan tietty aika ja vain tiettyjä juttuja, mutta hah. Olen niin laiska luonteeltani, että helposti se menee siihen, että lapsi katsoo sitä vähän enemmänkin. Sinänsä hauska juttu, mutta olen huomannut, että lapsi (lapset) on synnynnäisesti utelias ja tykkää tehdä itse asioita, että ei hän tabletista kovin kauaa jaksa kiinnostua. Jos vaikka äiti on omasta mukavuudenhalustaan antanut lapsen katsoa tablettia koko lauantain, niin aika pian se lapsi löytää muuta puuhaa ja oikeita leikkejä, ja iltasaduksi pitää olla oikea kirja eikä mikään tabletti.
Ap, lue viime torstain Hesarista juttu introverttiäidistä. Tunnistan itsessäni samoja piirteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olihan se suunnilleen taivas kun 3 v oppi käyttämään kaukosäädintä eikä enää tarvinnut mennä kukonlaulun aikaan alakertaan painamaan playtä joka muumijaksolle erikseen. 4v osasi hoitaa koko aamuisen dvd session itsekseen ja 5v ei enää edes tullut herättämään ja sanomaan että nuku vaan äiti, mä katon dvd:tä.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa pahasti. Olen ajatellut, että ehkä on joku masennus oikein. Tänään iltapalalla lapsi 3-v. vahingossa tiputti lasin lattialle ja se meni rikki, ja minulla katkesi päässä jokin ja paiskasin saman tien omankin lasin mäsäksi lattaille. Sitten imuroin ja huusin miehelle koko sen ajan ja painelin lopuksi makkariin.
Minä en vain jaksa näitä perhepäiviä. En olisi edes halunnut lasta, koska en ylipäänsä tykkää lapsista. Kyllä tuo oma nyt menettelee, ei se vastenmielistä ole sitä sylissä pitää. Mutta oikein tunnen, kuinka teennäisyys tihkuu minusta ja olen jaksamiseni äärirajoilla, kun leivomme yhdessä pullaa, teemme muovailuvahasta eläimiä, luemme sylikkäin kirjoja tai kun hihkun liukumäen juurella, kun tuli niin hieno vauhti. Puhumattakaan muskarista ja äiti-lapsi-jumpasta.
Haluaisin olla rauhassa. Yksin, hiljaa, paikoillani, ajattelematta ketään missään. Unelmoin elämästä ilman perhettä, yksiössä kaupungilla, poissa tästä omakotitalolähiöhelvetistä.
Onko tuollainen feikkaaminenkaan lapsille oikein? Aikuisena tajuavat, että sä et ollutkaan aito..? Miksi tämmöinen epätasapainoinen äiti sai 15 yläpeukkua? Pitääkö lapsille tosiaankin esittää välittämistä?
Ja eikö lapsi pelästynyt, kun hajotit sen lasin ja mies kärsi kun sä huudat? Ja tämä saa 15 yläpeukkua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapset ovat ihan pienestä pitäen innostuneet ihan kaikesta mitä heidän päänmenokseen aikuinen vaan keksii viikonoppuisin. Oli se sitten metsäretki lähimetsään, lukuhetki sohvalla tai kirjastoreissu. Lisäksi leikkivät yhä tuntikaupalla myös keskenään. Ilmeisesti olen onnekas, viikonloput on minulle aina ollut helppoja, lapset nyt 5 ja 7v.
En muista että pari vuotta sittenkään olisi ollut hankalaa, päinvastoin nykyään joskus ainut "ongelma" jos vain toiselle tulee kaveri kylään, silloin toinen saattaa jäädä out jutuista kun silloin korostuu ikä- ja sukupuolierot mikä ei tutun sisaruksen kanssa leikkiessä näy.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa pahasti. Olen ajatellut, että ehkä on joku masennus oikein. Tänään iltapalalla lapsi 3-v. vahingossa tiputti lasin lattialle ja se meni rikki, ja minulla katkesi päässä jokin ja paiskasin saman tien omankin lasin mäsäksi lattaille. Sitten imuroin ja huusin miehelle koko sen ajan ja painelin lopuksi makkariin.
Minä en vain jaksa näitä perhepäiviä. En olisi edes halunnut lasta, koska en ylipäänsä tykkää lapsista. Kyllä tuo oma nyt menettelee, ei se vastenmielistä ole sitä sylissä pitää. Mutta oikein tunnen, kuinka teennäisyys tihkuu minusta ja olen jaksamiseni äärirajoilla, kun leivomme yhdessä pullaa, teemme muovailuvahasta eläimiä, luemme sylikkäin kirjoja tai kun hihkun liukumäen juurella, kun tuli niin hieno vauhti. Puhumattakaan muskarista ja äiti-lapsi-jumpasta.
Haluaisin olla rauhassa. Yksin, hiljaa, paikoillani, ajattelematta ketään missään. Unelmoin elämästä ilman perhettä, yksiössä kaupungilla, poissa tästä omakotitalolähiöhelvetistä.
Kuulostaa huolestuttavalta. Tuollainen lasin paiskominen esimerkiksi, kyllähän lapsikin ahdistuu moisesta. Eikö sinun kannattaisi mennä vaikka neuvolaan tms. juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä muksut heräs pieninä todella aikaisin, tyyliin klo 05.30 joka halvatun aamu...joten oli oikeesti pakko lähteä ulos tai pää olis räjähtänyt. Meillä energisiä muksuja, joten oli kaikille hyväksi ulkoilu. Vuoroteltiin myös miehen kanssa, että toinen sai levätä/omaa aikaa ym. T.13
Ehdottaisin myös tuota vuorottelua miehen kanssa. Ja korvatulppia! Miksi ihmeessä molemmat aina heräätte ja olette äkäisinä siellä?
