Lue keskustelun säännöt.
Rakkaat vanhemmat jotka olette yhdessä lasten takia!
04.02.2016 |
Erotkaa. Heti.
"Ei ne lapset tajua tilannetta." Kyllä tajuaa ja kärsii siitä. Itse olen kohta 30v, mutta ikinä en aio mennä naimisiin tai perustaa perhettä. Koska lapsuudessani ollut perhemalli ei siihen juuri rohkaise.
Avioliiton ei tarvitse olla myrskyä ja myllerrystä, mutta kyllä lapsi aistii tilanteen. Hävetkää jos muuta kuvittelette.
Kommentit (77)
Oman kokemuksen perusteella voin sanoa että ns. Vanhan liiton lapset jää ulkopuolelle kun se uusi rakastava parisuhde ja perhe perustetaan.
Vaikka kuinka lapsen tarpeista huolehditaan kummassakin uudessa perheessä niin silti lapsi VOI KOKEA jäävänsä ulkopuolelle uudesta ydinperheestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhempani olivat yhdessä 22 vuotta, joista viimeiset 10 vain meidän lasten takia. Muistan jo kymmenvuotiaana ajatelleeni, että eroaisivat koska kotona oli aina kireä ilmapiiri, jos olivat samaan aikaan samassa huoneessa. Molemmat touhusivat omiaan ja äidillä oli mieskaveri, joka oletettavasti oli muuta kuin pelkkä kaveri. Isäkin kävi reissuillansa.
En muista koskaan nähneeni heidän halanneen tai suudelleen. Koskaan ei sanottu, että rakastetaan. En saanut parisuhteen mallia ja aikuisena olen saanut tehdä paljon töitä, että olen oppinut koskettamaan toista ihmistä ja kertomaan, että rakastan.
Eli kyllä, mun kokemukseni mukaan vanhempien huonot keskinäiset välit traumatisoivat enemmän kuin se ero sitten viimein. Olin jo 19-vuotias kun viimein saivat erottua.
Muuten oli kyllä hyvä lapsuus ja välit vanhempiin ovat hyvät. Myös heillä on nykyään suht hyvät välit. Kun ovat olleet lähes kymmenen vuotta erossa.
Ap vedät sitten mutkia aika suoriksi? Eli edes pikkulapsiaikana, isoissa elämänmuutoksissa tai suruissa ei parisuhteessa saisi olla paineita, vaan mielestäsi todellakin parempi erota kuin yrittää selvittää ongelmat ja odottaa tyynempää aikaa? Ihan tosi?
Ero ollut mielessä molempina vauvavuosina ja vähän sen jälkeen, voi sanoa että on oltu yhdessä vain lasten, no myös toki vanhojen muistojen vuoksi. Ei erottu ja aina löytyi yhteys uudelleen taas kun jäi lepoa ja aikaa enemmän. Millä taikasauvalla ap taiot sen uuden suhteen paremmaksi jos et koskaan opettele selvittämään, mikä vialla on? Onko lapselle "rakastavan suhteen mallia" se, että otetaan uusi kun tulee hankalaa? En ymmärrä ajatusjuoksuasi. Tai jos tarkoitat sellaista suhdetta, missä ei enää edes yritetä mitään, noh, itse en jäisi, mutta siinäkin ihmiset ovat erilaisia. Toisille ei ns. suuren rakkauden puute tunnu olevan niin häiritsevää, kyseessähän on osaltaan vähän satu muutenkin, "elivät elämänsä onnellisina loppuun asti". Oikeasti välillä ollaan onnellisempia ja välillä ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
Pari kiireistä vuotta hyvässä ilmapiirissä vahingoittaa lasta huomattavasti vähemmän kuin se, ettei koskaan näe oikeasti rakastavaa parisuhdetta. Olettaen että tällaisia on olemassa.
Ap
Jos kotona on tulehtunut ilmapiiri, niin on helppo uskoa, että ero on oikea vaihtoehto myös lapsille.
