Ihmiset, jotka eivät oma-aloitteisesti pidä yhteyttä
kavereihin, mutta jos joku järjestää jotain, lähtevät mukaan. Mikä sellaisia vaivaa?
Kommentit (24)
Pelko toisten häiritsemisestä. Minä olen joskus oksentanut ja jopa menettänyt tajun kun olen yrittänyt soittaa jollekin.
Olen tehnyt tuota niille, joiden seuraa en enää oikein jaksaisi mutta kohteliaisuudesta voin joskus yhteisiin menoihin osallistua. Tosin en pidä tuollaisesta, joten aitoutta arvostavana ihmisenä näin on tapahtunut vain kerran.
On paljon mukavampi kun muut itse pyytää etten ajattelisi että mun kanssa ollaan vain säälistä.
Elämästä kannattaa raivata pois tällaiset ihmissuhteet, joista saa vain negatiivista energiaa. Ystävyyteen kuuluu vuorovaikutus. Keskity ihmissuhteisiin, joissa olet myös saavani osapuolena, eikä aina vain antajana.
Voit itse henkisesti paremmin, usko pois!
T. Nainen 50+
Vierailija kirjoitti:
Pelko toisten häiritsemisestä. Minä olen joskus oksentanut ja jopa menettänyt tajun kun olen yrittänyt soittaa jollekin.
Tämä! En nyt itse noin pahasti itse oireile, mutta tunnistan tilanteen.
Mulla ainakin "kaveri" kutsui minua usein seurakseen jonnekin, lähdin kohteliaisuudesta ja sen pelossa että tämä kaveri suuttuu. Oli todella ikävä ihminen, juoruili ja haukkui suoraankin. Ei tajunnut aluksi lopettaa soittelemista vaikka en enää vastannut, mutta loppujen lopuksi tajusi.
Miten niin vaivaa? Ei ihmisiä aina vaivaa joku, jos he nyt tekevätkin asioita eritavoin kuin vaikkapa sinä. Mikä sinua "vaivaa", kun kyselet tuollaisia?
Ovat enemmän sisään päin kääntyneitä, hiljaisia, ujoja. Ei kuulosta mukavalta, että sellaisesta tuomitaan.
Olen helvetin laiska tässä suhteessa, ja ehkä koen vaikeana sen itsensä tuputtamisen. Ilahdun jos joku kutsuu/soittaa. Joten pliis älkää tuomitko/hylätkö ei kaiki ole kusipäitä jotka ovst passiivisia.
Minä olen sellainen ja kerron: todellakn pelko siitä että soittaa tai ottaa yhteyttä "aina väärään aikaan". Näin on minulle tietysti tapahtunut joskus ja se pelko on jäänyt päälle. Valitettavasti myös itse olen sellainen, että kun näen jonkun vanhan kaverin soittavan kesken työpäivän kiroilen mielessäni että ei nyt, enkä vastaa. Silti haluan olla yhteydessä kavereihin ja pidän heistä.
En vain ole niin sosiaalinen, että haluaisin sitä jatkuvasti. Toisaalta usein myös kavereiden lapset ovat syynä siihen etten halua tavata. Ovat hankalia kakaroita, niille on aina vietävä lahja jne. Ihan vaan tiedoksi, että kaverin lapsen lahjan ostamiseen kuluu aikaa työpäivän jälkeen Helsingissä parisen tuntia! EN ole mikään hyvä lahjan ostaja!
No kun elämässä on niin paljon muutakin. Töissä pitää köydä, lapsen koulut ha harrastukset hoitaa. Sitten sukulaiset soittelee, kaikenmaailman kissanristiäisiä yms. ettei niutä ystäviä ehdi edes ajatella.
Olen itsestäni hyomannut että jos 3 viikkoon ei ole ollut mitään sosiaalisia velvotteita, niin sitten tulee mieleen että mitähän kavereille kuuluu, soitanpa ja sovin treffit. Mutta yritäpä löytää 3 viikon hengähdystauko näissä elämän ruuhkavuosissa.
Vierailija kirjoitti:
No kun elämässä on niin paljon muutakin. Töissä pitää köydä, lapsen koulut ha harrastukset hoitaa. Sitten sukulaiset soittelee, kaikenmaailman kissanristiäisiä yms. ettei niutä ystäviä ehdi edes ajatella.
Olen itsestäni hyomannut että jos 3 viikkoon ei ole ollut mitään sosiaalisia velvotteita, niin sitten tulee mieleen että mitähän kavereille kuuluu, soitanpa ja sovin treffit. Mutta yritäpä löytää 3 viikon hengähdystauko näissä elämän ruuhkavuosissa.
Ihmissuhdekuormitus, kun vähenee, niin sit jaksaa taas paremmin ajatella niitä ihmissuhteita
Koska mies jolle haluaisin tekstata ja jolle haluaisin puhua joka päivä, on joskus ignoorannut viestejä ja puheluitani, minun on nykyisin vaikeaa ottaa hänen ensin yhteyttä. vaikka olisin kuinka yksinäinen ja ikävä, en soita enkä tekstaa. pelottaa että en saa vastausta. en halua olla säälittävä roikkuja
Minäkin mainitsen epävarmuuden. Lähden tosi mielelläni vaikka minne, kun kutsutaan. Silloin tiedän, että minut halutaan mukaan. Sen sijaan pelkään itse kutsua ja järjestää mitään, ehkä ihmiset eivät halua tulla ja tavata. On tästä katkeran murheellisia muistojakin kaksilta synttäreiltä aikuisiällä. Järjestin grillijuhlat eikä vieraita tullut lupauksista huolimatta.
Häpeän myös vanhanaikaista kotiani. Ihmiset ovat nykyään kovia arvostelemaan sisistusta ja siisteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin mainitsen epävarmuuden. Lähden tosi mielelläni vaikka minne, kun kutsutaan. Silloin tiedän, että minut halutaan mukaan. Sen sijaan pelkään itse kutsua ja järjestää mitään, ehkä ihmiset eivät halua tulla ja tavata.
Näin!
Itsekkäät. On kiva saada, mutta ei viitsitä antaa tai nähdä itse vaivaa.
Siis anteeksi kuinka? "Muutamaan viikkoon en ole soitellut.."
Mulla menee joskus vuosia, etten näe jotakuta vanhaa ystävää. Ja kun sitten tapaamme, on ihan helppoa olla taas ihan kuin ennenkin. En todellakaan mieti kuka viimeksi on kutsunut kylään tai kenen vuoro on ottaa yhteyttä. Kauheaa on tavata ihmisiä, jotka olisivat mieluummin jossain muualla kuin tapaamisessamme.
Eivät joko ole yhtä kiinnostuneita sinun seurastasi kuin sinä heidän, tai sitten ovat vain todella epävarmoja itsestään.