Lue keskustelun säännöt.
Rakkaat vanhemmat jotka olette yhdessä lasten takia!
04.02.2016 |
Erotkaa. Heti.
"Ei ne lapset tajua tilannetta." Kyllä tajuaa ja kärsii siitä. Itse olen kohta 30v, mutta ikinä en aio mennä naimisiin tai perustaa perhettä. Koska lapsuudessani ollut perhemalli ei siihen juuri rohkaise.
Avioliiton ei tarvitse olla myrskyä ja myllerrystä, mutta kyllä lapsi aistii tilanteen. Hävetkää jos muuta kuvittelette.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
No meillä jaetaan vanhemmuus eron jälkeenkin, eihän kaikkea pidä yksin hoitaa! Vai mitä tarkoitat? Jos eroatte susta tulee totaali-yh? Yksin minä hoidan lapsia, mutta vain puolet kuukaudesta. Ja silloinkin kyllä lasten isä jeesaa ja vuoroja vaihdellaan kun toisella esim tuleekin ylitöitä jne.
Ja mitä ihmeen alapeukuttamista tässäkin oli?
Et sitten yhtää kestä kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä.
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Minä painoin alapeukkua, koska ajattelumallisi on hyvin mustavalkoinen. Vaikka se isä olisi joka toinen viikko lähivanhempi, se ei silti auta siihen että joka toinen viikko kaikki on yhtä säätämistä. Tai etteikö asiat hankaloituisi siitä, kun vielä asuttiin saman katon alla. Plus, tuo viikko ja viikko -systeemihän on todella kritisoitu, eikä se pienimmille lapsille edes käy.
Viikko-viikkosysteemi on tutkimusten mukaan lapsille paras vaihtoehto, luulisin että perustuu osittain siihen ettei se toimi, jos vanhemmat ei kykene eron jälkeen yhteistyöhön. Ihan pienille (alle 4v) tuota ei suositella, mutta kuka sitä tekisikään? Meillä pienempi oli eron aikaan kolme vuotta ja sovellettiin aluksi jakamalla viikon puoliksi, nähtiin yhdessä kuitenkin lähes päivittäin. Siitä sitten pikkuhiljaa testailtiin lasten ehdoilla ja edelleenkin hyvin joustavasti mennään, erossa ollaan lapsista oltu max 2päivää niin ettei ole toinen vanhempi nähnyt yhtään, asutaan alle puolen kilometrin päässä toisistamme. Ihan rehellisesti voin kertoa, että meidän lapset on ainakin hyötyneet meidän erosta. Ennen tapeltiin sanan katon alla rakkaudettomassa liitossa, nyt ollaan hyviä ystäviä ja tehdään yhdessä juttuja ilman riitoja. Ja lapset on rennompia ja vapautuneita. Ero traumatisoi, jos vanhemmat ajattelee eron jälkeen vain itseään. Kun taas vanhemmat elää eron jälkeenkin lasten ehdoilla, ero ehkäisee traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä uskon, että suurin osa lapsista kestää vanhempien muutaman riidan aina silloin tällöin. Onhan lapset itsekin kovia riitelee ja tietää, ettei se ole maailmanloppu. Mutta vanhempien ero sitä taas on monelle. Se on ihan tutkittu juttu, tässäkin ketjussa näytti olevan ainakin 1 siihen liittyvä juttu.
No en usko että kukaan on minkään muutaman riidan takia eronnutkaan. Meillä riideltiin päivittäin, viimeinen vuosi. Joka asiasta, monta kertaa päivässä viimeinen vuosi kunnes kumpikaa (ei lapsetkaan) ei vain enää jaksanut. Ei me sovita toisillemme, luultiin että sovittiin mutta ei vain sovita. Nyt on kaikilla hyvä, me ei tapella, erottiin ennen kuin alettiin oikeasti vihata toisiamme. Lapset hoidetaan edelleenki yhdessä, kuten ennen eroakin, eikä kumpikaan aio lisää lapsia tehdä.
