Lue keskustelun säännöt.
Onko introvertti huono äiti?
03.03.2016 |
Tarkoitan siis introvertilla ihmistä, jolla on sosiaalinen "akku", joka tyhjenee muiden seurassa, ja jota on välillä saatava "ladata" rauhassa yksin. Siis voiko olla hyvä äiti, vaikka ärsyyntyy ja uupuu lastensa jatkuvasta tarvitsevuudesta, ja haluaa päivittäin omaa aikaa ilman lapsia tai miestä? Paljonko introvertti äiti voi ottaa päivässä omaa aikaa, ennen kuin äitiys kärsii? Onko oikein totuttaa lapset pienestä pitäen siihen, että äidillä on aikoja ja menoja, jolloin ei ole saatavilla? Vai pitäisikö introverttien vain olla lisääntymättä?
Kommentit (34)
Ihminen on harvoin joko tai, ennemminkin jotain siltä väliltä...nämä kyseiset asiat ovat vain luonteenpiirteitä joita voi aina kehittää, hyvä ap. Hyvä vanhemmuus ei ole luonteenpiirteistä kiinni vaan kasvatustaidoista, joita voi myöskin kehittää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen introvertti. Olen päättänyt olla hankkimatta lapsia juuri tuon lasten tarvitsevuuden ja takertuvuuden takia. En halua olla jatkuvasti saatavilla, eikä vanhemmus tarjoa mitään, minkä vuoksi olisin valmis luopumaan omasta mielenrauhastani. Ja olen kyllä myös sitä mieltä, että vaikka haluaisinkin lapsia, minunlaiseni ihmisen ei niitä kannata hankkia. Tämä ei ole minusta mikään loukkaus tai kolaus omalle maskuliinisuudelleni. Meillä on erilaisia vahvuuksia ja hyvä niin.
Olisinpa ymmärtänyt olevani introvertti, ennen kuin sain lapsia.. Olisi jäänyt perhe hankkimatta. En valitettavasti voi suositella.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on harvoin joko tai, ennemminkin jotain siltä väliltä...nämä kyseiset asiat ovat vain luonteenpiirteitä joita voi aina kehittää, hyvä ap. Hyvä vanhemmuus ei ole luonteenpiirteistä kiinni vaan kasvatustaidoista, joita voi myöskin kehittää...
Introversio tai ekstroversio ovat kylläkin temperamenttipiirteitä jotka eivät elämän aikana juuri muutu. Ihminen on myös aina joko introvertti tai ekstrovertti. Taipumuksen voimakkuus voi vaihdella hyvinkin paljon niin, että yksi introvertti on vähän väsynyt viikon perheloman jälkeen, ja toinen ei pysty työpäivän jälkeen kohtaamaan enää ketään. Ihminen ei kuitenkaan ole sellainen, että ihmisten kanssa oleminen sekä kuluttaisi että lataisi akkuja aina kuun asennosta riippuen. Kannattaa muistaa, että introvertit voivat myös nauttia ihmisten seurasta, huomiosta, ihmissuhteista, isoista juhlista ja niin edelleen.
Miksi tässä puhutaan taas kerran vain äidistä? Onko isälle jotenkin eri kriteerit?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introvertti ei välttämättä vietä vähemmän aikaa vauva ja lapsen kanssa. Olen itse introvertti ja viihdyn paremmin lapsen kuin aikuisten kanssa. Lapsen kanssa oleminen on samalla tavalla luonnollista kuin kumppanin kanssa parhaimmillaan, ettei se kuormita ollenkaan. Minulle lapsi oli pitkään syy lähteä yhdessä ulos ilman, että pitäisi seurustella vapaa-ajalla aikuisten kanssa. Nyt kun lapsi kasvaa, saan olla tarpeeksi ihan yksinkin, etenkin eron jälkeen. Mielestäni ne on ekstroverttejä, jotka kaipaavat "vanhemman omaa aikaa" bilettämiseen ja muihin menoihin.
Sekin vielä, että nykyaikana isä ottaa äidin tilan, kun äiti lähtee yksin mökille tai lenkille. Se on lapsille vain hyväksi, että isä saa ja joutuu ottamaan vastuu lapsista.
Mulla introvertilla oma aika alkaa illalla joskus kahdeksan - yhdeksän aikaan kun lapset menevät nukkumaan. Viikonloppuisin saan yleensä ainakin toisen aamun ihan itselleni; mies hoitaa lasten aamutoimet ja minä voin heräillä rauhassa ja ilman että kukaan vaatii huomiota.
