Haluan rehellisiä vastauksia lihavilta! Kuinka usein ajattelette laihduttamista?

SSSS on täysin sekaisin, joku päivä hän joutuu tämän takia sairaalaan. Selittäköön siellä maailmankuvaansa ammattilaisille vääristyneestä kehonkuvastaan, sairaan laihojen ihmisten ihailusta, huomiohuorauksesta ja läskidenialismista. Paraneminen kestää vuosia.

Ovatko SSSS vanhempasi lihavia?

160 cm/40 kg...just.

Miksi tämä asia SSSS sinua niin kovasti kiinnostaa? Ilmeisesti oma maailmankuvasi pyörii täysin syömisen ja painon ympärillä. Ymmärrätkö, ettei kaikilla asia ole näin?

Vastaan, koska olen varmasti sinusta lihava, olen normaalipainoinen painoindeksin mukaan, mutta sinähän halusit sille uuden määritelmän niin, että alipainoisuuden yläraja olisi normaalipainon uusi yläraja ja niillä kriteereillä olen heittämällä läski.

Ei, en ajattele laihduttamista oikeastaan juuri koskaan. Lisäksi ajattelen, että 160 cm pitkälle aikuiselle 40 kg on äärettömän vähän. En siis ole tuo 160 cm, olen vielä lyhyempi ja silloin, kun painoin 40 kg, minulla ei esim. hormonitoiminta sujunut ja olin jatkuvasti väsynyt. En todellakaan voinut hyvin.

Mutta SSSS:hän määritteli jossain ketjussa kasvuikäiselle, liikuntaa harrastavalle tytölle sopivaksi energiantarpeeksi 1200 kcal/vrk.

ssss kirjoitti:

Tai sitä, kuinka paljon paremmilta näyttäisitte laihana?

En usko, että on olemassa lihava ihminen, joka pystyisi olemaan täysin tyytyväinen ulkomuotoonsa.

Mä ajattelen usein miten paljon helpompa olis löytää kivoja vaatteita jos ois hoikempi. Saatan ajatella seuraavaksi että pitäsikö laihduttaa. Mutta kun vaikka joogaan, käyn lenkillä tms., huomaan jälleen miten hyvin mun kroppa niissä(kin) aktiviteeteissa toimii ja olen oikein tyytyväinen fyysiseenkin itseeni. :)

Välillä en ajattele viikkoihin, nykyään (onneksi) monta kertaa päivässä, voi mitä antaisin jos saisin rautaisen itsekurini takaisin..

obsessive compulcive behavior eli ocd.

Eiköhän tuohonkin psykiatrit avun löydä.

Laihdutus on pyörinyt mielessäni koko ikäni, ihan varhaisteini-iästä lähtien. Ja itse asiassa: minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä on ns. "normaali syöminen". Minulla oli aina eri säännöt muihin nähden, joskus tosi omituisiakin. Ja laihduttaessani opin luomaan niitä itse: "onnistunein" laihdutusurakkani oli sovellettu Painonvartijoiden pistelaskenta, jos kohta minä asetin päivän pistetavoitteen matalimmaksi mahdolliseksi, korotin syömiäni pisteitä yläkanttiin ja pikemminkin kilpailin sillä, kuinka alas saisin pistesaldon alimmillaan kerrytettyä. Laihduin kymmenen kiloa. Lihoin takaisin, ja paljon yli. 

Itseinho ja läskifiilis on ollut yhtä pitkään. Silloinkin, kun laihdutin ihan normaalipainon ylärajoille, näin itseni käytännössä ryhävalaana. Johtunee myös siitä, että minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, myös ylipainosta. Vielä vähän aikaa sitten, ollessani painavimmillani, tunsin suoranaista fyysistä pahoinvointia siitä, kuinka vastenmielisenä pidin itseäni. Se vaikutti käytökseeni aika monialaisesti, esimerkiksi riisuutuminen puolison edessä oli aika kammottavaa. Arvata saattaa, että pohja onnistuneelle ja tervehenkiselle laihdutukselle näillä fiiliksillä on aika vaikeaa. 

... Aloitin siis uudestaan, ja kokeilin pudottaa painoa pikemminkin elämäntaparemontin kuin laihdutuksen nimissä, sisältäen aika paljon myös juuri noiden ylläolevien asioiden käsittelyä (ja puolisoni tuella). Ja... aika yllättävää sinänsä, laihdutus kulkee nykyään mielessäni paljon vähemmän kuin koskaan ennen. Johtunee siihen, kun paino on nyt pudonnut yllättävän vaivattomasti, ilman itsensä suoranaista rääkkäämistä. Tietenkin minulla on tavoitteita ja määrätietoisuutta, mutta ihan eri tavalla kuin ennen. Välillä tietenkin vanha minä nostaa päätään itseinhon suhteen, mutta näin pääosin tuntuu, että itsetuntoni ja myös painonpudotukseni olisi kerrankin tukevalla ja hyvällä, oikeasti hyvää oloa tuottavalla pohjalla. :)