Lue keskustelun säännöt.
Haaveilitteko rakkaudesta jo lapsena?
06.03.2016 |
Mulla oli jo pienenä, ehkä 6-7 -vuotiaasta muistan romanttisen kaipuun. En ajatellut suhteen fyysisyyttä, mutta toivoin, että joku löytäis mut, että saisin parin, jonka kanssa rakastaisimme ja ymmärtäisimme toisiamme syvästi.
Kommentit (28)
En ihan noin nuorena, mutta jo ala-asteikäisenä kuitenkin. Katselin kaunareita ja unelmoin omista häistä ja unelmieni prinssistä. Kuinkahan paljon oikeasti vaikuttikin tuo sarja elämääni ja toiveisiin sekä haaveisiin. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista, mutta häistä haaveilin. Piirsin morsiamia ja alakouluikäisenä haaveilin koulumatkat häämekosta ja hienoista häistä.
Nykyään 26-vuotiaana häät ja naimisiin meno ei tunnu tärkeältä. Enää en haaveile sellaisesta, eikä se ole kovin tärkeää, eikä kohdallani realististakaan.
En muista haaveilleeni, mutta ehkä. 12-vuotiaana jo kyllä.
Muistan ekaluokalla päättäneeni, että nyt olen ihastunut yhteen "Anttiin", koska se oli meidän luokan kivoin poika. Ei se ollut oikeaa ihastusta, mutta päätin vaan Antin olevan se ihanin. Jossakin vaiheessa ihastus muuttui "Kalleen". Kerroin näistä ihastuksista äidilleni ja jouduin naurunalaiseksi ja äidin kiusaamaksi.
Yläkoulussa ja lukiossa en kehdannut tunnustaa edes itselleni, kehen olen ihastunut, vaikka punastelin ja käänsin katseeni aina ihastuksen lähettyvillä. Pelkäsin joutuvani kiusatuksi ja nolatuksi jos näytän tunteeni, koska olin muutenkin niin ujo ja en todellakaan niitä halutuimpia tyttöjä. Vieläkään en voisi tunnustaa ihastustani kenellekään. Itsetuntoni on huono ja olen ujo, joten en ole ikinä seurustellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan haaveillut rakkaudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Minulle oli yllätys, kun koulun alettua kyseltiin keneen olen ihastunut. En ollut ihastunut keneenkään, sen ikäiset pojat vaikuttivat jälkeenjääneiltä idiooteilta enkä halunnut olla missään tekemisissä niiden kanssa. Eipä silti, eivät minua tytötkään kiinnostaneet jos se nyt jotakuta mietityttää.
Muistan kyllä miten halusin seksiä ja ajattelin mitä kiva olisi kun ei tarvitsisi nukkua yksin.
Ehkä parisuhde onkin mulle enemmän seksiä ja kaksin nukkumista nyt kun tarkemmin sitä ajattelen..
En haaveillut. Lapsena pidin itsestäänselvyytenä, että sain rakkautta silloin enkä siksi tullut edes ajatelleeksi, etten saisi aina.
Teini-iässä olin niin pahasti kiusattu, että pidin itsestäänselvyytenä, että parisuhdetta ei minulle tulisi.
Sitten osui se oikea kohdalle ja oli taas itsestään selvää, että tässä rakastetaan loppuikä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihastuin joskus poikiin, mutta yläkoulussa ja lukiossa haaveilin seksistä toisten tyttöjen kanssa ja niin haaveilen vieläkin. En oikein tiedä, olenko lintu vai kala.
Mä tunsin pienenä melkeinpä ahdistusta asiasta. Kaikilla aikuisilla tuntui olevan puoliso, enkä mä voinut mitenkään kuvitella että tykkäisin kenestäkään pojasta niin paljon että voisin mennä sen kanssa naimisiin. Olisin halunnut mennä äitini kanssa naimisiin jos jonkun, mutta jo oma isäni tuntui sellaiselta mitä en ainakaan haluaisi (vaikka hän on siis ihan kunnon ihminen).
Yläasteellakin sitä kuviota leimasi enemmänkin jonkinlainen suorituspaine kuin rakkaudenkaipuu. Taisin olla kyllä jo ihan aikuinen ennen kuin rakkaus itsessään alkoi olla minulle isommassa roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En. Minulle oli yllätys, kun koulun alettua kyseltiin keneen olen ihastunut.
Tuo oli niin ärsyttävää! Minulta on varmaan päiväkoti-ikäisestä asti kyselty, että onkos siellä päiväkodissa/koulussa ketään kivoja poikia. Nuorempana sukulaiset kyseli poikaystävistä. Onneksi eivät kysele enää, kun 26-vuoden ikään mennessä niitä ei ole näkynyt. Mutta siis hirveä painostus koko lapsuuden ja nuoruuden.
Ai, ilmeisesti olen harvinaisempi kuin luulin. Ehkä mua ei paljon rakastettu ja ymmärretty kotona.
Haaveilin. Haaveilen vieläkin. :/
Kyllä mä muistan, että joskus eskari-iässä ehkä (viimeistään eka- ja tokaluokalla) alkoi ihastumaan viattomasti, ja myös haaveili että oli yhdessä noiden ihastuksien kanssa. Yhdessä tyyliin pidetään kädestä toista jätskillä, ja ehkä pussataan. En kyllä koe etten olisi kotona saanut rakkautta, eiköhän nuo ole aika yksilöllisiä juttuja milloin ihastuminen toisiin alkaa. Tosin muistan kyllä, että jo tokaluokalla tytöillä oli yhteisiä ihastuksia, eli eiköhän se ihan normaalia ole. Samoin kuin on normaalia ihastua vasta myöhemmällä iällä.
En oikeastaan. Tai siis olin kyllä jo ekaluokkalaisena ihastunut johonkin poikaan (ja lukemattomiin muihin sen jälkeen kouluaikanani), mutta se oli enemmän sitä että joku oli minusta söpö ja kiva ulkonäkönsä ja luonteensa puolesta, ei niinkään sitä että olisin erityisesti halunnut viettää paljon aikaa niiden poikien kanssa tai kuvitellut mitään yhteistä elämää heidän kanssaan.
Lukioikäisenä olin ensimäistä kertaa vakavissani rakastunut, mutta silloinkin olin vähän harmissani siitä ajatuksesta että kun nyt olin jo löytänyt "sen oikean" (just...) niin tuntui kuin sen myötä jäisin paitsi kaikesta kivasta.