Voiko lapsen "hankkimista" katua? Miten toimisit jos olisit minä? ov

Olen  nyt parisuhteessa miehen kanssa, jolla ei ole lapsia lainkaan. Minulla on peräti seitsemän, nuorin jo 9 vuotias.. Mutta jos olisin nuorempi, ikää nyt 46, sen kymmenen vuotta niin luultavasti yrittäisimme vielä yhteistä lasta. Nyt on liian paljon ikää ja liian paljon terveydellisiä ongelmia..  Olen miehelle todennut jo ensimetreillä, etten tule enää lisääntymään, mutta jos hänelle riittää minun lapset, niin sitten voimme miettiä jatkoa. Hänelle tilanne sopii näinkin..

On kuulemma jo ennen minua käsitellyt sen, että tulee jäämään lapsettomaksi..toisaalta minua tuo hiukan surettaakin, mutta tilanne nyt vain on tämä.

Toivottavasti teet oikean ratkaisun ja olette kumpikin päätökseen tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Siis eihän tässä tilanteessa mikään oikein puolla iltatähden hankkimista, paitsi joku epämääräinen "tunne"?

Aivan! Siksi tämä onkin niin hankala tilanne. AP

Kukaan muuhan ei voi tietää tätä sun puolesta. Joten päätös on sun ja miehesi. Sulla on kuitenkin jo kaksi ihanaa lasta ja parisuhde, joten mieti mikä kannattaa. Jaksatko vielä uudet 20 vuotta lapsen ja myöhemmin teinin kanssa? Jos nyt saatte lapsen, olet melkein 60 kun hän muuttaa omilleen. Nyt olet vielä nuori ja lapset isoja, joten ehtisit tehdä vaikka mitä kivaa elämässäsi yhdessä miehen kanssa. Jos lapsi tulee, nämä vuodet ennen eläkeikää menevät lapsen hoitoon. Kymmenen vuoden sisällä saatat saada jo lapsenlapsia, joten lasten kanssa touhuamista voi tulla sitä kautta (olettaen tietysti että lapsesi ylipäätään hankkivat omia lapsia).

Ja lisäksi jos mies ei lasta (vielä) halua, niin paha sitä on alkaa hommaamaan. 

Itse en siis tilanteessasi alkaisi lapsen hankintaan. Mutta tosiaan, vain sinä voit sen tietää, haluatko lapsen vai et. 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään on lapsivesipunktiot, joten kromosomivikoja ei niin kannata pelätä, keskeytyksen saa tarvittaessa. Siinä mielessä en ymmärrä, kun varoitellaan että tulee vammanen, nuorilla synnyttäjillä ei tutkita niin tarkasti tai ei saa sitä punktiota.

Jos ette hanki lasta, niin miestä voi ainakin kaduttaa myöhemmin, ettei saanut omia.

Sinä olet nyt kyllä ihan pihalla, ei ne kromosomiviat ole läheskään ainoa vammaisuus, mikä voi lapsella olla! Se ei ole mitenkään ennaltaehkäistävissä, jos lapsi saa hapenpuutteen synnytyksessä ja hänestä tulee vaikeasti älyllisesti vammainen tai syntyy näkövammaisena keskosena, lapsellasi on autismi tai adhd tms. Siinä sitten olet lapsesi kanssa herkeämättä yhdessä ilman että lapsi koskaan itsenäistyisi. Kyllä siinä voi tulla hyvinkin katumus mieleen, jos elämässä oli kaikki mallillaan ennen lapsen syntymää ja pystyi esim. harrastamaan tai matkustelemaan suht. vapaasti. Moni mies myös lähtee vammaisen lapsen synnyttyä ja lapsi jää äidille. Ero voi toki tulla muistakin syistä ja nainen jäädä vaikka yksinhuoltajaksi pienen vauvan kanssa. Minä ajattelen, että ei kannata hankkia lasta, jos häntä ei aivan ehdottomasti halua. Jos itsellä on palava halu olla taas raskaana ja saada vauva, niin silloin pystyy varmaan ottamaan paremmin vastaan sen, jos lapsella onkin jokin erityisongelma. Jos on epäröinyt alun alkaenkin, niin miltähän se tilanne mahtaa sitten tuntuakaan, kun käsissä on jatkuvaa tarkkailua ja hoitoa vaativa lapsi...

Meidän ainokainen, lähes nelikymppisenä saatu, on asperger-poika. Varsinaisesti en kadu, mutta kieltämättä välillä käy mielessä, miten paljon helpompaa elämä olisi ilman lasta. Kuvitelkaa itse elävänne ikään kuin vuosi toisensa jälkeen uhmaikäisen kanssa, ilman lupausta tilanteen helpottamisesta. Ikinä ei voi tietää mistä lapsi suuttuu ja vieraat ihmiset katsovat sen näköisinä, että eivätkö nuo ole osanneet kasvattaa lastaan. Lapsen tulevaisuudesta on huoli varsinkin me ollaan jo vanhoja vanhempia eikä heiluta täällä ikuisuuksiin ym.