Kylläpä oli katkeran tyypin aloitus.Jos itse alkaisin ruikuttaa, stoorisi kalpenisi.Olen erittäin iloinen ja elämänhaluinen ihminen, vaikka vanhempani tappelivatkin ajoittain.Onneksi kotona ei oltu kusi sulassa ja vanhemmat rakastivat meitä vaikkeivat öäheskään aina toisiaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
No meillä jaetaan vanhemmuus eron jälkeenkin, eihän kaikkea pidä yksin hoitaa! Vai mitä tarkoitat? Jos eroatte susta tulee totaali-yh? Yksin minä hoidan lapsia, mutta vain puolet kuukaudesta. Ja silloinkin kyllä lasten isä jeesaa ja vuoroja vaihdellaan kun toisella esim tuleekin ylitöitä jne.
Ja mitä ihmeen alapeukuttamista tässäkin oli?
Et sitten yhtää kestä kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä.
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Minä painoin alapeukkua, koska ajattelumallisi on hyvin mustavalkoinen. Vaikka se isä olisi joka toinen viikko lähivanhempi, se ei silti auta siihen että joka toinen viikko kaikki on yhtä säätämistä. Tai etteikö asiat hankaloituisi siitä, kun vielä asuttiin saman katon alla. Plus, tuo viikko ja viikko -systeemihän on todella kritisoitu, eikä se pienimmille lapsille edes käy.
Viikko-viikkosysteemi on tutkimusten mukaan lapsille paras vaihtoehto, luulisin että perustuu osittain siihen ettei se toimi, jos vanhemmat ei kykene eron jälkeen yhteistyöhön. Ihan pienille (alle 4v) tuota ei suositella, mutta kuka sitä tekisikään? Meillä pienempi oli eron aikaan kolme vuotta ja sovellettiin aluksi jakamalla viikon puoliksi, nähtiin yhdessä kuitenkin lähes päivittäin. Siitä sitten pikkuhiljaa testailtiin lasten ehdoilla ja edelleenkin hyvin joustavasti mennään, erossa ollaan lapsista oltu max 2päivää niin ettei ole toinen vanhempi nähnyt yhtään, asutaan alle puolen kilometrin päässä toisistamme. Ihan rehellisesti voin kertoa, että meidän lapset on ainakin hyötyneet meidän erosta. Ennen tapeltiin sanan katon alla rakkaudettomassa liitossa, nyt ollaan hyviä ystäviä ja tehdään yhdessä juttuja ilman riitoja. Ja lapset on rennompia ja vapautuneita. Ero traumatisoi, jos vanhemmat ajattelee eron jälkeen vain itseään. Kun taas vanhemmat elää eron jälkeenkin lasten ehdoilla, ero ehkäisee traumoja.
Ei ole missään todistettu, että viikko-viikko -systeemi olisi lapselle paras! On monia tutkimuksia, joiden mukaan se ei ole lapselle välttämättä huono systeemi, mutta ei ole esimerkiksi tutkittu lainkaan sitä, olisiko lasten asuminen yhdessä kodissa ja vanhempien viikkovierailut siellä lapselle paras vaihtoehto.
Asiaa ei voida eettisesti tutkia, koska ei voida tehdä tutkimusasetelmaa, jossa saman perheen lapset saisivat erilaisen vaihtoehdon ja sitten katsottaisiin, miten meni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
No meillä jaetaan vanhemmuus eron jälkeenkin, eihän kaikkea pidä yksin hoitaa! Vai mitä tarkoitat? Jos eroatte susta tulee totaali-yh? Yksin minä hoidan lapsia, mutta vain puolet kuukaudesta. Ja silloinkin kyllä lasten isä jeesaa ja vuoroja vaihdellaan kun toisella esim tuleekin ylitöitä jne.
Ja mitä ihmeen alapeukuttamista tässäkin oli?
Et sitten yhtää kestä kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä.
