Lasten isoiksi kasvaminen ahdistaa kovasti.

Ei. Mulla on onneksi omakin elämä, enkä elä lasten kautta. Koen, että lapset on mulla lainana. Mun tehtävänä on auttaa heidät oman elämän alkuun.

On samoja tunteita. Se on sitä luopumisen tuskaa. Lapset on nyt 12 ja 14v. Aina kun myyn kirpparilla lasten tavaroita niin on sellainen haikea olo.

On, todellakin. Tajuan kyllä, että on tervettä ja iloinen juttu, että lapset pikku hiljaa laajentavat reviiriään, mutta samaan aikaan kaipailen kovasti niitä aikoja, kun oltiin yhdessä käytännössä koko vapaa-aika. Minulla on oma elämä ja omia harrastuksia, mutta silti minulla on suorastaan ikävä omia lapsiani ja heidän kanssaan hengailua. En kuitenkaan halua olla kahlitseva äiti, joka vaatii, että kavereiden sijaan lasten on vietettävä aikaa minun seurassani. Ehkäpä tämä menee joskus ohi. Lapseni ovat 10 ja 12.

Se on juuri näin. Ja kun katoaa tämä lasten spontaani iloisuus kun tehdään jotain yhdessä. Se alkaa löytymään kavereista. Ap

Ihan normaali vaihe. Pikkulapsiaika on niin tiivistä ja symbioottista äidin ja lapsen välillä. Tottakai sitä haikeutta tuntee kun tilanne muuttuu ja lapset kasvaa. Se on vain merkki että on hyvä ja lämmin suhde lapsiin.