24

Vierailija kirjoitti:

Meidän ainokainen, lähes nelikymppisenä saatu, on asperger-poika. Varsinaisesti en kadu, mutta kieltämättä välillä käy mielessä, miten paljon helpompaa elämä olisi ilman lasta. Kuvitelkaa itse elävänne ikään kuin vuosi toisensa jälkeen uhmaikäisen kanssa, ilman lupausta tilanteen helpottamisesta. Ikinä ei voi tietää mistä lapsi suuttuu ja vieraat ihmiset katsovat sen näköisinä, että eivätkö nuo ole osanneet kasvattaa lastaan. Lapsen tulevaisuudesta on huoli varsinkin me ollaan jo vanhoja vanhempia eikä heiluta täällä ikuisuuksiin ym.

24

Kiitos rehellisestä ja avoimesta kirjoituksestasi

Te elätte sitä arkea mikä minua ehkä hieman pelottaa. Eli mitäs jos meidänkin lapsi olisi sairas. Kaikki aika menisi häneen ja teinit kasvaisivat aikuisiksi "siinä sivussa". En tiedä mutta luulen niin. AP

En tekisi. Kyllä se vauvakuume ohi menee, ja muutaman vuoden päästä saat ehkä jo hoivailla lastenlapsia ihan tarpeeksesi. Käsität varmaan, että vain jokainen itse omalta kohdaltaan tietää, mikä olisi juuri hänelle se oikea ratkaisu. Sinä voit päätyä eri ratkaisuun, ja mikäs siinä, kunhan mietit ensin perusteellisesti asian kaikki puolet.

Kiitos teille kaikille. Tämä kallisti vaakakuppia enemmän tavallaan sille kannalle että ei enää lasta. Ehkä minun on parempi vaan odotella niitä lapsenlapsia ja keskittyä sitten heidän hoivaamiseen. Ja nautin nyt tästä elämän helppoudesta. Ehkä... :)

Mielelläni lukisin lisääkin kokemuksia/mielipiteitä. AP

Up

biologinen tosiseikka on kuitenkin ;; että ihmisen tehtävä on lisääntyä

joten en näe miksi lasten hankkiminen olisi huono asia!

saa olla vapaasti eri mieltä (kunhan perustelee hyvin);;;

No, millaisessa kunnossa olet? Olen saanut nyt kuusivuotiaan poikani nelikymppisenä. Esim, uimahallissa näkee paljo pienten lasten nuoria äitejä, jotka näyttävät minua vanhemmilta.. Todella paljon ylipainoa ja laahustavat eteenpäin. Ei ikä vain ole se tärkein juttu vaan mieti kuinka aktiivinen ja missä kunnossa olet?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille. Tämä kallisti vaakakuppia enemmän tavallaan sille kannalle että ei enää lasta. Ehkä minun on parempi vaan odotella niitä lapsenlapsia ja keskittyä sitten heidän hoivaamiseen. Ja nautin nyt tästä elämän helppoudesta. Ehkä... :)

Mielelläni lukisin lisääkin kokemuksia/mielipiteitä. AP

Olen kanssasi juuri samanikäinen, ja minun lapseni ovat koululaisia. Teimme mieheni kanssa, joka on siis yhä sama, aikoinaan päätöksen, että lapset jäävät kahteen. Molemmat lapset olivat vauvoina hankalia, ja elämä oli pitkään raskasta, vaikka molemmat osallistuimme lapsenhoitoon.

Alussa päätös olla hankkimatta kolmatta oli ok, välillä vauvakuumeilin, sitten taas luovutin. Pahin kuume iski ihan vasta, kun tajusin, että nyt on viimeiset hetket tehdä vauva, ennen kuin ikä tulee vastaan. Mieheni ei kuitenkaan edelleenkään vauvaa tahdo, enkä voi missään nimessä kuvitella tekeväni lasta vain ikään kuin minulle itselleni. Mieheni varmasti osallistuisi lapsenhoitoon, mutta minusta olisi todella väärin tehdä vauva silloin, jos se ei ole molempien tahto. Oma miehesi on lapseton, joten tuskin edes tietää mitä vauva- ja pikkulapsiaika vaatii. Silti hän on ilmaissut, ettei vauvaa tahdo. Käytännössä vauva olisi siis sinun "projektisi"

Ainakin minulla yövalvomiset jne oli murhaa jo silloin nuorempana, entäs nyt paljon vanhempana? Univaje vaikuttaa ainakin minulla paljon voimakkaammin, pää on ihan puuroa, jos vähänkin joutuu valvomaan. En olisi enää hyvä äiti vauvalle, enkä varmasti myöskään isommille lapsille.