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Minä painoin alapeukkua, koska ajattelumallisi on hyvin mustavalkoinen. Vaikka se isä olisi joka toinen viikko lähivanhempi, se ei silti auta siihen että joka toinen viikko kaikki on yhtä säätämistä. Tai etteikö asiat hankaloituisi siitä, kun vielä asuttiin saman katon alla. Plus, tuo viikko ja viikko -systeemihän on todella kritisoitu, eikä se pienimmille lapsille edes käy.
Viikko-viikkosysteemi on tutkimusten mukaan lapsille paras vaihtoehto, luulisin että perustuu osittain siihen ettei se toimi, jos vanhemmat ei kykene eron jälkeen yhteistyöhön. Ihan pienille (alle 4v) tuota ei suositella, mutta kuka sitä tekisikään? Meillä pienempi oli eron aikaan kolme vuotta ja sovellettiin aluksi jakamalla viikon puoliksi, nähtiin yhdessä kuitenkin lähes päivittäin. Siitä sitten pikkuhiljaa testailtiin lasten ehdoilla ja edelleenkin hyvin joustavasti mennään, erossa ollaan lapsista oltu max 2päivää niin ettei ole toinen vanhempi nähnyt yhtään, asutaan alle puolen kilometrin päässä toisistamme. Ihan rehellisesti voin kertoa, että meidän lapset on ainakin hyötyneet meidän erosta. Ennen tapeltiin sanan katon alla rakkaudettomassa liitossa, nyt ollaan hyviä ystäviä ja tehdään yhdessä juttuja ilman riitoja. Ja lapset on rennompia ja vapautuneita. Ero traumatisoi, jos vanhemmat ajattelee eron jälkeen vain itseään. Kun taas vanhemmat elää eron jälkeenkin lasten ehdoilla, ero ehkäisee traumoja.
Ei ole missään todistettu, että viikko-viikko -systeemi olisi lapselle paras! On monia tutkimuksia, joiden mukaan se ei ole lapselle välttämättä huono systeemi, mutta ei ole esimerkiksi tutkittu lainkaan sitä, olisiko lasten asuminen yhdessä kodissa ja vanhempien viikkovierailut siellä lapselle paras vaihtoehto.
Asiaa ei voida eettisesti tutkia, koska ei voida tehdä tutkimusasetelmaa, jossa saman perheen lapset saisivat erilaisen vaihtoehdon ja sitten katsottaisiin, miten meni.
No missä on sitten todistettu, että ydinperhe on aina paras?? Milloin te tajuatte, että ihmiset on erilaisia? On tyhmiä vanhempia ja ja fiksuja vanhempia, olivat he sitten yhdessä tai eronneet. Ero ei lasta riko, tyhmät vanhemmat voi rikkoakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma kokemukseni on että äitini ja entisen isäpuoleni riitely traumatisoi minua enemmän kuin isäni ja äitini ero. Vieläkin kun kaksi aikuista riitelee minun on pakko poistua paikalta koska en pysty katsomaan/kuuntelemaan tilannetta. Nykyisin en sentään enää ala itkemään :)
Onneksi tajusivat erota. Vaikka vanhempani erosivat minulla ei todellakaan ole mitään traumoja asiasta eikä mitään vääristynyttä kuvaa parisuhteesta. Haluan naimisiin poikaystäväni kanssa enkä ole herkkä eroamaan. Vastoinkäymiset on selvitty eikä ero ole käynyt mielessä.
Ero ei ole aina pahasta, joskus se on hyväksi ja väkisin yhdessä oleminen on lapselle haitallisempaa.
Joo. Olen 30-vuotias ja nyt vasta viime vuosina olen antanut vanhemmilleni anteeksi sen, millaisessa kylmässä kodissa jouduin kasvamaan. Erolle on olemassa vaihtoehtoja, mutta on henkistä pahoinpitelyä lapsia kohtaan altistaa heidät jatkuvalle riitelylle ja käyttää heitä välikappaleina siinä sodassa. Olin niin järkyttynyt kun ollessani parikymppinen kuulin äitini selostavan, kuinka "se on hyvä, just lasten kannalta" (että ovat pysyneet naimisissa). Minä kun olisin aikoinani tehnyt mitä tahansa saadakseni vihattoman, rauhallisen kodin.