Nautin ihan suunattomasti kun mies toisinaan hoitaa lasten ulkoilut, lähtee heidän kanssaan pidemmälle kauppareissulle tms. Silloin pystyn rauhoittumaan, palautumaan, lepäämän, ehkä keskittymään johonkin omaan hommaani. Tai vaikka kotitöihin. Koen äärimäisen kuormittavana siivooamisen tms. silloin kun ympärillä paljon hälinää enkä voi keskittyä siihen mitä teen. Ei meillä ole mulle mitään tarkkaan lukkoonlyötyä vakioaikaa jolloin saan olla yksin, mutta mies kyllä sitä mulle järjestää jos ja kun pyydän. Mäkin otan lapset "haltuuni" jos miehellä on joku oma meno.
Musta on hiukan hassua kysyä kuinka paljon nimenomaan introverti ja nimenomaan äiti voi nimenomaan päivittäin ottaa omaa aikaa. Se miten vanhempien oma aika perheissä järjestetään, on perheen sisäinen asia. Monissa perheiden isät ottavat joka päivä monta tuntia ihan omaa aikaa, olipa iskä introvertti tai ei, oli vapaa-ajalle todellista tarvetta tai ei, eikä sitä yleisesti pidetä kovinkaan kummallisena.
Kyllä lapset pitää totuttaa sihen että vanhemillekin kuluu omaa aikaa. Vanhempien oman ajan määrä kasvaa samaa tahtia kuin lapsetkin. Pikkuvauvan vanhemmilla sitä omaa aikaa ei ole juuri yhtään, koululaisten vanhemilla jo huomattavasti enemmän.
Tällä aloituksella viitataan varmaan siihen Hesarin juttuun introvertista äidistä. Sinä perhe oli saanut arjen pyörimään ihan hyvin. Äitikin sai kaipaansa ja kipeästi tarvitsemaansa rauhoittumisaikaa. Ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa mallia miten perheen elämä aikataulutetaan minuutilleen tai edes tunnilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa-a. Ei introversio sentään mikään sairaus ole. Introverttejä on kolmasosa tai jopa puolet ihmiskunnasta. Olisimme varmasti paljon harvinaisempia, jos piirre estäisi hyvän vanhemmuuden.
Omassa lapsuudenperheessäni kaikki olivat introverttejä. Ei siitä minun nähdäkseni mitään haittaa ollut. Sain olla omassa rauhassani niin paljon kuin halusin, eikä minua yritetty pakottaa sosiaalisemmaksi. Toisaalta meillä kyllä myös juteltiin ja naurettiin paljon, ja käytiin perhelomillakin silloin tällöin. Tuttavaperheitä meillä ei juuri ollut, mutta pihapiiristä ja koulusta sai kavereita.
Nyt olen itse introverttimiehen kanssa ja suunnittelemme perheenlisäystä. Minusta introverttiydessä on myös puolensa vanhemmuutta ajatellen. Viihdyn niin hyvin kotona, ettei sinne "jämähtäminen" pelota. Aika suurella todennäköisyydellä lapsestammekin tulee lukutoukka kotihiiri, joten uskon myös olevani sensitiivinen hänen tarpeilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä missä ekstrovertti vanhempi rentoutuu viettämällä iltaa kavereittensa kanssa, mä introverttina nautin kun saan olla pari tuntia yksin kun mies vie lapset harrastuksiinsa.
Olen 7-vuotiaan äiti ja introverttiys vaikuttaa vanhemmuuteeni seuraavilla tavoilla:
- lapsen seurallisuus todella väsyttää (lapsi on ekstrovertti!) lapsen kanssa ei tarvitse harrastaa small talkia ja sellaista, mikä introverttia risoo, mutta se jatkuva seurana olo etenkin yh:na on kyllä kuluttavaa, vaikka kuinka lapsi on oma
- haluaisin olla enemmän koneella, ajatuksissani ja lukea, keskittyä omiin harrastuksiini jne. ja siitä aina huono omatunto. Mua todella rasitti varsinkin ne pikkulapsivaiheet, kun koko ajan oltiin roikkumassa lahkeessa, että äiti äiti äiti äiti, vaikka ei oo mitään kummempaa asiaa
- en jaksaisi, että lapsen kaverit on meillä meluamassa, ja että pitää sopia lapsen kavereiden vanhempien kanssa sitä ja tätä
- annan huonon esimerkin, kun minulla on aika vähän ihmissuhteita ja tykkään olla koneella
- iltaisin ja jos lapsi on mummolla kylässä tykkään olla yksin, kaverit on paljolti jääneet, kun en vaan jaksa ihmisiä paljon vielä lapsen lisäksi
+ osaan keskittyä varsin syvällisesti kuuntelemaan lasta, mietin aina tarkkaan mistä mikäkin käytös johtuu ja miten siihen voi vaikuttaa, olen järkevästi ajatteleva vanhempi enkä päättömästi häsläävä
+ minua ei ole haitannut yhteiskunnasta eristyksissä oleminen ja töistä poissaolo vanhempainvapaiden aikana
+ olen rauhallinen ja kärsivällinen
+ tykkään lukea lapselle paljon, olen ollut hyvä tutustuttamaan häntä kirjallisuuteen pienestä pitäen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Minä en ole ollut lainkaan tietoinen tästä, että olen introvertti, kun olen perhettä perustanut :) Niinpä se ei ole vaikuttanut päätöksiini. Eikä kyllä senkään jälkeen, kun olen työn kautta tullut asian tietämään. En koe ominaisuuttani mitenkään huonoksi tai esteeksi millekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omiin lapsiin ei suhtaudu ollenkaan samalla lailla kuin muihin ihmisiin, en koskaan ole tuntenut väsymystä heihin samalla tapaa kuin muihin ihmisiin, mutta tietysti yhtälailla olen joskus väsynyt kaikkeen, ihan kuin kaikki muutkin. Omat lapset vain ovat jotenkin eri juttu, heitä kohtaan pinnani on ollut todella pitkä. Pidän itseäni ihan hyvänä äitinä, lapseni ovat jo aikuisia ja edelleen kanssani hyvin läheisiä. Puolisoa kohtaan on joskus (ajoittain) kyllä samanlaista väsähdyksen tunnetta kuin muihin kanssaihmisiin.