Samalla on naivia kuvitella, että eron automaattinen seuraus on hyvä ja rakastava parisuhde, joka on mallina lapsille. Ero tarkoittaa sitä, että äiti ja isä muuttavat eri osoitteisiin. Ei sitä, että lapsen elämään ilmestyy joku, joka rakastaa isää/äitiä ja samalla lasta.
Kylläpä sitä ollaan innokkaasti aina eroamassa. Jos suhde menee vaan vähänkin tylsäksi niin aletaan heti miettimään eroamista. Ja jotkut vielä väittävät että se on parempi lapselle. Useimmiten ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero traumatisoi lapsia aina.
Ei, vaan se elämä ennen sitä eroa traumatisoi. Eron jälkeen elämä on paljon mukavampaa.
Vierailija kirjoitti:
Ero traumatisoi lapsia aina.
Juu, kestäkää vaan hakkaavaa puolisoanne. Mitäpä siitä, jos henki lähtee, avioliitto loppui vasta kuolemaan, kuten tarkoitettu! Nice!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakko olla samaa mieltä. Ensimmäisessä avioliitossani toistin kotoa opittua kylmää parisuhteen mallia, ja kivillehän se meni. Lapsuus ja nuoruus menivät näkymättömänä, etten aiheuta riitoja vanhempieni liittoon, jossa ilmapiiri oli kireä hyvinkin päivinä. Onhan se, jos liitto perustuu valtataistelulle ja halveksinnalle.
Keskustelu on turhauttavaa, koska täällä selvästi puhutaan kahdesta aivan eri tilanteesta.
Tilanne 1: Vanhemmat eivät enää romanttisesti rakasta toisiaan (joko hetkellisesti kriisin takia tai muuten vain rakkaus on lopahtanut) mutta kuitenkin kunnioittavat toisiaan ja elo on kohtuullisen stressitöntä.
Tilanne 2: Vanhemmat ovat arjen keskellä oppineet halveksimaan toisiaan. Keskinäisiä positiivisia tunteita ei ole ja yhdessä ollaan hammasta purren "lasten hyväksi."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sanotaan että ollaan yhdessä lasten vuoksi, sillä ei aina tarkoiteta vain lapsen hyvinvointia. Jotkut vanhemmat, varsinkin isät, eivät eroa koska lapsen kanssa vietetty aika vähenee huomattavasti eron jälkeen. Omaa lasta saattaa nähdä vain 5-6 päivää kuukaudessa. Tai sitten lapsi vaihtaa kotia joka toinen viikko, joka voi olla rasittavaa. Ja erosta voi tulla kallista lasten takia, varsinkin jos olet mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
No meillä jaetaan vanhemmuus eron jälkeenkin, eihän kaikkea pidä yksin hoitaa! Vai mitä tarkoitat? Jos eroatte susta tulee totaali-yh? Yksin minä hoidan lapsia, mutta vain puolet kuukaudesta. Ja silloinkin kyllä lasten isä jeesaa ja vuoroja vaihdellaan kun toisella esim tuleekin ylitöitä jne.
Ja mitä ihmeen alapeukuttamista tässäkin oli?
Et sitten yhtää kestä kritiikkiä tai eriäviä mielipiteitä.
En, jos se tulee ilman perusteluja. Miksi joku ei tykkää, että lasten isä on eron jälkeenkin kuvioissa tasavertaisena vanhempana?