Mutta jos jotain positiivista etsii, niin olen oppinut että ero todellakaan ei ole se pahin mahdollinen kohtalo lapsille. Joskus se voi olla yhdessä pysyminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku jo tässä mainitsikin, jotkut vanhemmat pysyvät yhdessä koska kumpikaan ei halua etävanhemmaksi. Kumpikin haluaisi että lapsi jäisi itselle. Eikä oikein haluta pistää lasta vaihtamaan kotia viikon välein. Eli pysytään yhdessä lasten vuoksi, mutta "itsekkäistä" syistä. Kenellä tahansa tulee ikävä lapsia jos heitä näkee vain joka toinen vkl.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
No meillä jaetaan vanhemmuus eron jälkeenkin, eihän kaikkea pidä yksin hoitaa! Vai mitä tarkoitat? Jos eroatte susta tulee totaali-yh? Yksin minä hoidan lapsia, mutta vain puolet kuukaudesta. Ja silloinkin kyllä lasten isä jeesaa ja vuoroja vaihdellaan kun toisella esim tuleekin ylitöitä jne.
Ja mitä ihmeen alapeukuttamista tässäkin oli?
Et sitten yhtää kestä kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä.
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Minä painoin alapeukkua, koska ajattelumallisi on hyvin mustavalkoinen. Vaikka se isä olisi joka toinen viikko lähivanhempi, se ei silti auta siihen että joka toinen viikko kaikki on yhtä säätämistä. Tai etteikö asiat hankaloituisi siitä, kun vielä asuttiin saman katon alla. Plus, tuo viikko ja viikko -systeemihän on todella kritisoitu, eikä se pienimmille lapsille edes käy.
Viikko-viikkosysteemi on tutkimusten mukaan lapsille paras vaihtoehto, luulisin että perustuu osittain siihen ettei se toimi, jos vanhemmat ei kykene eron jälkeen yhteistyöhön. Ihan pienille (alle 4v) tuota ei suositella, mutta kuka sitä tekisikään? Meillä pienempi oli eron aikaan kolme vuotta ja sovellettiin aluksi jakamalla viikon puoliksi, nähtiin yhdessä kuitenkin lähes päivittäin. Siitä sitten pikkuhiljaa testailtiin lasten ehdoilla ja edelleenkin hyvin joustavasti mennään, erossa ollaan lapsista oltu max 2päivää niin ettei ole toinen vanhempi nähnyt yhtään, asutaan alle puolen kilometrin päässä toisistamme. Ihan rehellisesti voin kertoa, että meidän lapset on ainakin hyötyneet meidän erosta. Ennen tapeltiin sanan katon alla rakkaudettomassa liitossa, nyt ollaan hyviä ystäviä ja tehdään yhdessä juttuja ilman riitoja. Ja lapset on rennompia ja vapautuneita. Ero traumatisoi, jos vanhemmat ajattelee eron jälkeen vain itseään. Kun taas vanhemmat elää eron jälkeenkin lasten ehdoilla, ero ehkäisee traumoja.
Ei ole missään todistettu, että viikko-viikko -systeemi olisi lapselle paras! On monia tutkimuksia, joiden mukaan se ei ole lapselle välttämättä huono systeemi, mutta ei ole esimerkiksi tutkittu lainkaan sitä, olisiko lasten asuminen yhdessä kodissa ja vanhempien viikkovierailut siellä lapselle paras vaihtoehto.
Asiaa ei voida eettisesti tutkia, koska ei voida tehdä tutkimusasetelmaa, jossa saman perheen lapset saisivat erilaisen vaihtoehdon ja sitten katsottaisiin, miten meni.
