En keksi hyvää otsikkoa, lapsen nukuttaminen ja muistot omasta nukkumisesta.

Paha paha äiti. Miksei isäsi silitellyt hiuksiasi yksin valvoessasi vaan antoi sinun noin suunnattomasti kärsiä?

Tämäkö on pahin pumpulisen lapsuutesi muisto?

Miten te muut? Opitteko nopeasti nukahtamaan hyvin? Minä en edelleen "osaa".

On kokeiltu vaikka mitä unilääkkeitä jne, minulle nopea nukahtaminen on n.15-30min, normaali nukahtaminen 30-45min siitä kun rauhoitun unille.

Oikein huonoina öinä nukahdan pari tuntia ennen kuin herätyskello soi.

Vierailija kirjoitti:

Paha paha äiti. Miksei isäsi silitellyt hiuksiasi yksin valvoessasi vaan antoi sinun noin suunnattomasti kärsiä?

Tämäkö on pahin pumpulisen lapsuutesi muisto?

Ei, ei ole pahin muistoni. Nämä ovat varhaisimpia muistojani. Pahimpia muistoja ovat esimerkiski se kun ala-asteella olin joka päivä mustelmilla kun jotkut käyttivät mua kai stressipallona tai jotain. Pahin muisto taitaa olla se kun olin 10-vuotias ja jouduin pedofiilin kyytiin. Aloitukseni ei nyt koskenut kuitenkaan pahimpia lapsuudenmuistoja, vaan muistoja liittyen nukkumiseen/nukahtamiseen.

Itse muistan sen, että pienenä aina potkin nukkuessani peiton päältäni, jonka jälkeen heräsin jossain vaiheessa tietysti siihen, että paleli. Minulla ei myöskään ollut pyjamia vaan yömekkoja, jotka siinä pyöriessä kiertyivät vyötärölle, mikä lisäsi herätessä vilun tunnetta. Minulla oli vilkas mielikuvitus ja pelkäsin kovasti pimeää, joten herättyäni olikin pakko juosta vanhempien sänkyyn nukkumaan. Omalle alle 3-vuotiaalle lapselleni laitan nukkumaan mennessä pyjaman lisäksi yösukat, koska hänkin myllää peiton helposti päältään, ja toivon, ettei hän heräisi kylmyyden tunteeseen. Lapseni ei ole onneksi vielä toistaiseksi kehittänyt merkkejä pimeän pelosta :)

Minusta oli ihanaa, kun vanhemmat kävi toivottamassa hyvää yötä, ovi olohuoneeseen jäi raolleen ja kuulin, miten katsottiin televisiota tms. ja tiesin olevani turvassa. Joskus nukahdin heti, joskus valvoin, mutta olennaista oli se, että oven takana elämä jatkui, kaikki oli hyvin. Mikään ei pelottanut. Meitä oli 3 lasta, koskaan ei nukutettu, silitelty tms. vaan annettiin kaikessa rauhassa nukahtaa itse. Vanhempi sisko luki  iltaisin hetken aikaa, nuorempi kuunteli satukasetin. Jokaisella meistä oli omat iltarituaalit eikä niihin kuulunut se, että perheen elämä pysähtyi siksi, että lapset nukkuisivat.

Minut nukutettiin aina silittelemällä ja laulamalla. Siis ei aina uneen asti, mut se oli sellainen yhteinen hyvä hetki jokaisen päivän päätteeksi. Se oli ihanaa. Vieläkin muistan miten äiti lauloi ihanalla tummalla äänellä "orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni..." oli rauhallista ja turvallista ja minulla maailman kaunein ja ihanin äiti. Hän kertoi tarinoita omasta lapsuudesta, niin että vielä aikuisenakin minusta tuntuu kuin olisin itsekin hetken asunut hänen lapsuuspaikkakunnallaan. Sellaisella onnellisella, joka oli täynnä sukulaisia, ja josta sitten piti muuttaa pois töitten perässä mummon jäätyä leskeksi, minkä jälkeen elämästä tuli raskasta ja surullista. Isäni ei koskaan nukuttanut meitä, mutta hänen viereensä sai aina mennä nukkumaan jos näki painajaisia, ja ainahan niitä tuli nähtyä, jos isä oli tullut myöhään Helsingistä pitkältä työmatkalta eikä niitä jälleennäkemisen kiukkuja ollut saanut kiukutella heti siinä illalla, ja sitten ripistellä tuliaisiksi tuotua legopakettia ennen nukkumaanmenoa. :D

Omat lapset olen aina nukuttanut. Joka ikinen ilta. Meillä voi olla takana monia hankalia päiviä, mutta meillä on jokainen päivä päättynyt hyvin ja se on tärkeää. Lapsien nukuttaminen on aivan yhtä ihanaa kuin olla itse aikanaan nukutettavana. Kerrotaan tarinoita, piirrän niitä lasten selkään.  Haaveillaan kissanpennusta joka saadaan tässä muutaman vuoden päästä. Joskus kerrotaan tyhmiä vitsejä. Mulla on ihanat, kauniit, suloiset lapset ja on kaikkein parasta katsoa kuinka nämä nukahtavat pikkuhiljaa syvään, levolliseen uneen.

