Lue keskustelun säännöt.
Oletko katunut lastasi?
Tulevaisuutta odotellessa
25.02.2016 |
Minä myönnän nyt ensimmäistä kertaa edes tuntemattomana ja "ääneen" et joo, kyllä kadun.
Rakastan yli kaiken lastani ja hänestä en olisi valmis luopumaan, mutta jos kuvitellaan tilanne, jossa tietäisin realistisesti miten yksin jää ja en "tuntisi" lastani, jatkaisin kiltisti ehkäisyä.
Olen ollut nämä kaksi vuotta aivan yksin. Mies on, mutta paljon töissä ja tänä aikana ollut vain noin viikon lomalla plus pyhäpäivät ja tietenkin viikonloput. Ei tukiverkkoja, ei vertaistukea. Lapsi ei nukkunut ensimmäiseen vuoteen, silloin itkin lähes päivittäin sitä, ettei ole ketään ketä soittaa avuksi. Tai edes käymään päivällä.
Mies on myöhään töissä, eikä silläkään kavereita, jonne voisi lapsen kanssa mennä kylään. Olen kahden vuoden aikana ollut maksimissaan tunnin putkeen yksin kotona. Rahatilanne rajoittaa paljon sitä, mitä voi tehdä kodin ulkopuolella.
Ja nyt vielä huono omatunto siitä, että edes jollain tasolla kadun tätä kaikkea. Onko muita?
Kommentit (6)
Katuminen on turhaa. Jos tässä alkaa ruotia kaikkea mitä elämässään on tehnyt tai jättänyt tekemättä, niin joka ikinen olisi kohta hermoraunio, kun jälkiviisauden armoton valo paljastaisi kuinka keskeneräinen ihminen sitä on ollut.
Minusta tuntuu, että sulla taitaa olla vähän alakuloa masennusta. Ajattelet, että asiat on huonosti, mutta et näe niitä mahdollisuuksia, mihin itse voit vaikuttaa. Olet kaksi vuotta vain pelkästään sopeutunut sekä muiden tarpeisiin että olosuhteisiin, se vie varmasti voimia. Jo pelkkä ajatus siitä, että voit tehdä kuitenkin jotakin esimerkiksi tuolle vertaisryhmän puutteelle, vaikka liittyä facebookissa johonkin äitiryhmään, jos et pääse kotoa minnekään, voi auttaa sinua. Ja jos heti ensimmäinen ajatus on, että ei, et voi, ihmiset siellä on vääränlaisia, eivät pidä sinusta, ei kannata, mitä hyötyä siitä on ja sekin on vaan takuuvarmasti pettymys, niin silloin voi miettiä, voiko niitä omia urautuneita ajatuksia vähän tuulettaa. Ei minun vuoksi eikä muiden neuvojien vuoksi vaan itsensä vuoksi, että saat vähän heräteltyä itseäsi siihen, mitä mahdollisuuksia sinulla on. Lapsi kasvaa koko ajan, kohta helpottaa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yllättävän moni mies ei osaa osallistua lasten hoitoon, pitäisikö sitä ruveta opettamaan koulussa? Jos tilanne sattuu omalle kohdalle, niin ei varmasti naurata. Onneksi lapset kasvavat ja näin tilanne pikku hiljaa muuttuu. Ensimmäiset vuodet ovat rankkoja, jos tulee univelkaa ja äidin hormonitoimintakin vaihtelee synnytyksen jälkeen. Jostain aloittaja tarvitsisi vähän lisäkäsiä hoitamaan lasta. Onko se oma mies mahdottomuus, oletteko puhuneet? Tekeekö yötyötä, ettei voi koskaan olla päivällä/illalla lapsen kanssa? Kaksivuotias on jo niin iso, että pärjää jo isänkin kanssa, jos muuten asiat on kunnossa.
Ongelma ei tässä ole lapsi vaan noi sun olosuhteet.
Näin viime yönä unta, että meillä oli 4 lasta. Oikeasti on 2. Unessa kadun niitä kahta nuorempaa ja heräsin kylmässä hiessä. Kahta todellista en kadu. :-)
Aika parantaa ap, lapsi kasvaa ja sinulle tulee omaa aikaa. Nyt sinä tarvitset kunnon yöunet. Nukkumattomuus tekee elämästä helvettiä. Osta rautakaupasta kuulosuojaimet ja laita mies yövuoroon.
Minusta on tervettä, että äiti voi avoimesti myöntää kaiken olevan vähän liikaa. Silloin saa apua ja ymmärrystä ainakin minulta. Ystäväni sai kummityttöni joka oli heidän toinen lapsensa. Tyttö oli alusta asti itkuinen ja kokoajan vailla syliä. Ystävä silmät itkuisena kertoi, että vaikka rakastaa tyttöä yli kaiken, hän välillä ajattelee miten helppoa elämä oli vain kolmistaan. Vaikeudet helpottivat kovasti kun tyttö täytti 1v.
Itse odotan nyt toista kun esikoisemme on 1,5v. Olen varautunut myös raskaisiin aikoihin kahden pienen lapsen kanssa.
Asutko pienemmällä paikkakunnalla, saisitko vaikka MLL perhekummin avuksi?