Miten teillä riittää elämänhalua?

Sun pitää oivaltaa se kuinka onnekas loppuenlopuksi ootkaan, se kuinka sun ei täydy koko elämääs tehö asioita mistä et tykkää, jokasella on unelmia, niin eteen pitää vain nähdä vaivaa. Sun täytyy oivaltaa se että sulla on elämänhalua ja joku sut täällä kuitenkin pitää elossa

Hyvä ruoka, mukavat asuinolot, varallisuus. Kyllähän se elämä menee ihan kivasti päivät pitkät leffoja katsellessa, vaahtokylvyssä lillumalla ja syömällä vaikka mulla ei juurikaan ole sosiaalista elämää tai hienoa uraa.

Tietoisuus siitä että minulla on vain yksi ja ainoa elämä. Kuoleman jälkeen kaikki loppuu minun osaltani siihen paikkaan. Ei ole olemassa mitään jumalaa tai s**tanaa, eikä myöskään ole mitään kuoleman jälkeistä elämää tai uudelleen syntymistä. Lisäksi minulla on kavereita ja harrastuksia mistä tykkään joten niinpä pyrin elämään minun elämäni loppuun asti ja niin kauan kunnes vanhuus tai sairaus vie henkeni.

En elä elämääni minkään sosiaalisen paineen tai trendin ehdoilla. Vaan elän täysin omilla ehdoillani ja vapaudestani nauttien loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on aina ollut ja tulee aina olemaan paikka jossa on paljon pahoja tekoja ja jonka lisäksi elämä itsessään ei ole reilu. Eikä oikeudenmukainen. SE on kaiken lähtökohta ja kaikille sama. PItäisköhän sun hyväksyä se millainen maailma oikeasti on? Eikö ole vähän kohtuutonta vaatia, että sen pitäisi muuttua mieleiseksesi ennen kuin haluat elää?  Kun hyväksyy todellisuuden, voi opetella olemaan kiitollinen. Itse olen kokenut elämässä isoja kriisejä ja menetyksiä. Jokaisen myötä elämänhalu on kasvanut, kun ymmärtää kuinka rajallinen ja hauras tämä elämän aika on. Kolmas asia on se, että hyvä elää tulee siitä, että sinä itse rakastat. Jos et osaa, hae itsellesi apua. Kun sulla on asioita ja ihmisiä mitä rakastat ja mistä olet kiitollinen, suuretkaan vastoinkäymiset eivät vie elämänhalua. Luulen, että suurinta elämänhalun puute on ihmisillä jotka ovat saaneet kaiken liian helposti tai heillä jotka luulevat että vastuu onnesta on jonkun muun kuin heidän itsensä vastuulla. Silloin voi kiukutella maailmalle, kun se ei ole semmoinen kuin itse haluaisi. Jostain syystä maissa missä on paljon köyhyyttä ja kurjuutta, ihmisillä on paljon myös elämänhalua.  Nämä nykyiset lapsemme jotka mussuttavat venhäpullaa tabletin ääressä, tulevat kärsimään mitä suurimmasta elämänhalun ja sisukkuuden puutteesta. MIkä on järkyttävää.

Aika kovaa ja syyllistävää tekstiä. Juuri tällainen ajattelu on saanut minut tuntemaan oloni sietämättömän ahdistuneeksi läpi elämäni, ja vasta viime aikoina olen alkanut löytämään elämäniloa. En näillä neuvoilla, en itsesyytöksillä, en pakottamalla itseäni kiitolliseksi.

Vierailija kirjoitti:

No voi esim. syödä. Pidän lihapiirakkaa nakeilla ja mausteilla kädessäni ja laulan sille: "Sinä vain, ei muut mua huomiseen saa jaksamaan. Sinä vain..."

Syöminen on ihmisen parasta aikaa. Harmi vaan, kun liiallisella herkuttelulla on seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ihmiset ovat varmaan onnellisimpia. Toiseksi ne, joilla on oma maailma pään sisällä.