Kannattaako tällaiseen oikeasti luottaa? Mitä jos noin ei käykään?
Enhän minä ole sanomassakaan, että luota tähän, minä kerroin vain omasta äitiyskokemuksestani. Miten kukaan voisi sanoakaan kenenkään toisen puolesta yhtään mitään suuntaan tai toiseen?
Tidän, että puhut omasta kokemuksestani. Siinä Hesarin jutussa vain perheen äiti tiesi kyllä, ettei lapsiperhe-elämä sovi hänelle kovinkaan hyvin, mutta hän oletti lasten myötä muuttuvansa ihan erilaiseksi ihmiseksi. Itse en kyllä ottaisi koskaan tällaista riskiä.
Minä en ole ollut lainkaan tietoinen tästä, että olen introvertti, kun olen perhettä perustanut :) Niinpä se ei ole vaikuttanut päätöksiini. Eikä kyllä senkään jälkeen, kun olen työn kautta tullut asian tietämään. En koe ominaisuuttani mitenkään huonoksi tai esteeksi millekään.
Et ole sitten varmaankaan kovin voimakkaasti introvertti. Minun oman ajan ja rauhan tarpeeni on niin suuri, että sitä ei kyllä voi olla huomaamatta, eikä sitä voinut jättää huomioimatta, kun tein päätöksen lapsiasiassa. (Olen siis tuo aikaisempi, joka päätti olla hankkimatta lapsia.)
Mä olen introvertti ja tänään teinityttäreni sanoi, tule mami haliin, koska sä olet niiiiin hyvä äiti. Siinä rutistelussa sitten ääneen ihmettelin, mitäs mä olen nyt tehnyt/sanonut oikein. Eiku ainahan sä olet hyvä ja ihana, taiiii... et IHAN aina. Ja sitten me keskenämme vähän zörböteltiin.
Mieheni on extrovertti ja meillä on ollut 22 vuotta yhteisymmärrys. Hän halusi lapsia, mä no joo... Antavat paljon, mutta myös ottavat. Ja sen mies on aina ymmärtänyt, että mä tarvitsen paljon omaa aikaa.
Mä rakastan perhettäni. Toi jengi on mun kaikkeni. Lähes joka, kun muksut ovat poistuneet omiin puuhiinsa, niin mä katoan tähän omaan valtakuntaani. Joko koneella tai käsitöitä. Tällä kertaa koneella.
Miehen kanssa on treffi-illat kahdesti viikossa. Yleensä siis kotona ja toisinaan saa houkuteltua mut maailmalle. :)
Muokkaus: Mähän siis kyllä teen perheeni kanssa.. me tehdään yhdessä ruokaa, pelataan lautapelejä, harrastuksissa olen pikkuaktiivi, mies hoitaa kouluasiat. Meillä on omat juttumme lasten kanssa. Mä touhuan enemmän kotinurkissa ja mies sukuloi (myös mun sukulaisissa) ja piipahtaa ulkomailla.
Muksut ovat nyt sen verran isoja, että tajuavat jo äidin oman ajan. Isälläkin on omat juttunsa, kotona pelaa jonkin verran ja touhuaa kavereidensa kanssa. Hän ei tarvitse sellaista täysin yksinoloa, kuten mä.
Kyse ei ole siitä, onko introvertt vai ekstrovertti. Yhtälailla ekstrovertti voi ahdistua siitä, että joutuu olemaan pienen lapsen kanssa kahdestaan, eikä pääse ihmisten ilmoille, juhliin ja tapahtumiin.
Kyse on siitä, onko valmis ja kykenevä sietämään epämukavuutta ja asettamaan lapsen tarpeet omiensa edelle. Jos ei ole valmis, tai se tuntuu tosi hankalalta, ei kannata hankkia lapsia.