Minä painoin alapeukkua, koska ajattelumallisi on hyvin mustavalkoinen. Vaikka se isä olisi joka toinen viikko lähivanhempi, se ei silti auta siihen että joka toinen viikko kaikki on yhtä säätämistä. Tai etteikö asiat hankaloituisi siitä, kun vielä asuttiin saman katon alla. Plus, tuo viikko ja viikko -systeemihän on todella kritisoitu, eikä se pienimmille lapsille edes käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
Ap on oikeassa. Yksinhuoltajuus ei ole lähimaillekaan niin traumatisoivaa lapsille kuin elää perheessä jossa vanhemmilla on huonot välit. Se vaurioittaa lasta syvästi. Aina. Lapsi vaistoaa kaiken. Ja vielä niin, että jos on paljon avointa riitaa, lapset traumatisoituvat varmasti. Jos on sellaista hiljaista vihanpitoa, lapset traumatisoituvat vielä syvemmin kun eivät edes ymmärrä miksi heillä on koko ajan paha olla. Jos on vain arkiset välit ilman läheisyyttä, lapset pärjäävät. Mutta he eivät saa mitään mallia parisuhteesta saati rakkaudesta, läheisyydestä hellyydestä. Eivätkä osaa itsekään rakentaa oikeasti hyvää parisuhdetta. Itse olen sitä mieltä, että juuri ja juuri tuollaisessa neutraalissa suhteessa lapset selviävät, mutta perhe missä vanhemmilla on koko ajan paha olla, pitää joko treapoida kuntoon (mikä harvoin onnistuu) tai sitten on muutettava erilleen. Oma lapsuudenperheeni oli myös hirveä, olen vasta keski-iässä selvinnyt siitä. Ulospäin kaikki oli hyvin, mutta vanhemmat halveksivat toisiaan. Lapsi tulkitsee sen niin että minua halveksitaan. Lapsi ei opi mitä vanhemmat haluavat vaan mitä he ovat. Itse erosin lasteni isästä, koska yllätysyllätys oli ihan samanlainen- toisn paljon lievemmällä halveksunnalla kuin lapsuudenperheeni. Lapseni ovat sitä mieltä että heidän elämänsä parani eron jälkeen huomattavasti. Erossossa on vain se vaatimus, että pitää ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä syyttelemään toisia. Se on se haaste. Mut jäädä omasta mukavuudenhalusta tai pelosta huonoon suhteeseen, on törkeä teko lapsia kohtaan. Ja onhan se kyllä niinkin, että jos yhteen mennessä olisi vastuulinen aikuinen, ei sitä ihan helposti huonoon suhteeseen edes päätyisi. Mut lapset ovat hyvä syy kasvaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero traumatisoi lapsia aina.
Ei, vaan se elämä ennen sitä eroa traumatisoi. Eron jälkeen elämä on paljon mukavampaa.
Ilman toista vanhempaa mukana jokapäiväisessä elämässä?
Miten se lasta traumatisoi, että vanhempien välinen seksielämä on hiljennyt, jos vanhemmilla muuten on ok välit? Enemmän se traumatisoi kun näkee äidin eka kertaa uuden sedän kanssa. Monet julkisuudenkin henkilöt puhuvat yhä vanhempiensa erosta ja kuinka se heihin vaikutti ja vaikuttaa yhä. Jotenkin outoa yrittää kieltää, että erolla on usein todella paljon kielteisiä vaikutuksia lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi ei unohda vanhempiensa eroa
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-er…
Julkisuudessa avioero esitetään usein myönteisenä - vaikkakin raskaana - elämänmuutoksena. Vanhemmat eroavat lasten parhaaksi, sillä vain onnellinen vanhempi voi olla hyvä vanhempi. Tutkimukset kertovat tummemman tarinan. Vanhempien ero varjostaa koko lapsen loppuelämää. Olisiko parempi pysyä yhdessä – vaikka sitten onnettomana?
Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.
Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totta. Mutta hirvittää yksinolo lasten kanssa. Kaikki hammaspesut ja iltasadut ja ruuanlaitot ja lohdutukset ja läksyjentarkistukset. Kykenenkö olemaan tarpeeksi läsnä noihin kaikkiin ja kaikille lapsille :(
Ap on oikeassa. Yksinhuoltajuus ei ole lähimaillekaan niin traumatisoivaa lapsille kuin elää perheessä jossa vanhemmilla on huonot välit. Se vaurioittaa lasta syvästi. Aina. Lapsi vaistoaa kaiken. Ja vielä niin, että jos on paljon avointa riitaa, lapset traumatisoituvat varmasti. Jos on sellaista hiljaista vihanpitoa, lapset traumatisoituvat vielä syvemmin kun eivät edes ymmärrä miksi heillä on koko ajan paha olla. Jos on vain arkiset välit ilman läheisyyttä, lapset pärjäävät. Mutta he eivät saa mitään mallia parisuhteesta saati rakkaudesta, läheisyydestä hellyydestä. Eivätkä osaa itsekään rakentaa oikeasti hyvää parisuhdetta. Itse olen sitä mieltä, että juuri ja juuri tuollaisessa neutraalissa suhteessa lapset selviävät, mutta perhe missä vanhemmilla on koko ajan paha olla, pitää joko treapoida kuntoon (mikä harvoin onnistuu) tai sitten on muutettava erilleen. Oma lapsuudenperheeni oli myös hirveä, olen vasta keski-iässä selvinnyt siitä. Ulospäin kaikki oli hyvin, mutta vanhemmat halveksivat toisiaan. Lapsi tulkitsee sen niin että minua halveksitaan. Lapsi ei opi mitä vanhemmat haluavat vaan mitä he ovat. Itse erosin lasteni isästä, koska yllätysyllätys oli ihan samanlainen- toisn paljon lievemmällä halveksunnalla kuin lapsuudenperheeni. Lapseni ovat sitä mieltä että heidän elämänsä parani eron jälkeen huomattavasti. Erossossa on vain se vaatimus, että pitää ottaa vastuu itsestään, eikä jäädä syyttelemään toisia. Se on se haaste. Mut jäädä omasta mukavuudenhalusta tai pelosta huonoon suhteeseen, on törkeä teko lapsia kohtaan. Ja onhan se kyllä niinkin, että jos yhteen mennessä olisi vastuulinen aikuinen, ei sitä ihan helposti huonoon suhteeseen edes päätyisi. Mut lapset ovat hyvä syy kasvaa
Olipa hyvä kirjoitus, kiitos!
Terveisin tämän väittelyn aloittaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero traumatisoi lapsia aina.
Ei, vaan se elämä ennen sitä eroa traumatisoi. Eron jälkeen elämä on paljon mukavampaa.
Ilman toista vanhempaa mukana jokapäiväisessä elämässä?
Miten se lasta traumatisoi, että vanhempien välinen seksielämä on hiljennyt, jos vanhemmilla muuten on ok välit? Enemmän se traumatisoi kun näkee äidin eka kertaa uuden sedän kanssa. Monet julkisuudenkin henkilöt puhuvat yhä vanhempiensa erosta ja kuinka se heihin vaikutti ja vaikuttaa yhä. Jotenkin outoa yrittää kieltää, että erolla on usein todella paljon kielteisiä vaikutuksia lapsiin.
No juu, huonon seksielämän takia ei kannata erota, sitähän voi hoitaa myös ulkopuolisilla suhteilla, ja näin ihan perinteisesti aina tehtykin. Mutta jos vanhemmat vihaavat toisiaan eivätkä pääse siitä eteenpäin, lasten kannalta ainoo vaihtoehto on ero. Huonosti hoidettu ero tuo tietysti uudet ongelmat, mutta eron voi hoitaa myös hyvin. Jolloin sillä on lastenkin kannalta paljon enemmän hyviä kuin huonoja seurauksia. Se että asuu kahdessa kodissa ja elämään tulee uusia ihmisiä, on suuri muutos. Mutta jos kodissa on hyvä ilmapiiri, lapsi hyötyy erosta paljon siihen verrattuna että hän joutuu elämään kodissa missä on vihaa ja jännitteitä. Silloin hänen koko elämänsä on pelkoa ja ahdistusta. Mut tätähän eivät läheisriippuvaiset vanhemmat jotka eivät uskalla ottaa vastuuta omasta elämästään, halua nähdä. Ratkaisevaa ei ole kodin seinät, vaan se tunneilmasto missä lapsi elää. Se on kaiken perusta.
Olen nähnyt aika monta hyvää eroa. Sekä onnistuneesti rakennettua uusperhettä, jossa kaikkia lapsia kohdellaan tasavertaisesti. Ja lasten elämä on- myös heidän mielestään- parantunut paljon kun kodissa on rauhallista ja rakkauttakin entisen jatkuvan riitelyn sijaan. Kun vanhemmat riitelevät, lapset ovat paniikissa.