Olen niin kateellinen niille ihmisille, joilla on oma maailma päänsä sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Maailma on aina ollut ja tulee aina olemaan paikka jossa on paljon pahoja tekoja ja jonka lisäksi elämä itsessään ei ole reilu. Eikä oikeudenmukainen. SE on kaiken lähtökohta ja kaikille sama. PItäisköhän sun hyväksyä se millainen maailma oikeasti on? Eikö ole vähän kohtuutonta vaatia, että sen pitäisi muuttua mieleiseksesi ennen kuin haluat elää?  Kun hyväksyy todellisuuden, voi opetella olemaan kiitollinen. Itse olen kokenut elämässä isoja kriisejä ja menetyksiä. Jokaisen myötä elämänhalu on kasvanut, kun ymmärtää kuinka rajallinen ja hauras tämä elämän aika on. Kolmas asia on se, että hyvä elää tulee siitä, että sinä itse rakastat. Jos et osaa, hae itsellesi apua. Kun sulla on asioita ja ihmisiä mitä rakastat ja mistä olet kiitollinen, suuretkaan vastoinkäymiset eivät vie elämänhalua. Luulen, että suurinta elämänhalun puute on ihmisillä jotka ovat saaneet kaiken liian helposti tai heillä jotka luulevat että vastuu onnesta on jonkun muun kuin heidän itsensä vastuulla. Silloin voi kiukutella maailmalle, kun se ei ole semmoinen kuin itse haluaisi. Jostain syystä maissa missä on paljon köyhyyttä ja kurjuutta, ihmisillä on paljon myös elämänhalua.  Nämä nykyiset lapsemme jotka mussuttavat venhäpullaa tabletin ääressä, tulevat kärsimään mitä suurimmasta elämänhalun ja sisukkuuden puutteesta. MIkä on järkyttävää.

Höpsistä. Ensinnäkin on vähättelyä sanoa, että jos vain on ihmisiä, joita rakastaa niin elämänhalua kyllä löytyy. Mitä kautta ne toiset ihmiset minulle antavat elämänhalua? Minulla on lapsia useampi ja ihana mies, jota rakastan sydämeni pohjasta. Eivät he silti ole muuttaneet sitä osaa minussa, joka on väsynyt elämään. Päinvastoin, kun tiedostan etten jaksa tai pysty antamaan heille tätä enempää, tulee syyllinen ja paha olo. 

Elämänhalu ei myöskään kasva vaikeuksien myötä. Joskus se voi. Toisaalta riittävän pahat kokemukset jo itsessään saattavat ajaa itsemurhaan. Esimerkiksi monet juutalaiset sinnittelivät vankeudessa, mutta kun vapaus koitti, se ei tuntunutkaan enää niin hyvälle. Moni tekikin itsemurhan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ihmiset ovat varmaan onnellisimpia. Toiseksi ne, joilla on oma maailma pään sisällä.

Olen niin kateellinen niille ihmisille, joilla on oma maailma päänsä sisällä.

Ei kannata. Mulla oli täydellinen maailma pääni sisällä. Olin menossa sitä kohti oikeassa elämässä, sitten tapahtui kurjia asioita. Koko maailmani romahti, tässä sitä nyt ollaan. Täysin mitätön ihminen vailla mitään. Lasten takia jaksan, muuten hyppäisin kiikkuun. Vaikeaa lastenkaan takia jaksaa rahattomana venyä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ihmiset ovat varmaan onnellisimpia. Toiseksi ne, joilla on oma maailma pään sisällä.

Ja kolmanneksi ne, jotka elävät omassa kuplassaan ajattelematta sitä, miten toivoton, väkivaltainen ja paha maailma on ja keskittyy vain tekemään omasta ja läheistensä elämästä mahdollisimman hyvän. Allekirjoittanut kuuluu heihin ja nauttii täysillä elämästään.

Lähinnä kuoleminen on niin vaivalloista että en jaksa.

Riittävän hyvä lapsuus ja hyvä suhde vanhempiin luo luottamuksen elämää kohtaan ja sitä kautta kyvyn ponnistella. Kovat olot eivät yleensä karaise ja kasvata elinvoimaa. 

Olen miettinyt samaa kuin ap. 

Olin yhden vuoden työttömänä ja edes semi tyytyväinen, sain puuhastella omien projektieni parissa ja harrastaa. Nyt olen ollut  reilun vuoden töissä ja tuntuu niinkuin mut olisi imetty kuiviin. Myyn parhaat tunnit päivästäni pilkkahintaan, menen kahdeksalta töihin ja neljän jälkeen olen niin väsynyt, että menen vain nukkumaan. En jaksa edes käyttää palkkojani mihinkään, joten rahat lähinnä lojuvat tililläni. Eivät  ne ole tuon arvoisia. Mun päiväni vaan valuvat johonkin ihan hukkaan ja tätäkö tän pitäisi olla seuraavat 50 vuotta? Koko vuosi on vain kesän ja loman odottelua, sitten se on hujauksessa ohi ja taas alkaa jonkun loman odottelu. Enpä ole koskaan ennen toivonut sairastuvani tai loukkaantuvani ihan vaan sen takia, että saisin nukkua. Se muuten on surullista jos mikä. Aiemmin kyllä tykkäsin olla terve.