Lapset ovat jo 11- ja 8-vuotiaat, mutta edelleen muistan hyvin tuon ajan ap! Saat sympatiani. Ole tosiaan armollisempi itseäsi kohtaan. Voi ne lapset välillä katsoa telkkaria tai tablettia pidempään, että saatte huokaista. Kun lasten kanssa piti vielä herätä viikonloppuisin, niin teimme niin, että lauantaina toinen meistä aikuisista sai nukkua niiin pitkään kuin halusi ja sunnuntaina sitten toinen. Tietysti yh:lla vaikeampaa, mutta sitäkin enemmän on syytä olla armollisempi itseään kohtaan. Monesti iltaisin oltiin niin poikki, että lapset istuivat vannoissaan kylpyhuoneessa leikkimässä tunninkin :D Se oli heistä vain hauskaa, ja itse sai huokaista.
Vaikka nyt ei paljon lohduta, niin kyllä ne kasvaa! Nykyään ei noiden kanssa tarvi herätä aikaisin viikonloppuisin, pärjäävät itsekseen tunteja, eivät halua kauppaan matkaan, leikkivät keskenään tai kavereiden kanssa pihalla ja ulkona jne. Tottakai vietämme aikaa yhdessä, mutta ei siis ole tarvetta sellaiselle jatkuvalle huolenpidolle ja vahtimiselle kuin pienempien lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa pahasti. Olen ajatellut, että ehkä on joku masennus oikein. Tänään iltapalalla lapsi 3-v. vahingossa tiputti lasin lattialle ja se meni rikki, ja minulla katkesi päässä jokin ja paiskasin saman tien omankin lasin mäsäksi lattaille. Sitten imuroin ja huusin miehelle koko sen ajan ja painelin lopuksi makkariin.
Minä en vain jaksa näitä perhepäiviä. En olisi edes halunnut lasta, koska en ylipäänsä tykkää lapsista. Kyllä tuo oma nyt menettelee, ei se vastenmielistä ole sitä sylissä pitää. Mutta oikein tunnen, kuinka teennäisyys tihkuu minusta ja olen jaksamiseni äärirajoilla, kun leivomme yhdessä pullaa, teemme muovailuvahasta eläimiä, luemme sylikkäin kirjoja tai kun hihkun liukumäen juurella, kun tuli niin hieno vauhti. Puhumattakaan muskarista ja äiti-lapsi-jumpasta.
Haluaisin olla rauhassa. Yksin, hiljaa, paikoillani, ajattelematta ketään missään. Unelmoin elämästä ilman perhettä, yksiössä kaupungilla, poissa tästä omakotitalolähiöhelvetistä.
Kuulostaa huolestuttavalta. Tuollainen lasin paiskominen esimerkiksi, kyllähän lapsikin ahdistuu moisesta. Eikö sinun kannattaisi mennä vaikka neuvolaan tms. juttelemaan.
Miksi esittät lapsellesi, että muka tykkäät leipoa pullaa tai hihkua liukumäen juurella? Etkö voi lapselle sanoa, että oikeasti en pidä yhtään pullan leipomisesta, mutta voin sitä nyt tehdä, kun sinä pidät siitä. Samalla voit ehdottaa, että pullan leipomisen jälkeen teette jotain, mistä äiti pitää. Kyllähän tuollainen feikkaaminen käykin raskaaksi!
Huhhuh. Onneksi en hanki lapsia kuulostaa ihan hirveeltä!
Feikkaaminen särähti korvaan täälläkin.
Olen ollut lapsen kanss ties missä tiloissa minäkin, ja tunnistan niin sen kun jonkun koiruuden tai vahingon jälkeen alkaa päässä rullaamaan tyyliin "samperin mulkvisti teki tonkin tahallaan" tai muuta yhtä kypsää.
Mutta olen myös sellaisen käsityksen saanut että aidot, editoimattomat tunteet ovat ne joilla lasten kanssa puljataan. Helpompaa on kun sanoo lapsellekin että nyt olen tosi väsynyt ja kärttyinen minäkin, ja toimii sen mukaan.
Sillai saa levättyä kun on sen tarpeessa, ja sitten riittää paukkuja viikonloppuun. (Sen verran kuin riittää.)
Miten sen saakin kuulostamaan noin helpolta. En tiedä teistä, mutta ei meillä mitkään kirjastoreissut kovin ihania olleet kun lapset olivat pieniä tai eivät ne leikkineet duploilla koskaan ellei itse vieressä istunut koko aikaa. Samoin piirtäminen ja askartelu ei nyt ihan innostanut sekään, ehkä kynien heittely paremminkin.
Tärkein lapsiperheen arkea määrittelevä tekijä on se millaisia lapset ovat. Itselläni on vilkkaita poikia, joita ei tosiaankaan leikki kiinnostanut jos riehumista, juoksemista tai asioiden heittelyä otettu huomioon. Huokaan niin helpotuksesta, kun nyt ovat sen verran vanhoja, että pelaavat ja juoksevat päivät pitkät ulkona keskenään. Sitä ennen viikonloput oli välillä aivan hirveitä.