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/pirjo_riitta…
Aikamme ihannoi liikaa omaa mielihyvää. Avioeroa harkitsevien vanhempien olisi syytä ajatella lapsiaan ja lykätä eroa, pamauttaa psykologi ja psykoterapeutti Pirjo Riitta Rintanen.
VANHEMMAT NÄYTTÄVÄT MALLIA.
Elämä voi ja saa olla välillä tylsää. Pitäisi uskoa ja ymmärtää, että tavallinen elämä on ihan hyvää elämää. Jos vanhemmat vain jaksavat tehdä liittonsa eteen töitä, lapsilla ovat asiat paljon paremmin. On hyvä ymmärtää, että vanhemmat näyttävät lapselle mallia myös sitoutumisessa. Pyritäänkö ongelmia ratkaisemaan vai paetaanko niitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero traumatisoi lapsia aina.
Ja väkisin yhdessä pysyvät, toisiaan inhoavat vanhemmatko ei traumatisoi?
Tähänkin on muutama muukin vaihtoehto. Esimerkiksi meidän liitossa sitä hekumaa ei enää ole. Emme vihaa toisiamme, mutta olemme ennemminkin kuin kämppikset. Ei tämä tietysti paras mahdollinen parisuhdemalli lapsille ole, mutta en usko heidän kärsivänkään perheessämme.
Nykyään laitetaan hirveitä paineita parisuhteelle. Ei riitä, että yhdessä on rakennettu hyvä arki, että rakastetaan lapsia, halutaan sitoutua toisiin ja jatkaa sitä hyvää arkea että rakkailla lapsilla olisi hyvä lapsuus. Ei, kaiken pitää olla unelmaa kymmeniä vuosia, jotain epätavallista tavallisen ihmisen elämässä. Aivan kuin toisen ihmisen tehtävänä olisi kantaa vastuu siitä yhteisestä onnesta, siitä ettei elämästä vaan tule sitä mitä se nyt useimmiten on, ihan mukavaa, vaan sen pitäisi olla enemmän. Sehän on valtava, suorastaan mahdoton taakka ihmiselle, jolla on elämässään muutakin tekemistä ja mietittävää.
Se, että on yhdessä rakkaudesta, on hieno juttu. Olkoonkin, että ollaan yhdessä rakkaudesta lapsiin. Se on vähintään yhtä kova juttu kuin että ollaan yhdessä rakkaudesta moottoripyöriin tai metallimusiikkiin tai irlanninsettereihin. Siinä kaksi aikuista ihmistä kasvaa kantamaan vastuuta ja sitoutumaan, ja onnelliset lapset on suurin piirtein paras palkinto mitä ihminen voi elämässään saada. Jääpä tuleville sukupolville muutama trauma vähemmän setvittäväksi. Mitä vähemmän niillä on taakkoja kannettavanaan, sitä paremmat mahdollisuudet selvitä elämässä.
On olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin täydellinen liitto ja helvetillinen liitto ja suurin osa liitoista asettuu tähän väliin. Ne, jotka eroavat helvetillisestä liitosta surullisen usein ajautuvat uuteen helvetilliseen liittoon, onneksi eivät aina. Joten voi olla ap, että sinun lapsuudessasi vaihtoehtona ei olisi koskaan ollutkaan rauhallinen lapsuus hyvässä parisuhteessa uusien kumppanien kanssa elävien vanhempien kanssa. Voi olla, että tuo liitto mikä heillä oli, oli parasta mihin he pystyivät. Sen vaihtoehdot olisivat voineet olla onnellisemmat vanhemmat uusissa onnellisissa liitoissaan, mut vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä he olisivat voineet elää myös uusissa hyvin hankalissa ja monimutkaisissa suhteissa. Ihmisillä on tapana viedä ne huonotkin käytösmallit uusiin suhteisiin. Koska tätä ei voi tietää, niin sinä voit itse päättää koetko että lapsuutesi kuitenkin oli se parempi vaihtoehto, ja asiat olisivat voineet olla huonomminkin.