Pelkäsin aina. Ääniä, varjoja, omia lelujani (että ne herää henkiin yöllä ja tappaa mut... Sain katsoa pienenä lapsena kauhuleffoja, kiitos siitä äiti ja isä....) en ikinä kehdannut sanoa mitään tästä, en tiedä miksi... nukuin yksin omassa huoneessa 7vuotiaasta asti, sitä ennen veljen kanssa kaksin..

Omat lapset 2ja 5 v nukkuu vanhempien kanssa samassa huoneessa... varmaan ekalle luokalle mennessä pitää laittaa pojalle sänky omaan huoneeseen, mutta patjalle saa tulla meidän huoneeseen vaikka teini-iässä.....ei tarvii yksin pimeässä pelätä..:(

up

Vierailija kirjoitti:

Minut nukutettiin aina silittelemällä ja laulamalla. Siis ei aina uneen asti, mut se oli sellainen yhteinen hyvä hetki jokaisen päivän päätteeksi. Se oli ihanaa. Vieläkin muistan miten äiti lauloi ihanalla tummalla äänellä "orvokkini tummasilmä, kultasydän pieni..." oli rauhallista ja turvallista ja minulla maailman kaunein ja ihanin äiti. Hän kertoi tarinoita omasta lapsuudesta, niin että vielä aikuisenakin minusta tuntuu kuin olisin itsekin hetken asunut hänen lapsuuspaikkakunnallaan. Sellaisella onnellisella, joka oli täynnä sukulaisia, ja josta sitten piti muuttaa pois töitten perässä mummon jäätyä leskeksi, minkä jälkeen elämästä tuli raskasta ja surullista. Isäni ei koskaan nukuttanut meitä, mutta hänen viereensä sai aina mennä nukkumaan jos näki painajaisia, ja ainahan niitä tuli nähtyä, jos isä oli tullut myöhään Helsingistä pitkältä työmatkalta eikä niitä jälleennäkemisen kiukkuja ollut saanut kiukutella heti siinä illalla, ja sitten ripistellä tuliaisiksi tuotua legopakettia ennen nukkumaanmenoa. :D

Omat lapset olen aina nukuttanut. Joka ikinen ilta. Meillä voi olla takana monia hankalia päiviä, mutta meillä on jokainen päivä päättynyt hyvin ja se on tärkeää. Lapsien nukuttaminen on aivan yhtä ihanaa kuin olla itse aikanaan nukutettavana. Kerrotaan tarinoita, piirrän niitä lasten selkään.  Haaveillaan kissanpennusta joka saadaan tässä muutaman vuoden päästä. Joskus kerrotaan tyhmiä vitsejä. Mulla on ihanat, kauniit, suloiset lapset ja on kaikkein parasta katsoa kuinka nämä nukahtavat pikkuhiljaa syvään, levolliseen uneen.

Ihanaa =)

Vierailija kirjoitti:

Pelkäsin aina. Ääniä, varjoja, omia lelujani (että ne herää henkiin yöllä ja tappaa mut... Sain katsoa pienenä lapsena kauhuleffoja, kiitos siitä äiti ja isä....) en ikinä kehdannut sanoa mitään tästä, en tiedä miksi... nukuin yksin omassa huoneessa 7vuotiaasta asti, sitä ennen veljen kanssa kaksin..

Omat lapset 2ja 5 v nukkuu vanhempien kanssa samassa huoneessa... varmaan ekalle luokalle mennessä pitää laittaa pojalle sänky omaan huoneeseen, mutta patjalle saa tulla meidän huoneeseen vaikka teini-iässä.....ei tarvii yksin pimeässä pelätä..:(

Sama!

Lisää?

Olen ollut aina huono nukkumaan. Joskus saatoin valvoa melkein koko yön kun ei vaan tullut uni. Muistan joskus hiipineeni jopa vähäksi aikaa ulos keskellä yötä, asuimme maalla. En muista että meillä olisi ollut mitään iltarutiineja, lapset menivät nukkumaan sitten kun alkoi nukuttamaan. Joskus telkkaria katsottiin aika myöhäänkin tai sitten luin sängyssä. Tämä oli siis 80-lukua. Edelleen kärsin unettomuudesta.