"Hemmottele itseäsi :)" "matkusta jonnekkin :)", millä vitun ajalla. Kun on viikonloppu tai joku loma niin mä olen niin uupunut, että haluan vaan maata kotona ja käydä ehkä saunassa. En mä jaksa tota stressaavaa työtä ja sitten mun pitäisi muka suunnitella jotain matkaakin ja stressata sitäkin. 

Mun asiakkaani ovat tyytymättömiä nillittäjiä. No, lähinnä sen takia, että työni on sellaista, että mun kanssani "joudutaan" tekemisiin silloin kun asiat ovat jo asiakkaalla huonosti ja mun pitäisi auttaa. Yritäppä siinä olla positiivinen ja rakentava kun joutuu kuuntelemaan sen 8 tuntia päivästä kun kaikki yh-äideistä toimitusjohtajiin huutavat sulle persereiät pitkällä asioista, jotka eivät sinänsä edes liity suhun. Sitä vaan yrittää laittaa itteensä johonkin automaattiohjaustilaan työpäivän ajaksi, että ei tarvitse olla "paikalla" tai läsnä, koska muuten kaikki toi paska jäisi ihon alle. Tai niin se jää kyllä muutenkin.

Ja joka ikinen aamu sitä vaan ajattelee, että jumalauta miten mä vihaankin elämääni, toivottavasti tänään mulla ratkeaa verisuoni päästä tai jään bussin alle. Oon ihan liian nynny tappamaan itseäni,vaikka vaihtoehtona se kyllä houkuttelee.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa kuin ap. 

Olin yhden vuoden työttömänä ja edes semi tyytyväinen, sain puuhastella omien projektieni parissa ja harrastaa. Nyt olen ollut  reilun vuoden töissä ja tuntuu niinkuin mut olisi imetty kuiviin. Myyn parhaat tunnit päivästäni pilkkahintaan, menen kahdeksalta töihin ja neljän jälkeen olen niin väsynyt, että menen vain nukkumaan. En jaksa edes käyttää palkkojani mihinkään, joten rahat lähinnä lojuvat tililläni. Eivät  ne ole tuon arvoisia. Mun päiväni vaan valuvat johonkin ihan hukkaan ja tätäkö tän pitäisi olla seuraavat 50 vuotta? Koko vuosi on vain kesän ja loman odottelua, sitten se on hujauksessa ohi ja taas alkaa jonkun loman odottelu. Enpä ole koskaan ennen toivonut sairastuvani tai loukkaantuvani ihan vaan sen takia, että saisin nukkua. Se muuten on surullista jos mikä. Aiemmin kyllä tykkäsin olla terve.

"Hemmottele itseäsi :)" "matkusta jonnekkin :)", millä vitun ajalla. Kun on viikonloppu tai joku loma niin mä olen niin uupunut, että haluan vaan maata kotona ja käydä ehkä saunassa. En mä jaksa tota stressaavaa työtä ja sitten mun pitäisi muka suunnitella jotain matkaakin ja stressata sitäkin. 

Mun asiakkaani ovat tyytymättömiä nillittäjiä. No, lähinnä sen takia, että työni on sellaista, että mun kanssani "joudutaan" tekemisiin silloin kun asiat ovat jo asiakkaalla huonosti ja mun pitäisi auttaa. Yritäppä siinä olla positiivinen ja rakentava kun joutuu kuuntelemaan sen 8 tuntia päivästä kun kaikki yh-äideistä toimitusjohtajiin huutavat sulle persereiät pitkällä asioista, jotka eivät sinänsä edes liity suhun. Sitä vaan yrittää laittaa itteensä johonkin automaattiohjaustilaan työpäivän ajaksi, että ei tarvitse olla "paikalla" tai läsnä, koska muuten kaikki toi paska jäisi ihon alle. Tai niin se jää kyllä muutenkin.

Ja joka ikinen aamu sitä vaan ajattelee, että jumalauta miten mä vihaankin elämääni, toivottavasti tänään mulla ratkeaa verisuoni päästä tai jään bussin alle. Oon ihan liian nynny tappamaan itseäni,vaikka vaihtoehtona se kyllä houkuttelee.

Mitä työtä sä teet? Jättäydy pois siitä hommasta, oikeasti.