No missä on sitten todistettu, että ydinperhe on aina paras?? Milloin te tajuatte, että ihmiset on erilaisia? On tyhmiä vanhempia ja ja fiksuja vanhempia, olivat he sitten yhdessä tai eronneet. Ero ei lasta riko, tyhmät vanhemmat voi rikkoakin.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-er…
http://yle.fi/uutiset/psykologian_professori_erolapsen_parasta_asua_vai…
Jotain luettavaa, jos viitsit lukea
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei unohda vanhempiensa eroa
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-er…
Julkisuudessa avioero esitetään usein myönteisenä - vaikkakin raskaana - elämänmuutoksena. Vanhemmat eroavat lasten parhaaksi, sillä vain onnellinen vanhempi voi olla hyvä vanhempi. Tutkimukset kertovat tummemman tarinan. Vanhempien ero varjostaa koko lapsen loppuelämää. Olisiko parempi pysyä yhdessä – vaikka sitten onnettomana?
Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.
Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään.
Tämä on sellainen asia minkä moni aikuinen haluaa kieltää kun avioliitto alkaa tuntua tylsältä ja puoliso ei olekaan niin kiihottava kuin alussa. Pitää saada uutta vipinää ja selitetään, että lapsi huomaa kuin tylsää vanhemmilla on.
Kypsää puhetta
Muistaakseni se on ihan tutkimuksella osoitettu, että tunnekylmä ydinperhe on lapsille parempi vaihtoehto kuin ero.
En nyt tosiaankaan romantisoi asiaa. Kasvoin itse kylmässä perheessä, jossa oli paljon mykkäkoulua ym. vanhempien välillä. Melkein itkin ilosta kerran kun näin isän taputtavan äidin pyllyä.
Kun olin murrosiässä, vanhemmat harkitsivat tosissaan eroa ja puhuivat minullekin. Kannustin heitä eroamaan. Ajattelin, että kun muutan pois, he aloittavat oman elämän. Olin siis perheen kuopus.
Suuri oli hämmästykseni, kun tulin sitten opiskelupaikkakunnalta kesäksi kotiin, ja tapasin kaksi rakastunutta ihmistä. Isä laittoi äidille ruokaa, mitä ei koskaan ollut tehnyt. Äiti kikatteli. He olivat yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti. Ja jollakin oudolla tavalla tuntuu, että tuo jo aikuistuttuani tapahtunut esimerkki kantaa minua elämässäni uskomattoman paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua lastensa äitiin/isään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistaakseni se on ihan tutkimuksella osoitettu, että tunnekylmä ydinperhe on lapsille parempi vaihtoehto kuin ero.
En nyt tosiaankaan romantisoi asiaa. Kasvoin itse kylmässä perheessä, jossa oli paljon mykkäkoulua ym. vanhempien välillä. Melkein itkin ilosta kerran kun näin isän taputtavan äidin pyllyä.
Kun olin murrosiässä, vanhemmat harkitsivat tosissaan eroa ja puhuivat minullekin. Kannustin heitä eroamaan. Ajattelin, että kun muutan pois, he aloittavat oman elämän. Olin siis perheen kuopus.
Suuri oli hämmästykseni, kun tulin sitten opiskelupaikkakunnalta kesäksi kotiin, ja tapasin kaksi rakastunutta ihmistä. Isä laittoi äidille ruokaa, mitä ei koskaan ollut tehnyt. Äiti kikatteli. He olivat yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti. Ja jollakin oudolla tavalla tuntuu, että tuo jo aikuistuttuani tapahtunut esimerkki kantaa minua elämässäni uskomattoman paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua lastensa äitiin/isään.
Parisuhde ei koskaan ole mikään stabiili tila, vaan elää perheen ja vanhempien kasvamisen ja haasteiden mukaan. Pikkulapsiarki ja lasten murrosiät heijastuvat helposti myös parisuhteeseen. Kun ollaan väsyneitä ja pettyneitä vanhemmuuteen, mutta ei haluta purkaa sitä lapsiin, puretaan se puolisoon. Sitä vaan ei tajua siinä tilanteessa.