Sinullakin on jo lapsia, keskity ilolla heihin. Vaikka ehkä tuntuu siltä että teinit on helppoja, niin kyllä hekin vielä äitiä tarvitsevat, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vauva uuden miehen kanssa saattaisi suistaa vanhemmat lapset perheessä väkisinkin hieman sivuraiteille, kun vauva vaatii niin paljon.

Ymmärrän kyllä silti siis hyvinkin kipuilusi. Teet nyt luopumistyötä, eli joudut kohtaamaan sen, ettei vauvoja enää tule. Pohjimmiltaan kyse on kai myös ikäkriisistä. Nuorempana kaikki on mahdollista ja kaikki ovet on auki, keski-iän lähestyessä ovia myös sulkeutuu pysyvästi. Itse itkin itkuni vähän aikaa sitten, nyt pystyn suhtautumaan esim. sukulaisvauvoihin neutraalisti. Minua myös auttoi inhorealistinen kuvittelu raskaudesta ja vauvaelämästä: kipuja, valvomista, koliikkia, imetystä. En antanut tilaa kuvitelmille siitä, millainen vauvasta tulisi, sillä se saisi minut vain kiinnittymään vauva-ajatukseen lujemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille kaikille. Tämä kallisti vaakakuppia enemmän tavallaan sille kannalle että ei enää lasta. Ehkä minun on parempi vaan odotella niitä lapsenlapsia ja keskittyä sitten heidän hoivaamiseen. Ja nautin nyt tästä elämän helppoudesta. Ehkä... :)

Mielelläni lukisin lisääkin kokemuksia/mielipiteitä. AP

Olen kanssasi juuri samanikäinen, ja minun lapseni ovat koululaisia. Teimme mieheni kanssa, joka on siis yhä sama, aikoinaan päätöksen, että lapset jäävät kahteen. Molemmat lapset olivat vauvoina hankalia, ja elämä oli pitkään raskasta, vaikka molemmat osallistuimme lapsenhoitoon.

Alussa päätös olla hankkimatta kolmatta oli ok, välillä vauvakuumeilin, sitten taas luovutin. Pahin kuume iski ihan vasta, kun tajusin, että nyt on viimeiset hetket tehdä vauva, ennen kuin ikä tulee vastaan. Mieheni ei kuitenkaan edelleenkään vauvaa tahdo, enkä voi missään nimessä kuvitella tekeväni lasta vain ikään kuin minulle itselleni. Mieheni varmasti osallistuisi lapsenhoitoon, mutta minusta olisi todella väärin tehdä vauva silloin, jos se ei ole molempien tahto. Oma miehesi on lapseton, joten tuskin edes tietää mitä vauva- ja pikkulapsiaika vaatii. Silti hän on ilmaissut, ettei vauvaa tahdo. Käytännössä vauva olisi siis sinun "projektisi"

Ainakin minulla yövalvomiset jne oli murhaa jo silloin nuorempana, entäs nyt paljon vanhempana? Univaje vaikuttaa ainakin minulla paljon voimakkaammin, pää on ihan puuroa, jos vähänkin joutuu valvomaan. En olisi enää hyvä äiti vauvalle, enkä varmasti myöskään isommille lapsille.

Sinullakin on jo lapsia, keskity ilolla heihin. Vaikka ehkä tuntuu siltä että teinit on helppoja, niin kyllä hekin vielä äitiä tarvitsevat, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vauva uuden miehen kanssa saattaisi suistaa vanhemmat lapset perheessä väkisinkin hieman sivuraiteille, kun vauva vaatii niin paljon.

Ymmärrän kyllä silti siis hyvinkin kipuilusi. Teet nyt luopumistyötä, eli joudut kohtaamaan sen, ettei vauvoja enää tule. Pohjimmiltaan kyse on kai myös ikäkriisistä. Nuorempana kaikki on mahdollista ja kaikki ovet on auki, keski-iän lähestyessä ovia myös sulkeutuu pysyvästi. Itse itkin itkuni vähän aikaa sitten, nyt pystyn suhtautumaan esim. sukulaisvauvoihin neutraalisti. Minua myös auttoi inhorealistinen kuvittelu raskaudesta ja vauvaelämästä: kipuja, valvomista, koliikkia, imetystä. En antanut tilaa kuvitelmille siitä, millainen vauvasta tulisi, sillä se saisi minut vain kiinnittymään vauva-ajatukseen lujemmin.

Kiitos! Tämä lujittaa entisestään tunteitani.. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään on lapsivesipunktiot, joten kromosomivikoja ei niin kannata pelätä, keskeytyksen saa tarvittaessa. Siinä mielessä en ymmärrä, kun varoitellaan että tulee vammanen, nuorilla synnyttäjillä ei tutkita niin tarkasti tai ei saa sitä punktiota.

