Ihmisten pahat teot toisille ovat pääsääntöisesti kostoa heidän omille vanhemmilleen, joka vain osuu harhaan

En ole täysin samaa mieltä. Vanhempien tekemät virheet eivät aina ole koston taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä lapsuudessa pieleen menneitä asioita voi myös käsitellä aikuisena turvallisessa suhteessa.

Voi käsitellä myös turvattoman ja epäterveen suhteen myötä itsekseen jos kykenee tietoiseen tarkasteluun sen suhteen mitä piilotajunnasta nousee. Melkoisen rankkaa kyllä enkä oikeastaan menisi suosittelemaan kellekkään. Näin olen kuitenkin itse saanut asioita auki; huomannut jo suhteen alussa, että jahas täältä tulee nyt tämmöstä, katotaas tää juttu vaikka ei kovin mielekästä ookkaan vaan oikeastaan päinvastoin. Eli tulta päin. Mun tapauksessani tarkoitti käytännössä mm. sitä, että tapailin todella v...maista tunnekylmää miestä saadakseni yhteyden tukahdutettuihin vihan tunteisiin suhteessa samanlaiseen äitiini (jonka kanssa en enää ollut tekemisissä). Ihmisethän nyt on niin arkkityyppisiä hahmoja, että on mistä ottaa, sen kun vaan valitsee sopivan vastineen sisäisen prosessinsa tueksi. Parhaassa tapauksessa se toinenkin voi parantua siinä jollain tavalla. Voi tosin olla, ettei tajua koko sirkuksesta yhtään mitään.

No miten kävi? Olen törmännyt hyvinkin yhteensopivaan ihmiseen siinä mielessä, että jos molemmat kestää prosessin, tuloksena ne omat vääristymät kampautuu auki molemmin puolin hyvinkin täsmätyönä. Loppuu väärä itsetehostus ja välttely ja löytyy mielistelemätön lämpö. Kumpikaan ei onneksi ole puhtaasti kusipää tai tiukasti hyvis, mutta alemmuudentuntoisemmalle tunnekokemuksen täytyy olla se, että joka hetki kun osoittautuu että olen ollut oikeassa ja seuraavastakin koskesta on selvitty, hänen itsetuntemuksensa saattaa lisääntyä ja olo hetkeksi helpottaa, mutta jos hän nyt jo pitää minua liian laadukkaana palana itselleen, niin tuohan tunne vain vahvistuu?

Tuntuu väkivaltaiselta heittää toinen prosessiin jossa tuo joutuu kohtaamaan itsessään sen kylmän itsekeskeisyyden mitä vanhemmassaan inhoaa. Minä kuitenkin olen näitä asioita käynyt läpi iän kaiken, toiselle ne tulee aivan uutuutena keski-iässä. Minä olen se, joka tietää miltä tuska tuntuu eikä kauheasti siitä lopulta säikähdä. Se, joka ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi, ja joka kokee suoraan palkitsevana omien reaktioiden penkomisen ja muuttamisen. Olen oppinut itsestäni kolmessa kuukaudessa enemmän kuin tähänastisessa elämässäni yhteensä, ja pystyn suoraan korjaamaan oman elämäni umpikujia kun löydän itseni, ja siitä aukeava tyydytys sitoo minut projektiin aina vain tiukemmin, ja silti tekee tiukkaa. Miten helvetissä toinen jaksaisi tarpoa saman tien, vaikka hänen olisi vain luotettava sanaani, että lopussa kiitos seisoo? Eihän hänellä sitä luottamusta toisiin niin paljon ole alun perinkään.

hyvä pointti..tuossa on mahdollisuus.vanhemmat vaikuttavat tosi paljon.