Siitä puhutaan liian vähän, että kriiseistä voi selvitä. Toisen voi löytää uudelleen ja rakkauskin kuitenkin on vaan ihmisen tuntema tunne, se tulee ja menee kuten muutkin tunteet. Ihmisen aivokemia menee useimmiten niin päin, että asioiden tekeminen herättää aivoissa tunnekokemuksen, ei niin, että ensin on tunne ja sitten teko. Rakkautta voi tehdä tekemällä rakkauden tekoja, siihen voi opettaa aivonsa jos haluaa. Rakkauden vaaliminen parisuhteessa on asia, johon opitaan harjoituksen ja tahdon kautta. Mutta koska rakkauden pitää olla kohtalon osoitus siitä, että tässä ollaan jotain tosi erityistä, niin tietoinen ajatusten muokkaaminen kuulostaa tietenkin tosi tylsältä. :)
Vierailija kirjoitti:
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Koska eron jälkeen suurinta osaa miehistä ei kiinnosta pätkääkään olla enää tekemisissä entisen perheensä ja eksän kanssa. Yleensä kaikenlaiset vuoroviikkoratkaisut on tehty vain siksi, että katkera ex-nainen on siihen pakottanut ja/tai mies haluaa näin välttää elarien makselun.
Itse kituutan ja maksan sovitut elarit sekä yritän tavata lapsia mahdollisimman paljon. Silti aina kun näen lapsia niin ovat multa kinuamassa jotain tai valittavat omia kotiolojaan. Tekisi mieli kerran sanoa suorat sanat eksälle ja sen jälkeen katkaista kaikki yhteydet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Koska eron jälkeen suurinta osaa miehistä ei kiinnosta pätkääkään olla enää tekemisissä entisen perheensä ja eksän kanssa. Yleensä kaikenlaiset vuoroviikkoratkaisut on tehty vain siksi, että katkera ex-nainen on siihen pakottanut ja/tai mies haluaa näin välttää elarien makselun.
Itse kituutan ja maksan sovitut elarit sekä yritän tavata lapsia mahdollisimman paljon. Silti aina kun näen lapsia niin ovat multa kinuamassa jotain tai valittavat omia kotiolojaan. Tekisi mieli kerran sanoa suorat sanat eksälle ja sen jälkeen katkaista kaikki yhteydet.
Suurin osa miehistä ei välitä lapsistaan? Mistä sait tämmöisen ajatuksen?? Oletko mies vai nainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistaakseni se on ihan tutkimuksella osoitettu, että tunnekylmä ydinperhe on lapsille parempi vaihtoehto kuin ero.
En nyt tosiaankaan romantisoi asiaa. Kasvoin itse kylmässä perheessä, jossa oli paljon mykkäkoulua ym. vanhempien välillä. Melkein itkin ilosta kerran kun näin isän taputtavan äidin pyllyä.
Kun olin murrosiässä, vanhemmat harkitsivat tosissaan eroa ja puhuivat minullekin. Kannustin heitä eroamaan. Ajattelin, että kun muutan pois, he aloittavat oman elämän. Olin siis perheen kuopus.
Suuri oli hämmästykseni, kun tulin sitten opiskelupaikkakunnalta kesäksi kotiin, ja tapasin kaksi rakastunutta ihmistä. Isä laittoi äidille ruokaa, mitä ei koskaan ollut tehnyt. Äiti kikatteli. He olivat yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti. Ja jollakin oudolla tavalla tuntuu, että tuo jo aikuistuttuani tapahtunut esimerkki kantaa minua elämässäni uskomattoman paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua lastensa äitiin/isään.
Parisuhde ei koskaan ole mikään stabiili tila, vaan elää perheen ja vanhempien kasvamisen ja haasteiden mukaan. Pikkulapsiarki ja lasten murrosiät heijastuvat helposti myös parisuhteeseen. Kun ollaan väsyneitä ja pettyneitä vanhemmuuteen, mutta ei haluta purkaa sitä lapsiin, puretaan se puolisoon. Sitä vaan ei tajua siinä tilanteessa.