Jos ette hanki lasta, niin miestä voi ainakin kaduttaa myöhemmin, ettei saanut omia.

Sinä olet nyt kyllä ihan pihalla, ei ne kromosomiviat ole läheskään ainoa vammaisuus, mikä voi lapsella olla! Se ei ole mitenkään ennaltaehkäistävissä, jos lapsi saa hapenpuutteen synnytyksessä ja hänestä tulee vaikeasti älyllisesti vammainen tai syntyy näkövammaisena keskosena, lapsellasi on autismi tai adhd tms. Siinä sitten olet lapsesi kanssa herkeämättä yhdessä ilman että lapsi koskaan itsenäistyisi. Kyllä siinä voi tulla hyvinkin katumus mieleen, jos elämässä oli kaikki mallillaan ennen lapsen syntymää ja pystyi esim. harrastamaan tai matkustelemaan suht. vapaasti. Moni mies myös lähtee vammaisen lapsen synnyttyä ja lapsi jää äidille. Ero voi toki tulla muistakin syistä ja nainen jäädä vaikka yksinhuoltajaksi pienen vauvan kanssa. Minä ajattelen, että ei kannata hankkia lasta, jos häntä ei aivan ehdottomasti halua. Jos itsellä on palava halu olla taas raskaana ja saada vauva, niin silloin pystyy varmaan ottamaan paremmin vastaan sen, jos lapsella onkin jokin erityisongelma. Jos on epäröinyt alun alkaenkin, niin miltähän se tilanne mahtaa sitten tuntuakaan, kun käsissä on jatkuvaa tarkkailua ja hoitoa vaativa lapsi...

Puuttuuko sulta lukutaito? Kirjoitin KROMOSOMIvioista. Ei 37-vuotiaalla äidillä ole muuten mitään suurempia riskejä saada sairasta lasta ja synnytys voi sujua tai olla sujumatta iästä riippumatta.

Ei tossa asiassa sua kukaan voi neuvoa. Sun täytyy ihan itse käydä ne asiat läpi. Ja tehdä niinkuin sinusta itsestäsi parhaalta tuntuu. Listaa plussat ja miinukset ja keskustele miehen ja lastesi kanssa... Ei kai siinä muuta.

Vierailija kirjoitti:

Ei tossa asiassa sua kukaan voi neuvoa. Sun täytyy ihan itse käydä ne asiat läpi. Ja tehdä niinkuin sinusta itsestäsi parhaalta tuntuu. Listaa plussat ja miinukset ja keskustele miehen ja lastesi kanssa... Ei kai siinä muuta.

Miksi ihmeessä aapeen pitäisi lasten kanssa keskustella???

Täällä on samanikäinen teinin äiti, jonka puolisolla ei myöskään ole biologisia lapsia, eikä mies ole niitä koskaan halunnut.

Erotuksena tilanteisiimme on se, etten ole koskaan halunnut lisää lapsia enkä pidä itseäni enää edes synnytysikäisenä. Satakoon alapeukkuja - tämä johtuu siitä, että ensimmäinen lapsi on jo 15, enkä ajattele samaa muista. En vaan pysty ajattelemaan omalle kohdalleni toista kierrosta edes teoriassa, se elämänvaihe on jo ohi, ja muut asiat mielessä.

Surut jouduin suremaan silti. Meni pitkän aikaa, kun kyynellyin aina nähdessäni pienen vauvan tai pph:n ulkoilemassa teletapinoloisten pikkulasten kanssa. Se luopuminen piti käydä läpi, minulla ei enää ole pikkulasta, koskaan, paitsi jos lapsenlapsia joskus tulee. Kriisi osui samaan kohtaan muunkin taaksepäin katselun kanssa, ja oletan sen kuuluvan osaksi ikään liittyvää välitilinpäätösvaihetta.

Surutyö..sitä en ole edes osannut ajatella. Eli mun on hyvä käydä läpi "luopumisen tuska", siten varmaan pääsen yli näistä ajatuksista? AP

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sellainen tilanne että itselläni on kaksi teini-ikäistä lasta ja avomiehelläni ei omia lapsia. Toisaalta haluaisin vielä yhden lapsen mutta toisaalta taas en koska nyt on elämä niin helppoa teinien kanssa ja ikääkin minulla jo 37... Miten toimisit jos olisit minä?

En lähtisi enää tekemään. Enkä myöskään lähtenyt. 

Otathan huomioon, että vaikka sinulla olisikin kaksi teini-ikäistä nyt, niin et siltikään välttämättä pääse koskaan isovanhemmaksi. Lapsesi tekevät omia lapsia jos tekevät. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin lapsenlapsia kärttävä äiti tai anoppi. Älä käytä lapsiasi välineenä omien mielihalujesi toteuttamiseen.