Siitä puhutaan liian vähän, että kriiseistä voi selvitä. Toisen voi löytää uudelleen ja rakkauskin kuitenkin on vaan ihmisen tuntema tunne, se tulee ja menee kuten muutkin tunteet. Ihmisen aivokemia menee useimmiten niin päin, että asioiden tekeminen herättää aivoissa tunnekokemuksen, ei niin, että ensin on tunne ja sitten teko. Rakkautta voi tehdä tekemällä rakkauden tekoja, siihen voi opettaa aivonsa jos haluaa. Rakkauden vaaliminen parisuhteessa on asia, johon opitaan harjoituksen ja tahdon kautta. Mutta koska rakkauden pitää olla kohtalon osoitus siitä, että tässä ollaan jotain tosi erityistä, niin tietoinen ajatusten muokkaaminen kuulostaa tietenkin tosi tylsältä. :)
Sama kokemus minulla. Vanhempani riitelivät ja kinastelivat koko lapsuuteni ja oikein usutin heitä eroamaan. Eivät eronneet. Kun muutin pois kotoa, kas kun kaksi kyyhkyläistä siellä rakastuneina hengailivatkin. Olen muuten huomannut itsessäni saman asian. Ilman lasten läsnäoloa parisuhde on täysin erilainen kuin lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Muistaakseni se on ihan tutkimuksella osoitettu, että tunnekylmä ydinperhe on lapsille parempi vaihtoehto kuin ero.
En nyt tosiaankaan romantisoi asiaa. Kasvoin itse kylmässä perheessä, jossa oli paljon mykkäkoulua ym. vanhempien välillä. Melkein itkin ilosta kerran kun näin isän taputtavan äidin pyllyä.
Kun olin murrosiässä, vanhemmat harkitsivat tosissaan eroa ja puhuivat minullekin. Kannustin heitä eroamaan. Ajattelin, että kun muutan pois, he aloittavat oman elämän. Olin siis perheen kuopus.
Suuri oli hämmästykseni, kun tulin sitten opiskelupaikkakunnalta kesäksi kotiin, ja tapasin kaksi rakastunutta ihmistä. Isä laittoi äidille ruokaa, mitä ei koskaan ollut tehnyt. Äiti kikatteli. He olivat yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti. Ja jollakin oudolla tavalla tuntuu, että tuo jo aikuistuttuani tapahtunut esimerkki kantaa minua elämässäni uskomattoman paljon. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua lastensa äitiin/isään.
Aivan ihanaa
Ollaan oltu 23 vuotta naimisissa. Välillä ollaan oltu vain lasten vuoksi naimisissa, välillä taloudellisen tilanteen takia, välillä rakkauden, välillä seksin. Joskus ollaan oltu parhaita kavereita, välillä taas intohimoisesti rakastuneita. Tilanteet muuttuu vuosien varrella. Olisin aika surullinen nyt, jos oltaisiin erottu niinä kiirevuosina, kun ei ollut aina niin aikaa ja jaksamista rakastaa intohimoisesti, vaan paiskittiin töitä ja hoidettiin lapsia ja isovanhempia. Silloin oltiin naimisissa vastuun takia. Sekin aika meni ohi. Nyt eletään sitä aikaa, että kohta jäädään kahdestaan ja nyt ollaan yhdessä ystävyyden, rakkauden ja toisiin liimautumisen takia, kun on jo pahimmat säröt hioutuneet pois ja kasvettu niin yhteen, ettei voisi elämää ajatella ilman toista. Edelleenkään joka päivä ei jaksa niin rakastaa, onhan sitä ihmisellä omaakin elämää.
Nuoret ovat sanoneet, että heillä oli hyvä lapsuus, vaikka välillä riitelimme ja välillä kuljimme kuin haamut aavalla merellä toisten ohi, kun yritettiin selviytyä työttömyydestä ja väsymyksestä ja monista huolista. Välillä rojahdimme toisten syliin ja pidimme vain kiinni ja mietimme, että vaikka kaikki kaatuisi ympärillä, meillä on kuitenkin toisemme ja perhe, mikä on tärkeintä.